Mikähän siinä oikein on, että ihminen (minä siis tässä tapauksessa) tarvitsee ja haluaa muita ihmisiä ympärilleen.
Kavereita, ystäviä, poikaystävän, miespuolisia ihailijoita jne, mutta heti, kun joku ihminen viitsii/uskaltaa/haluaa tulla tutustumaan niin jo se pelkkä ajatus sanasta tutustua riittää nostamaan suojamuurit ja piikit pystyyn.
Eikai tuollainen käytös nyt normaaliin aikuistumiseen kuulu, ettei uskalla päästääketään lähelleen.
Silti sitten samalla joutuu pelkäämään, että mitä jos ne ihmiset, jotka haluaisivat tutustua, kyllästyvätkin siihen jatkuvaan vekslaukseen, jota harjoitan ja jättävät minut uudelleen yksin?
Ja muutenkin. Miksei vaan pysty olemaan kuin kaikki muut. Tutustumaan toisiin ihmisiin muutenkin, kuin netin kautta vailla pelkoa seurauksista?
Kavereita, ystäviä, poikaystävän, miespuolisia ihailijoita jne, mutta heti, kun joku ihminen viitsii/uskaltaa/haluaa tulla tutustumaan niin jo se pelkkä ajatus sanasta tutustua riittää nostamaan suojamuurit ja piikit pystyyn.
Eikai tuollainen käytös nyt normaaliin aikuistumiseen kuulu, ettei uskalla päästääketään lähelleen.
Silti sitten samalla joutuu pelkäämään, että mitä jos ne ihmiset, jotka haluaisivat tutustua, kyllästyvätkin siihen jatkuvaan vekslaukseen, jota harjoitan ja jättävät minut uudelleen yksin?
Ja muutenkin. Miksei vaan pysty olemaan kuin kaikki muut. Tutustumaan toisiin ihmisiin muutenkin, kuin netin kautta vailla pelkoa seurauksista?
Vastaukset 9
Vanhimmat
eikai sinulle ole käynyt mitään kauheaa tai mieleenjäävää lapsuudesta? esim. jossain puistossa olet ollut kavereiden kanssa piilosta ja yhtäkkiä he ovatkin lähteneet pois ja sinä käytät paljon aikaa siihen että etit sinua pettäneet kaverit jotka ovat kotona.
eikös yksinjäämisen pelko ole kuitenkin aika yleistä? sinun pitää vaan oppia relaamaan, nimittäin kaveri joka pelkää jääävänsä yksin voi olla hyyyyvin ärsyttävä joissain tilanteissa. esim. minulla on kaveri joka yhdessä välissä soitteli kauhean usein ja kun oltiin sovittu joku meno, vaikka leffaan niin hän soitteli 15min välein ja kysy kaikkea turhaa. paloi sitten hermot ja huusin sen hänelle päin naamaa, nykyään ottaa iisimmin.
Hyväksy pelkosi ja tutustu ensin siihen. Opi tuntemaan mikä on pelkosi ja tutki sitä.
Vain kohtaamalla vastustajan voi saada voiman voittoon.
Vähän samantyyppinen ongelma. Minäkin haluaisin kyllä ihmisiä ympärilleni, mutta heti jos joku vaivautuu yrittämään tutustua, niin jo alkaa torjuminen... En ymmärrä itseäni.
Tietysti olen viimeaikoina yrittänyt itse tutustua ihmisiin ja tämä on lisännyt varmuutta ja toisaalta ne toiset eivät ole niin helpolla sitten luovuttaneet. Huomaan nimittäin myös että mitä enemmän ole ihmisen kanssa jutellut ja ollut, sitä helpompi sen kanssa on olla oma itsensä.
Minulla siis ongelma on viime aikoina hieman helpottanut.
.., sillä iteki olin(ja oon hieman edelleen) samanlainen.. Sua on kiusattu ja olet saanut osaksesi epäoikeuden mukaista kohtelua, eikö? Ns. "tavallinen ihminen" jolla tuollaista ei ole ollut ei käsittääkseni ole noin varautunu.
Tuo on aika pitkä vaihe, voi kestää jopa useita vuosia ennen ku pääset tuosta yli, etkä sittenkää luultavasti täysin...
Ota itteä niskasta kiinni ja sano, et hei, mulla ei ole mitää hävittävää ja elän vain kerran! Varmasti löytyy ihmisiä jotka on oikeesti kiinnostunu sun jutuista ja mielipiteistä enemmän ku parin päivän verran.. Ja jos vastoin käymisiä tulee, nii älä lannistu, nouse ylös ja jatka elämää. Kaikilla on joskus vastoin käymisiä, ne kuuluu elämään ja ainaki aikuistumiseen. Jos haluat purkaa tuntojasi, nii mun maili on; [email protected]
mua kiusattiin ala-asteella ja yläasteellakin vähän. Lukiossa aluksi, mutta sitten loppui.
Nyt 18, ja mulla on ihan sama ongelma ihmisten kanssa.
Uskon tosiaan, että se johtuu nimenomaan kiusaamisesta ja aikaisemmista pettymyksistä. Saa nähdä miten tästä ohi pääsee...
Mä ainakin oon pitkään torjunu lähellä olevia ihmisiä. 1-luokasta asti mä olin vaan varakaveri. Mun itsetunto ei oikeastaan päässyt ollenkaan kehittymään ala-asteen aikana. Nyt ylä-asteella olen saanut uudet kaverit. Menee kymmenen kertaa paremmin. Nyt kun oon ollut suunnillleen 3-vuotta niiden kanssa, tuntuu että voisin vapaaehtoisesti tustustuu muihin ihmisiin ja olla itseni. Että elämä voisi ollakkin ihan mukavaa. Asioita olen ite miettinyt tosi, tosi paljon. Mitään hävittävää ei ole. Ne on vaan haasteita ihmissuhde jutut. Jos mä en pysty juttelemaan, niin sitten oon hiljaa. Aika auttaa varmaan ja päiväkirja jonka avulla mä mietin asioita.
mulki on samalainen ongelma (oon 14)..oon aika kaunis ja mull on "trendikkäitä" vaatteita ..mut ei se oo mikää ik´hme et mulla on tullu tämä vuoden aikana kaikkee eteen..vaihdoin koulua samaan missä paras kaverin oli siellä kaikki alko kiuusata (kaveri sano et kateudesta)olin siellä n.puoli vuotta ja vaihdoin takas vanhaan kouluun nyt on asiat ihan hyvin mutta ei niin hyvin kun ennen ei kaikki vanhat kaverit haluu olla enää niin paljo tekemisissä kun enne/:toss on mun sähkö posti [email protected] ps.oon osi kiitollinen jos joku kirjottaa!!!
edellisten kanssa, syistä ja omakohtaisesta kokemuksesta: mä olen reilut parikymppinen nainen ja vieläkin olen hiukan tutustumista karttava, saa nähdä jäänkö ikuisesti vanhaksipiiaksi. Tämä ei kylläkään sua lohduta, mutta meitä on muitakin.
Se on mukavaa tietää, että on muitakin.
Tai siis tajuahan sen, ettei voi olla ainoa tämän ongelman kanssa, mutta joskus vaan tuntee olevansa niin yksin ja friikki, kun ponnistelee tälläisten ongelmien kanssa, kun tuntuu, että kaikki muut elävät elämäänsä onnellisina.