Minne katoaa ystävyys??

on nykyään muka niin kiire. Mikään ei ole kuin ennen, kun naapuritkin kävi kylässä. On tietokoneet, kännykät joiden välityksellä kuulumisia vaihdetaan.
Usein esim. kaupassa näkee tuttavia. Niiden kans jutustellaan tovi ja kuin yhdestä suusta lopuks pyydetään käymään :=))) Molemmat vastaava et täytyy joku viikonloppu tulla. Siihenpä se jääkin, kun taas seuraavan kerran nähdään kaupassa, niin kysytään miks ette ole käyneet jne. Tätä rataa se menee.
Itsekin on niin laiska työpäivän päätyttyä, ettei jaksa ajatellakaan kylään lähtemistä. Sitten viikonloppuna taas ei viitsi lähtä. Ajattelee vaan et ihana olla kotona ja levätä.
Paitsi joskus on omien henkilökohtaisten ystävien kans reissuja ja saunailtoja. :=)))

Monet kuuluvat valittavan samaa ilmiötä.

Muutamia omiakin ystäviäni on viime vuosina jäänyt matkan varrelle, eli vaihdamme postikortteja ja silloin tällöin juttelemme puhelimessa. Vierailut jäävät todella vähiin.

Jotkut ovat niin väsyneitä (osa sairauksiensa vuoksi) velvollisuutensa hoidettuaan, etteivät kuulemma jaksa tavata ystäviä kuin kerran, pari vuodessa korkeintaan, silloinkin vain pakollisissa juhlatilaisuuksissa.

Yhtäkkiä arjen pyörittäminen (osalla työn ohella), puutarhanhoito, veneen kunnostus, mökin/mökkien kunnossapito ja muu "omaisuuden hoito" on tullut elämän päätehtäväksi ja se vie kaiken käytettävissä olevan energian (ainakin toiselta puolisoista). Eihän se mitään, jos olisivat tyytyväisiä elämäänsä. Jotkut valittavat velvollisuuksiaan, mutteivät huomaa itse valmistavansa oman oravanpyöränsä.

Ei kai auta muu kuin hyväksyä, että joidenkin ennen niin läheisten ja rakkaiden ystävien elämän arvojärjestys muuttuu vuosien varrella.

Uusi ystäviä on tässä iässä vaikea löytää, mutta jos on itse aktiinen, ei varmaankaan ihan mahdotonta.
Ainakin itse olen tavannut matkoilla, järjestöissä ja erilaisissa tilaisuuksissa uusia tuttuja, joista osasta vähitellen on tullut suorastaan ystäviä. Jotkut omista ystävistäni ovat tutustuneet luonani ja varsinkin jos asuvat lähellä toisiaan, ovat alkaneet tapailla myös keskenään. - Jos itse haluaa ja on aktiivinen, uskoisin, että vielä tässäkin iässä on kaikki mahdollista.:)

Muistan nähneeni joidenkin uudelle paikkakunnalle muuttaneiden pariskuntien etsivän ilmoituksillakin ihan tavallista aikuisten ihmisten ystävyyttä. - En valitettavasti enää muista missä niitä oli.

Aurinkoista kesää teille :)

olla nykyään kiven alla. Tuntuu tosiaan siltä että myös ystävät "kasvavat" eri suuntiin.
Aina kuitenkin myös uusia ystäviä on kiva saada. Mutta todellisia ystäviä on aika harvassa tässä maailmassa.
Ihmisten elämät kulkevat niin omia polkujaan, että joskus hyvätkin vanhat ystävät ovat loitontuneet toisistaan, ihan vain harrastusten ja elämäntilanteiden muuttumisen takia.
Tavallaan se on sääli, mutta emmehän voi odottaakaan että ihmiset pysyisivät samanlaisina läpi vuosien. Jonkinmoista kasvua tapahtuu aina, ja se vie monesti ystävät erilleen toisistaan.
Ja kun ikää tulee, niin ei aina jaksa olla menossa joka paikkaan.
Uskon kuitenkin että samassa tilanteessa kuin te olevia on paljon. Ystävät kaikkoavat ja helposti jäädään yksin tai kaksin kotiin istuskelemaan.
Maailmasta on tullut aika kylmä paikka monille yksinäisille ihmisille.
Kuitenkin on nykyään aika paljon ainakin isommissa kaupungeissa kaikenlaisia harrastuskerhoja tai paikkoja, jossa voi tavata vaikkapa kahvin merkeissä muita ihmisiä ja tutustua heihin.
Uskoisin että sellaisista paikoista voisi löytyä myös uusia tuttavia, joista voisi ajan kanssa tulla hyviäkin ystäviä:))
Onnea etsintään, ja aurinkoista kesää:))

niinkin että arvot muuttuvat. Itsellä on muutama ystävä joihin tulee säännöllisesti pidettyä yhteyttä, puolin ja toisin. Muut ovat vain jääneet, sitä arvostaa mieluummin yksinäisyyttä kuin väkisin puristettua jutustelua.

suuntaan tai toiseen.
Tullaan läheisimmiksi, tai siirrytään olemaan lähinnä vain tuttavia.
Minulle on ainakin elämässäni käynyt monta kertaa niin.

Esimerkiksi paras kouluaikainen kaverini oli niin hyvä ystävä ja kaveri, että murrosiässä jopa vannoimme ikuista ystävyyttä.

Viihdyimme hyvin yhdessä ja en muista yhtään kieroilu, tai pahassamielessä kadehtimis tapahtumaa kouluajoiltamme, mikä oli tyttökaveruksilla melkein enemmän sääntö kuin poikkeus.

Sitten kun koulu loppui siirryimme eri paikkakunnille opiskelemaa, mutta tapasimme kuitenkin säännöllisesti.Ystävättäreni on lapseni kummi jne.

Nyt on kulunut niin paljon vuosia, että lähetämme joulu ja syntymäpäiväkortin toisillemme.
Soittelemme pari kerta vuodessa ja tapaamme suunnilleen kerran kahdessa vuodessa.
Viime tapaamisemme oli virallisluontoinen, emmekä ehtineet paljoa jutella, sillä ystävättäreni oli vihkiäisissämme.
Pelkään, että tämän avioliittoni myötä vanhat ystävät jäävät...ei ole aikaa ja tilaisuutta tavata heitä.
Elämä vaan kuljettaa sillä tavalla,
Aktiivisuutta ja jonkin laista uhrautumista vaadittaisiin perheelliseltä ihmiseltä, jos hän hoitaisi hyvin, tai edes tyydyttävästi ihmissuhteensa ja samalla paikkakunnalla asuminen mahdollistaisi useimmin tapaamiset ja yhteyden otot.
Näin olen ajatellut.

...erilaisille kursseille, leireille, retkille, matkoille, kulttuuritapahtumiin, jne. Parasta olisi varmaan sellaiset aktiviteetit, joissa ihmiset toistuvasti tapaavat toisiaan säännöllisesti kuten kurssit tai järjestöt. Voi viedä pitkän ajan, ennenkuin tuntee itsensä kotoisaksi muiden kanssa, mutta uskoisin, että vähitellen tulee sellainen tunne, että kuuluu porukkaan. Yleensä se tulee vasta kun ei enää ole itse se kaikista uusin jäsen, vaan on tullut muita vielä uudempia, jolloin tuntee, että itse onkin jo vanha konkari kotoisassa porukassa! Se voi viedä aikaa - ei pidä lannistua, mutta uskon, että se on tänä päivänä hyvä tie tutustua hitaasti uusiin ihmisiin, joilla on jotain yhteistä, näin aikuisiässä.

Toki voi myös sattua matkoilla ja retkillä kivoja ihmisiä, joihin tulee heti hyvä kontakti, kunhan vaan alkaa jutella ihmisten kanssa. Mutta aika on usein kuitenkin liian lyhyt, jotta mitään syvempää, pysyvää, pitkäkestoista ystävyyttä ehtii syntyä. Ainakin se vaatii sitten aktiivista, päättäväistä yhteydenpitoa molempien osapuolten taholta. Mutta vaarana on, kun ei ole tehty tarpeeksi sitä hidasta "perustyötä" jossa vähitellen tutustutaan toisiinsa, niin voi olla, että liian tiivis yhteydenpito liian nopeasti saattaa ärsyttää toista, joka vetäytyy pois. Siksi joku kurssi tai järjestö olisi parempi, jossa tavataan jonkun yhteisen asian ympärillä, isommassa ryhmässä.

Pitää vaín lähteä kotoa ulos, ihmisten pariin, se on ainoa keino. Minä uskon, että se onnistuu, kunhan yrittää ja on iloinen ja sosiaalinen eikä valita eikä marise pikkuasioista. Positiivinen mielenlaatu ja tietynlainen suvaitseva asenne siihen tosiasiaan, että me ihmiset tässä iässä olemme jo usein enemmän erilaisia toisiimme verrattuina kuin silloin nuorempina, on hyvä pitää mukanaan. Ei pidä olla liian kriittinen ja kranttu vaan suurpiirteinen ja positiivinen.