Kävelin taas tuota tuttua polkua alas jokirantaan.
Metsässä märkä maa tuoksui sammalille. Kuusten oksien kärjet olivat kauniin vaalean vihreitä ja maistuivat miedosti pihkalle kun niitä maistelin kävellessäni.
Lähempänä rahtaa olevalla vanhalla asuinpaikalla tuomi kukki kuin uhmaten, ympärille leviävän koivikon keskellä. Koivut yrittävät tukehduttaa tuomen joka kuitenkin joka kevät puhkeaa entistä uhkeampaan loistoon.
Vanhan talon seinustalla, jo osittain kivijalankin rakoon työntyneenä kasvaa valkoinen sireeni, nyt paisunein nupuin, pian avaten sekin kukkansa, joskin huumaava sireenin tuoksu jo paikalla leijui. Hieman kauempana on sininen sireeni, tai oikeammin violetithan ne kukat ovat, ja sen ylimpien oksien kukat olivat jo auenneet.
Valtoimenaan kukkivan voikukan keltaiset kukat olivat houkutelleet aamuauringon säteisiin perhosetkin meden hakuun. Kuinka kauniita värejä perhosten siivissä onkaan. Sitruunaperhosia oli useampia, loistaen keltaisina keltaisten kukkien joukossa.
Monien lintujen laulua kuului koivikosta ja havupuiden seasta. Mustarastaskin etsi tallatulta polulta einettä ja ison lahon haavan juurella oli kasa kaluttuja käpyjä, tikan ruokapöytä, josta jätteet oli alas heitetty.
Siirryin syrjään polulta ja tutkin metsän pienimpiä kasveja ihan läheltä. Ketunleivän kauniit kukat loistivat vihreiden lehtien yllä ja hyönteisten armeija pörräsi siinä kukkien ympärillä. Täälläkin oli perhosia ja hyttysiä, jotka inisten iskivät iholleni.
Muurahaiset kulkivat polullansa molempiin suuntiin, piti oikein mennä tutkimaan kummassa suunnassa pesä oli, sillä molempiin suuntiin oli taakan kantajia. Löysinkin kaksi pesää, toista korjattiin, sillä sen sivuun oli ilmestynyt iso aukko, olisiko palokärki kaivellut aterioidessaan muurahaisilla, vai ihminenkö rikkonut pesän rauhaa. Joka tapuksessa, pesää korjattiin kaikella kiiireellä, vaikka neulaset olivat varmasti eilisen sateen jälkeen vielä aamulla ihan kosteita.
Toinen pesä oli rakenteilla, pitääpä seurata kuinka käy, muuttaako koko yhdyskunta uuteen pesään, vai asutetaanko "uudisrakennus" ihan uudella yhteisöllä!
Kaiken huipuksi, seisoin hiljaa seuraten muurahaisten touhua, kun jalkani viereen ilmestyi pieni metsähiiri. Se haisteli kenkäni kärkeä, nousi vähän ylemmäksi ja totesi, ettei ole syötäväksi nauhoistakaan, laskeutui maahan ja siirtyi vikkelästi pienen kuusen runkoa pitkin oksalle. Jätin sen siihen rauhaan, elämään omaa hiiren elämäänsä, omaan ympäristöönsä johon minun ei kuulu tunkeutua häiriten, vaan hiljaa katsellen.
Paluu matkalla näin kaurapellon vihreiden oraiden joukossa viilettävän ison rusakon. Arkana, valppaana eläimenä se havaitsi minut ja pinkoi pakoon yli maantien, jatkoi matkaa poikki viljapeltojen, pysähtyen välillä katselemaan taakseen, ja katosi lopulta mäen reunan pensaisiin.
Pihalle saapuessani tunsin auringon lämmittävän poskia, tuomen kukat tuoksuivat täälläkin, omenapuiden kukista osa on auennut, nurmikkoa koristaa, tai pilaa, voikukkien kirjo.
Sama metsässä kokemani hiljaisuus ja rauha vallitsee täälläkin. Ihana kesä avaa eteeni erilaisia näkymiä pientareilla, pelloilla ja metsässä.. voiko tästä olla nauttimatta.
Metsässä märkä maa tuoksui sammalille. Kuusten oksien kärjet olivat kauniin vaalean vihreitä ja maistuivat miedosti pihkalle kun niitä maistelin kävellessäni.
Lähempänä rahtaa olevalla vanhalla asuinpaikalla tuomi kukki kuin uhmaten, ympärille leviävän koivikon keskellä. Koivut yrittävät tukehduttaa tuomen joka kuitenkin joka kevät puhkeaa entistä uhkeampaan loistoon.
Vanhan talon seinustalla, jo osittain kivijalankin rakoon työntyneenä kasvaa valkoinen sireeni, nyt paisunein nupuin, pian avaten sekin kukkansa, joskin huumaava sireenin tuoksu jo paikalla leijui. Hieman kauempana on sininen sireeni, tai oikeammin violetithan ne kukat ovat, ja sen ylimpien oksien kukat olivat jo auenneet.
Valtoimenaan kukkivan voikukan keltaiset kukat olivat houkutelleet aamuauringon säteisiin perhosetkin meden hakuun. Kuinka kauniita värejä perhosten siivissä onkaan. Sitruunaperhosia oli useampia, loistaen keltaisina keltaisten kukkien joukossa.
Monien lintujen laulua kuului koivikosta ja havupuiden seasta. Mustarastaskin etsi tallatulta polulta einettä ja ison lahon haavan juurella oli kasa kaluttuja käpyjä, tikan ruokapöytä, josta jätteet oli alas heitetty.
Siirryin syrjään polulta ja tutkin metsän pienimpiä kasveja ihan läheltä. Ketunleivän kauniit kukat loistivat vihreiden lehtien yllä ja hyönteisten armeija pörräsi siinä kukkien ympärillä. Täälläkin oli perhosia ja hyttysiä, jotka inisten iskivät iholleni.
Muurahaiset kulkivat polullansa molempiin suuntiin, piti oikein mennä tutkimaan kummassa suunnassa pesä oli, sillä molempiin suuntiin oli taakan kantajia. Löysinkin kaksi pesää, toista korjattiin, sillä sen sivuun oli ilmestynyt iso aukko, olisiko palokärki kaivellut aterioidessaan muurahaisilla, vai ihminenkö rikkonut pesän rauhaa. Joka tapuksessa, pesää korjattiin kaikella kiiireellä, vaikka neulaset olivat varmasti eilisen sateen jälkeen vielä aamulla ihan kosteita.
Toinen pesä oli rakenteilla, pitääpä seurata kuinka käy, muuttaako koko yhdyskunta uuteen pesään, vai asutetaanko "uudisrakennus" ihan uudella yhteisöllä!
Kaiken huipuksi, seisoin hiljaa seuraten muurahaisten touhua, kun jalkani viereen ilmestyi pieni metsähiiri. Se haisteli kenkäni kärkeä, nousi vähän ylemmäksi ja totesi, ettei ole syötäväksi nauhoistakaan, laskeutui maahan ja siirtyi vikkelästi pienen kuusen runkoa pitkin oksalle. Jätin sen siihen rauhaan, elämään omaa hiiren elämäänsä, omaan ympäristöönsä johon minun ei kuulu tunkeutua häiriten, vaan hiljaa katsellen.
Paluu matkalla näin kaurapellon vihreiden oraiden joukossa viilettävän ison rusakon. Arkana, valppaana eläimenä se havaitsi minut ja pinkoi pakoon yli maantien, jatkoi matkaa poikki viljapeltojen, pysähtyen välillä katselemaan taakseen, ja katosi lopulta mäen reunan pensaisiin.
Pihalle saapuessani tunsin auringon lämmittävän poskia, tuomen kukat tuoksuivat täälläkin, omenapuiden kukista osa on auennut, nurmikkoa koristaa, tai pilaa, voikukkien kirjo.
Sama metsässä kokemani hiljaisuus ja rauha vallitsee täälläkin. Ihana kesä avaa eteeni erilaisia näkymiä pientareilla, pelloilla ja metsässä.. voiko tästä olla nauttimatta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Melkein tänne saakka tulvahti alkukesän tuoksu, tuomen kukkien, sireenin, koivun lehtien ja kostean maan tuoksu. Se on huumaavaa.
- mielikuvituksissani tässä illansuussa. Tunsin tuomien tuoksut. Valkoisen sireenipensaan kohdalla kurkottelin ylimpiä oksia taittaakseni - ja onnistuin kuin onnistuinkin saamaan pari jo hiukan auennutta kukanoksaa. Mikä ihana tuoksu! Jotta liila-pensas ei olisi tuntenut huonommuutta, taitoin siitäkin kukkivan oksan pieneen kimppuuni ja kiittelin. Ei ollut enää perhosia näköpiirissä, mutta linnut lauloivat. Metsä tuoksui raikkaalta.
Pihapiiriäsi katselin kaukaa...
Kiitos luontopolun terveisistäsi, Kirjar.
Koleaksi on muuttunut sää, taivas harmaantunut, vettäkin hiukkasen jo tihuttelee...
Sillähän sitä saa aikaan kaikenlaista kaunista näköpiiriinsä vaikka pilvet raskaina kulkevatkin tällä hetkellä taivaan sinisyyden peittäen.
Omat sireenipensaani eivät vielä liilaansa näytä, omenapuun kukkaset tosin tirkistelevät uteliaina oksiensa lomasta josko aurinko ja mehiläiset olisivat heränneet.
Luumupuu loistaa kukkineen aivan valkoisena, lehtiä ei ole näkyvissä missään. Vahinko vaan kun nuo puut ovat versoneet pensasaidassa ja jos naapuriin menee korkea öljyauto, niin kuskit tuppaavat katkomaan oksia pois tieltään.
Tulin väsyneenä reissultani ja nyt kaksi päivää olen nauttinut omasta pihapiiristäni, tosin enimmäkseen vain ikkunan takaa kun ei sateeseenkaan ole halua mennä.
Olen tästä ikkunasta nähnyt monenlaista luonnon aikaansaamaa taideteosta.
Joskus mustia koivunrunkoja , joskus huurteisia kimalteita puittenoksistoissa ja joskus jääkukkien verhoamaa ikkunanlasia.
Tällä hetkellä vihertää, mutta pian loistaa valkoinen sireeni täydessä loistossaan saunan seinustalla.
Kaunis on minunkin maisemani, mutta ajattelemattomuuttani en osaa aina katsottavaani arvostaa.
Hyvää kesää jokaiselle lukijalle, mutta etenkin kirjoittajille.
ja koleaa tämä sää on, vaikka aamulla oli kaunista.
Iltalenkki rajoittui pihapiiriin, yllättävien vieraiden ilmaannuttua kuljimme pihalla katsellen kukkia ja kukkivia puita. Kriikunapuut, eli luumupuut, kukkivat, kuten omenapuutkin ja taitaa viime kesän tilanne toistua, sillä hallaa on luvassa ja kukinta parhaimmillaan hedelmäpuissa. Ettei vain taas veisi halla koko satoa...
Metsämansikkakin kukkii pensasaidan takana, siinä sitä on laajalti tulossa, mikäli nyt hallalta kukat säilyvät.
Illan hämärtyessä pääskysetkin ovat kadonneet liitelemästä pihan yltä, ja tuo koleusko saa linnutkin lopettamaan laulunsa aiemmin, kovin oli hiljaista ulkona.
Ilmojen viileys saa raparperitkin kukkimaan, satoa olen jakanut ystäville ja naapureille, piti oikein urakalla katkoa kukkavarsia pois, vaikka olisivathan nekin koristeellisia omassa vaatimattomuudessaan.
Onko tämä jo kesää... onhan toki, vaikka viileää sellaista toistaiseksi. Luonto kuitenkin osoittaa lannistumattomuutensa, herää kukoistamaan ja herättää huomaamaan ettei yksin ihminen saa kaikkea aikaan, luojan luomaa luontoa pääsemme ihastelemaan... ja se on ilmaista iloa.
Kesä on niin lyhyt että yritän ottaa siitä irti jokaisen hetken, kuitenkaan liikaa kiirehtimättä.
Annan aikaa itselleni, se on hyvää terapiaa ja lepoa pitkän talven jälkeen.
Kiva kun polulla on muitakin, mutta mitä teidän toisten aamulenkillä tapahtuu... ja mitä näette,
kuulisin mielelläni.
sitten Sinunkin pihapiiriäsi tutkailemassa, kiitos. Tuollaiset näkymät ne ovatkin oivalliset runoilijasieluille, kuten Sinä ja Kirjar. Sireenit ja luumupuu valkoisessa kukassaan!! -
Muuten, millään en saa mielikuvitukseeni taideteostasi, jossa olisi... mustia koivunrunkoja! Milloin koivunrunko voi näyttää mustalta, sa-se mulle.? Kerrothan jossain vaiheessa. Sillä olisiko nyt jo unten aika. Sinäkin reissusta väsynyt.
Kauniita unia meille kaikille!