Nyt olen ollut kolme kuukautta ilman lääkitystä ja ilman mitään oireita. Olenkohan parantunut?
Minulla on skitsofrenia
Anonyymi-ap
11273
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Lisään vielä, että oireita ei ole ollut vuoteen.
🍒🍒🍒🍒🍒🍒🍒🍒🍒🍒
🍒 Nymfomaani -> https://ye.pe/finngirl21#18084067v
🔞💋❤️💋❤️💋🔞💋❤️💋❤️💋🔞
Muistaakseni kolmasosa paranee. Jos elämä luistaa, niin eiköhän se ole silloin siinä.
Kolmasosa ei parane, kun toipumista arvioidaan laajemmin ihmisen toimintakyky huomioiden ja pidemmällä aikavälillä. Skitsofreenikoista esimerkiksi Jääskeläinen et al (2013) tekemään tutkimuskatsauksen mukaan 13,5 % toipuu, jos kriteerinä on se ettei ole ollut hoitoa eikä lääkitystä vähintään kahteen vuoteen. Lisäksi edellytyksenä on tietyn asteinen normaaliin elämään mahdollistava toimintakyky (asuu itsenäisesti, on töissä tai opiskelee yms.). Suuri osa skitsofreniadiagnoosin saaneista syrjäytyy, osin lääkekeskeisen hoidon ansiosta, ja heidän on mahdotonta lääkeriippuvuutensa takia tuosta vain lopettaa lääkitystä, vaikka eivät psykoosiin ajautuisikaan ilman lääkitystä. Monet ovat lääkehoidon johdosta pöhöttyneitä ja hitaita, eikä heitä kukaan palkkaa pelkästään habituksensa takia saati sitten siksi, että on ollut niin pitkään pois työelämästä. Skitsofreenikot eivät ole haluttuja kumppaneita parisuhdemielessä, ja moni tai suurin osa jää ilman perhettä. Monet ihmiset karttavat mielisairaita ja sairastuminen voi johtaa siihen, että ihminen menettää täysin sosiaalisen turvaverkostonsa. Kyseisillä spekteillä on vaikea "parantua", jos sitä mitataan sosiaalisella toimintakyvyllä ja integroitumisella työelämään. Suurin osa varmaan saavuttaa lyhytkestoisen remission, jolloin oireet painetaan alas mömmöillä tai ne menevät itsestään ohi. Puolen vuoden surantajaksolla varmaan ihan uskottavaa, että peräti kolmasosa "parantuu", mutta ihan eri kuva syntyy kun seurataan ihmisiä vuosikymmeniä. Skitsofreniasta toipumista on vaikea mitata, koska se ei ole mikään eksakti sairaus, vaan oirepohjainen häiriö. Siksi toipumisen kriteerit vaihtelevat valtavasti tutkimuksesta toiseen ja tosiaan diagnoosiin liittyvän stigman ja syrjäytymisen vaikutuksen ihmisen toimintakykyyn voivat olla huomattavia yksilötasolla.
Tämä on totta.
Ja vaikka olisikin kaikkien nykyisten suositusten mukainen lääkitys (eli jokin toisen sukupolven neurolepti) niin vain joku 10% -- 15% skitsofreenikoista käy töissä (tähän lasketaan myös tukityöllistetyt). Nykyajan yhteiskunta vielä on kehittymässä siihen suuntaan että kaikki automatisoidaan mikä pystytään (tekoälyn ja robottien avulla). Tämä johtaa siihen että sairaat ja vammaiset eivät saa heille sopivaa työtä myöskään sen yksinkertaisen asian takia että sitä ei ole enään saatavilla koska tulevaisuudessa robotit ja tekoäly tekevät ne kevyemmät työtehtävät.
Ehdotatko, että tätä pitää tulkita niin, että kaikki jotka täällä eivät tee työtä, ovat sairaita?
Kuitenkin esimerkiksi Singaporessa erään tutkimuksen (Hui et al 2018) skitsofeenikoista 70 % oli töissä kymmenen vuoden seurantajaksolla. Singapore on vauras valtio, joka sijoittuu erittäin korkealle Human Development Indexissä. Työmarkkinoiden vaativuus voi selittää ehkä oletettua vähemmän sitä, miksi niin harva skitsofreenikoista Suomessa työllistyy. Voi olla, että Suomessa on käytäntönä liukuhihnalta laittaa skitsofreenikoita työkyvyttömyyseläkkeelle. Työkyvyttömyyseläkkeiden tarjonta korreloi niiden käytön kanssa, eli jos maassa ei panosteta kattavaan sosiaaliturvaan, niin töihin hakeutuu myös ne, joilla on jokin mielenterveyden häiriö diagnosoitu.
Suositusten mukainen lääkityskään ei ole yhteydessä siihen, kuinka todennäköisesti ihminen on työelämässä. Itse asiassa tuon Jääskeläisen (2018) tutkimuskatsauksen yhtenä toipumisen kriteerinä on se, ettei tarvitse ainakaan kovin suurella annoksella neuroleptilääkitystä kahteen vuoteen. Tämä johtuu siitä, että monien pitkäaikaistutkimusten mukaan lääkitys korreloi pikemminkin sen kanssa, että ihminen on todennäköisemmin työkyvytön. Esimerkiksi Harrow et al(2017) mukaan jatkuvasti lääkkeettömistä skitsofreenikoista oli työelämässä 85 %, kun jatkuvasti lääkityksellä olevista 26 %. Tiedetään, että pitkäaikaislääkitys on yhteydessä heikompaan todennäköisyyteen toipua, sen takia Jääskeläinen kumppaneineen piti pitkäaikaislääkityksen tarvetta osoituksensa siitä, että ihminen ei ole toipunut. Toisaalta lääkityksen lopettaminen ei tutkitusti heti paranna ennustetta, vaan relapsiriski on korkeampi noin kaksi vuotta lääkityksen lopettamisen jälkeen. Vasta vuosien kuluessa skitsofreenikoiden relapsiriski laskee lääkittyjen potilaiden tasolle, ja toipumistodennäköisyys on vasta vuosien päästä selkeästi suurempi kuin lääkittyjen. Eli tutkimuksista ei voi tehdä johtopäätelmää, että ei-lääkittyjen potilaiden paremmat lähtökohdat olisivat suoraan syy potilaiden parempaan ennusteeseen, koska lyhyen aikavälin tutkimuksissa yhteys on päinvastainen.
Ei niitä lääkkeitä tarvita jos oikeasti (rehellisesti) pärjää ilman lääkkeitä.
Aika hyvin, jos kolmessa kuukaudessa on parantunut lääkkeiden vieroitusoireista. Seuraile vointia. Ehkä olet parantunut. Ei niitä lääkkeitä kannata varmaan uudelleenkaan aloittaa, jos ei kerran ole mitään oireita.
Minulla on jonkinverran oireita mutta en ole tähän mennessä aloittanut mitään lääkitystä, vaikka välillä elämä tuntuu sietämättömältä. En vaan usko, että se paremmaksi muuttuisi lääkkeillä. Voi muuttua huonommaksi. Olen jaksanut tähänkin mennessä kärsimykset ilman itsemurhayrityksiä, joten miksen jaksaisi jatkossakin?
20:45 jatkaa. Ja olen siis sairastanut "iän kaiken". Niin kauan kuin muistan. Diagnoosista viisi vuotta, mutta oireet oli pahimmillaan 20 vuotta sitten.
Siinä on pieni lohtu, ettei se elämä kenelläkään ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
Välillä tuntuu sietämättömältä, välillä ahdistaa, välillä kiukuttaa, välillä tulee pettymyksiä, jne..
Nekin tunteet tulevat yleensä vain käymään, ja niiden poistuttua menee taas paremmin.
Elämä on.