Mitä tehdä toisiinsa kyllästyneelle, vanhalle avioparille, joiden ainut "huvi" on naljailu puolin ja toisin? Kun kyseessä sattuvat olemaan omat vanhemmat. Seitsemänkymppisiä jo, joten hirmu monta yhteistä vuotta ei ehkä ole edessä. Äidille olen monta kertaa sanonut, että on tasan kaksi vaihtoehtoa; lähteä asumaan muualle tai jäädä siihen ja sietää tilanne. Hän on jäänyt. Koen huonoa omaatuntoa, koska en pysty auttamaan enkä välillä todellakaan jaksa huolehtia lapsista ja kantaa vielä huolta vanhempien mielenvirkeydestä. Olen yksinhuoltaja. Kukaan ei voi tehdä toisen puolesta mitään ratkaisuja, mutta tuntuu NIIN PAHALTA nähdä äitinsä katkeroituvan ja elävän päivä päivältä enemmän meidän lasten kautta. Hän kaipaa huomiota ja mielelläni sitä hänelle annankin,mutta seurustelusuhdekin on vaikeaa, koska tunnen, että aivan kuin äiti olisi mustasukkainen ystävälleni ja huomionkipeämpi. Vanhempani ovat minulle tosi tärkeitä, mutta miten voin heitä auttaa? Sairastan masennusta ja on välillä tarpeeksi siinä, että jaksaa huoltaa itsensä. Äitini on itsepäinen ja vanhoillisia he ovat molemmat; työ on mittari, jolla mitataan ihmisen arvo ja tärkeys. He eivät yksinkertaisesti osaa suoda itselleen mitään lepoa. En saa äitiä lähtemään minnekään ystävien kanssa; ehkä hän on omalla tavallaan arkiintunutkin. Hän on täysin toisten kyydin armoilla, koska ei omista ajokorttia. Mieli on välillä niin maassa, kun ajattelee, että pitäisi jaksaa - eivät he ole ikuisia...
Kannatteko huolta vanhemmistanne?
"liian kiinni"
7409
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
merkityksessä tehdä mitään. Elä itse päivä kerrallaan ja huolehdi itsestäsi ja lapsistasi. Ja kun on aikaa käy ja voit myös soitella kuulumisia. Itselläni oli se tilanne että, isä kuoli, kun äiti oli 52v ja jäi leskeksi. Äitiä ei myöskään kiinnostanut mikään ulos lähteminen tai uusien ihmissuhteiden luominen missään. Kymmenen vuotta leskenä ja hänkin sairastui vakavasti ja kuoli. Uskon vakaasti, että äitini elämä oli kuitenkin hänelle sitä oikeaa elämää vaikkakin minun näkövinkkelistäni se olikin rajoittunutta.
että vanhemmat ovat välillä hyvin itsekkäitäkin.Tärkeintä sinulle tällä hetkellä on oma perhe.Ota välimatkaa äitiisi ja vanhempiisi,vaikka se tuntuukin syyllistävältä,niin olen joutunut tekemään omien vanhempieni kohdalla..Heillä on oma elämänsä,ja omat ratkaisunsa..
Huomasin kyllä jossain vaiheessa samanlaisen asian. Minun olisi tarvinnut olla aina saatavilla kun äitini niin halusi.Onneksi huomasin itse että kyse oli vain huomionkipeydestä...
Kyllähän nuo meidän vanhemmat meitä tarvitsevat ja ollaanhan me heille velkaa oma elämämme, mutta Eletään me oma elämä ja annetaan se aika joka heille kuuluu..Kaikella kunnioituksella..
kait sitä vanhemmistaan huolta kantaa ja mitä enemmän heille ikää tulee, sitä enemmän.
Kuitenkin sen olen oppinut että omaa elämäänsä viettävät kuten lapsensakin. En miekään pidä siitä jos he alkavat liikaa neuvomaan miten minun tulis elämäni elää.
Vuosien varrella ollaan päästy siitä asiasta yhtisymmärrykseen että kukin tavallaan.
Mutta toivon että oisivat vielä pitkään täällä kun pääsen niin harvoin vierailemaan, välimatka on pitkä :(
isovanhemmat, hekin riitelivät ja piikittelivät toisiaan vuosikaudet, kunnes yhtenä kesänä uudestaan löysivät toisiaan ja tekivät sovinnon. Vai pitäiskö tuo olla toisinpäin, ensin sovinto sitten löytö ;)
Mietin, että suostuisivatko menemään perheneuvolaan? Sinun äitisikin vaikuttaa jokseenkin masentuneelta, ja sinulla on ihan tarpeeksi ennestään... Ymmärrän ettei sinun äitisi haluaa erota, pelko jäädä yksin sairastamaan on varmaan yksi osasyy. Silti ainoa vaihtoehto ei ole kärsiminen siinä liitossa, jos onnistuisivat puhumaan toisilleen ja selvittämään välejään, ehkä elämänilo palaisi.
Voi sentään. Ihminen on niin sokea. Tuntuu tosi pahalle kuulla äidin suusta, että "kun pääsisi tuosta ukosta eroon". Ei huomaa, että hän kuitenkin tekee ne miesten hommat jne. Kokemuksesta tiedän, että ei niin helppoa ole olla yh-äiti, kun on miehisiä hommiakin olemassa. Välillä tosiaan väsyttää, kun ei pysty auttamaan ja sitten taas tulee syyllisyys, kun tietää, etteivät he kuitenkaan enää vuosikymmeniä elä..Pitäisi pystyä nauttimaan heistä, mutta korvaan särähtää, kun ei kunnon sanaa toiselle sanota. Miten liitto voi mennä tuollaiseen jamaan? Tekeekö aika sen, että yksinkertaisesti vain kyllästyy toiseen? Jos minä voisin päättää, niin pistäisin heidät asumaan erilleen; siinä olisi oppia molemmille.
Vaikeaa se varmaan on tuon sukupolven saamaan ammattiauttajan puheille...
Tuli mieleen, että on joskus helppoa lausua juuri jotain siihen tyyliin kuin äitisi, "kun pääsisi tuosta ukosta eroon", jos tilanne on sellainen ettei ole vaihtoehtoja. Jos sitten käykin niin että tosissaan voi valita pysyykö vai ei, voi mennä sormi suuhun. Sun äidilläkin taitaa olla sellainen tunne että on jumissa omassa elämässä. Ehkä hän tarvitsee apua nähdä mitkä ne vaihtoehdot vois olla... sovinto, pieni loma kotoa, hetkellinen asumisero... kun ei tunne heidän elämää on vaikeaa ulkopuolisena mennä neuvomaan. Olen aivan samaa mieltä kanssasi, että vanhuksena pitäisi saada nauttia olostaan. Ja lapset vanhemmistaan.
Oletko kertonut äidille että sinusta tuntuisi pahalta jos he kuolisivat ollessaan riidoissa?
Kysyit miten avioliitto voi päätyä tuollaiseksi, se taitaa olla aika helppoa. Jonkinlainen oravanpyörä missä vaan annetaan takaisin, ja herätään liian myöhään huomaamaan mitä tuli tehtyä. Isovanhempani tosin näytti ettei välttämättä koskaan ole liian myöhäistä, jos vaan tahtoa löytyy.