Moi! Ajattelin purkaa sydäntäni.. Me olemme mieheni kans jättäneet ehkäisyn jo jouluna -03, ja siitä asti yrittäneet vauvaa..Sit täppäski mutta sain eka kolmanneksella keskenmenon. Oon yrittäny saada meitä lapsettomuustutkimuksiin julkiseen(yksityistä tääl ei etes ole, eikä meil vara oiskaa) mutta ei viel huolittu koska meillä kerran kerran tärppäs niin ei kuulema todennäköisesti ole aihetta tutkia! Nyt sitten olen tän loppukevään yrittäny olla ajattelematta koko asiaa.. Tuskallista kun nyt kesällä olisi meidän enkeli-vauvan laskettu aika;( ja jo kaikilla ystävillä joko jo on tai tulossa vauva, siskoilla vauvoja, saati naapurit joilla vauvoja.. Viimeisin "järkytys"/viilto syvälle sisimpääni tänään oli kun sain kuulla hyvän ystävänikin toiselta paikkakunnalta saavan vauvan, koska en olisi uskonut, sillä hän on ollut aina kova menemään/juhlimaan! Ennemmin sentään lohduttauduin että onneks on joku ystävä jolla ei vauvaa, ja nyt tää uutinen! Hän ei tiedä omasta menetyksestäni saati odotuksesta aikanaan mitään ja tästä tuskasta mikä minulle tuli;( Lohduttakaa / auttakaa, sattuu niin hemmetisti eikä miehenikään osaa lohduttaa..Ihmettelee miksi otan niin raskaasti ja toiveikkaana, kyl se meillekin vauva joskus tulee.. Mut mitä jos ei tulekaan;(
Itku
Sattuu
2636
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Me ollaan yriteetty vauvaa helmikuusta -04 alkaen. Clomeja olen syönyt kolme kuuria, mutta eipä nuo mitään näytä auttavan, vaikka munasolu onkin ultran mukaan "ihan hyvän kokoinen". Lähipiirissä on syntynyt viime aikoina vauvoja kuin sieniä sateella ja se ahdistaa aina välillä. Viimeisin tikki on ollut se, kun naapurit kysyivät, millon meille mahtaa tulla perheenlisäystä. Sen kun tietäisi!! En haluaisi olla katkera, mutta pakostakin välillä ajattelee, että mitä olen tehnyt tässä elämässä niin väärin, että raskaaksi tuleminen on niin hankalaa ("vika" on siis minussa). Ja joskus on ihan älyttömän vaikeaa olla onnellinen kaikkien niiden ystävien ja tuttujen puolesta, jotka alkavat odottaa vauvaa "vahingossa".
Se, mikä on sinänsä jo positiivista, on se, että sinulla on joskus raskaus edes alkanut. Joillakin sitä ei tapahdu koskaan. Toivoa sulla siis on!
"Murehtiminen ei auta ja luonto hoitaa homman", sanoo mieheni, kun kierin itsesäälissä. Toivon sydämeni pohjasta, että joku päivä saisimme mekin kaikki osaksemme sen onnen, että pitäisimme omaa kääröä sylissä.
Aurinkoista kesää :)
Tuo sun tilanne kuulostaa niin ikävän tutulta. Tässä tulee asiaa nyt hieman miehenkin näkökulmasta. Ensimmäinen raskaus päättyi vaimoni kanssa km:oon. Asia on hirmuisan kipee vieläkin eikä varmaan koskaan pois lähdekään mielestä. No, nyt vaimoni on tällä hetkellä raskaana 6. viikolla. Ihana asia, mutta minua pelottaa hirmuisasti se, että entä jos käy kuten viimeksi. Tiedän, etten tule siitä selviämään jos huonosti käy. Minua siis pelottaa. Pelottaa se etten koskaan pääse isäksi ja mitä tapahtuu jos... Haluaisin vauvan mutta entä jos ei sitä riemua tulekaan. Missä sitten "vika" on sitä en tiedä. Tai sitten jos homma ei onnistu niin vissiin se on vaan niin, että yläkerran isännällä on jotakin pahasti meikäläistä vastaan. Toiveikas olen homman suhteen kuitenkin. Ja miehellesi terveisiä, että kyllä se ainakin joidenkin miestenkin mieli järkkyy aika raskaasti jos ei lasta saa. Täällä ainakin yksi kappale heitä. En ihmettele yhtään miksi otat asian raskaasti, on kyse elämän jatkumisesta ja se on tärkeää.