Miten helvetissä tää on mahdollista, mietin katsoessani aamiaispöydässä Karin rosoisia kasvoja. Mies on kumartunut Hesarin ylle keskittynyt ilme kasvoillaan. Miten mä istun nyt tässä vaikka mun piti saavuttaa niin paljon enemmän. Jo peruskoulun viimeisellä luokalla olin vakaasti päättänyt, että kaksvitosena mulla olis loistava ura kunnioitettuna ja arvostettuna lakimiehenä, jolla on komea aviomies, joka on vähintään aivokirurgi. Ja nyt, ajattelen tylsistyneenä, mä istun vastapäätä tuota miestä, joka on kaikkea muuta kuin komea. Nuorena kärsitty akne on jättänyt rumat arvet Karin aivan liian pyöreille poskille. Karin, joka nyt kolmevitosena on jo lähes kalju ja työkseen hieroo ihraisia miehiä ja naisia. Mitä mä tässä oikein teen, mitä mä tässä oon tehnyt viimeiset kaksi vuotta, ihmettelen ja mua alkaa ärsyttää älyttömästi. Mua suoraan sanottuna vituttaa tuo typerä mies mun edessäni. Tiedänhän mä, ettei se ole Karin syy etten oo saanut toteutettua unelmiani. Mutta nyt kolmekymmenvuotissyntymäpäiväni lähestyessä oon alkanut yhä enemmän kertaamaan menneitä ja miettimään niitä tavoitteita ja unelmia, jotka alkoivat itää jo yli vuosikymmen sitten. Kuinka on mahdollista, että mä istun nyt tässä pienessä vuokrakämpän keittiössä vastapäätä tuota ylipainoista miestä. Enhän mä oikeastaan edes tunne koko miestä, jonka antama sormus kiiltää vasemmassa nimettömässäni. Kohta mä nousen, laitan kahvikupin tiskialtaaseen, puen päälleni ja raahaudun työpaikalleni kouluun alkaakseni taas opettaa merkityksettömiä asioita pienille oppilaille, joihin mulla ei ole minkäänlaista tunnesuhdetta. Lähinnä ne vain kyllästyttävät ja ällöttävät minua typerine kysymyksineen. Vielä vuosi sitten oli toisin, silloin olin vielä innostunut vastavalmistunut luokanopettaja, rakastin lapsia ja halusin antaa heille jotakin todella tärkeää elämänsä varrelle, antaa heille hellyyttä ja rakkautta, jota niin monet heistä jäivät kotonaan vaille. Mutta nyt, minulla ei ole heitä kohtaan enää mitään tunteita, tai on, lähinnä inhoa, jota yritän kaikin keinoin olla näyttämättä. Onko minulla muutenkaan enää mitään myönteisiä tunteita yhtään ketään tai mitään kohtaan, pohdin. Miksi kaikki on nyt tällaista, miksi elämä tuntuu niin merkityksettömältä, rinnassani on jatkuva painon tunne ja haluaisin koko ajan paeta todellisuutta jonnekin kauas pois? Pahinta on, etten edes tiedä mihin voisin lähteä, olen umpikujassa, minulla ei ole mitään paikkaa mihin mennä, mihin paeta tätä kurjaa elämääni. Hesarin rapina herättää minut ajatuksistani ja huomaan Karin taittelevan lehden sivut täsmälleen samalla tavalla kuin joka aamu, taittelun jälkeen lehti näyttää siltä kuin sitä ei vielä kukaan olisi koskaan lukenutkaan.
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jos kirjoittaisit samanilman mä- ja tää-pronomineja yms. puhki kulunutta puhekieltä, hieno sanomasi voisi tavoittaa esimerkiksi minut.
30 :senä, miksipä ei? Olisit kyllä voinut kirjoittaa hieman lukijaystävällisemmin. Tarina kuitenkin ihan eteni.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä herahtaa 5
T. Sherlokki (c) 2005
realismia, liiankin tuttua tarinaa monille, pahoin pelkään. Kivasti olit kuvaillut tuntemuksia(si?), oli helppo kuvitella nainen kaikkeen kyllästynyt ilme kasvoillaan.
Tarinalle plussaa, jäsentelylle ei.
-hiton hienoa olla sinkku-
jos kirjoittaisimme päiväkirjoja... noita aamuja löytyisi jokaisen tekstistä.
Elämä on tuollaista. Omalla kohdallani sanon, että tuosta kohdasta oli vuosia matkaa kohtaan, jossa todella viitsi tarttua itseään niskasta kiinni ja pujauttaa kunnolla.
Mutta heräilyä, sellaista elämä on. Toisinaan sulkee silmät uudelleen ja vajoaa uneen vain koska on väsynyt tai laiska pitämään silmiään auki. Jossain kohtaa silmät eivät enää pysy kiinni puristamallakaan kuin sekunnin, väsymyksestä tulee toinen luonto ja elämä ajaa muutoksiin tahtoi tai ei.
kriisejä....
tietääkö kukaan kun ensimmäisen kriisin läpi pusertautuu?... pystyykö silmiään enää koskaan sulkemaan ihan kokonaan? vai jatkuuko tämä koiranuni läpi elämän? kolmatta vuotta tätä itselläni jatkunut, alkaa jo hiukan väsyttää.
Kiitos kommenteistanne!
Ymmärrän kyllä mitä tarkoitatte. Yritän ottaa opikseni.
Olen kirjoittanut niin vähän, etten tajunnut ajatella tekstiäni tarpeeksi lukijan kannalta.