Miehelläni on viisivuotias lapsi. Olen ollut heidän elämässään mukana siitä asti, kun hän oli vuoden ikäinen. Kaikki oli aluksi helppoa. Pidin lapsesta aivan kuin kenestä tahansa. Meillä oli aina mukavaa yhdessä. Ongelmia alkoi pikkuhiljaa ilmetä, kun turruin lapsen äidin töykeään ja tungettelevaan käytökseen. Aluksi siedin hammasta purren, kun olin mieheltäni kuullut, millainen ihminen hän osasi olla. Miehelleni hän oli ollut ilkeä ja uhkaillut jatkuvasti.
ÄÄni kellossa muuttui, kun nainen tuli mustasukkaiseksi kuullessaan , että minä olin se, jonka kanssa mieheni seurustelee. Hän oli jostain kumman syystä mustasukkainen, vaikka aiemmin käyttäytyi todella töykeästi miestäni kohtaan. Sekin vielä, että heidän seurustelunsa oli todella lyhyt ja loppui jo raskausaikana.
Nyt tilanne on ajan kuluessa tasoittunut, mutta ongelma on nyt toisenlainen. Tämä on vaikuttanut minun suhtautumiseeni miehen lapseen. En saa ajatuksia pois hänen äitinsä törkeästä käytöksestä ja jotenkin näen lapsessa liikaa hänen äitinsä, en miestäni. Olen pyrkinyt viikonloppuisin, kun lapsi meille tulee, keksimään jotakin tekemistä, että olisin mahdollisimman vähän tekemisissä, kun en kuitenkaan tunne oloani hyväksi, kun hän on meillä. Olen yrittänyt muuttaa asennettani,mutta se tuntuu todella vaikealta. On vain pieniä satunnaisia hetkiä, jolloin pidän siitä, että lapsi on luonamme. En kuitenkaan näytä tätä lapselle millään muulla tavoin, kun olemalla pois enimmäkseen. En halua lapselle mitään pahaa,mutta tiedän silti tekeväni väärin, koska lapsen kuuluisi saada tietää, millaista meillä on normaalisti.
Helpottaakohan tämä joskus, vai olenko ylitsepääsemättömän ongelman edessä?
ÄÄni kellossa muuttui, kun nainen tuli mustasukkaiseksi kuullessaan , että minä olin se, jonka kanssa mieheni seurustelee. Hän oli jostain kumman syystä mustasukkainen, vaikka aiemmin käyttäytyi todella töykeästi miestäni kohtaan. Sekin vielä, että heidän seurustelunsa oli todella lyhyt ja loppui jo raskausaikana.
Nyt tilanne on ajan kuluessa tasoittunut, mutta ongelma on nyt toisenlainen. Tämä on vaikuttanut minun suhtautumiseeni miehen lapseen. En saa ajatuksia pois hänen äitinsä törkeästä käytöksestä ja jotenkin näen lapsessa liikaa hänen äitinsä, en miestäni. Olen pyrkinyt viikonloppuisin, kun lapsi meille tulee, keksimään jotakin tekemistä, että olisin mahdollisimman vähän tekemisissä, kun en kuitenkaan tunne oloani hyväksi, kun hän on meillä. Olen yrittänyt muuttaa asennettani,mutta se tuntuu todella vaikealta. On vain pieniä satunnaisia hetkiä, jolloin pidän siitä, että lapsi on luonamme. En kuitenkaan näytä tätä lapselle millään muulla tavoin, kun olemalla pois enimmäkseen. En halua lapselle mitään pahaa,mutta tiedän silti tekeväni väärin, koska lapsen kuuluisi saada tietää, millaista meillä on normaalisti.
Helpottaakohan tämä joskus, vai olenko ylitsepääsemättömän ongelman edessä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
juttu toi on, että se lapsikin vaistoaa jotakin. Sun olis vähän pakko kasvattaa ittes noista tuntemuksista yli. Olis sulla itelläkin mukavampaa. Mitä jos koittaisit olla pakenematta?
Eli itse elän samanlaiseten tunteiden kanssa. Mieheni lapsi oli ja on minulle tärkeä ja rakas, mutta väistämättä näen hänessä äitinsä luonnetta ja piirteitä joita en voi hyväksyä.
Mieheni ex siis on käyttäytynyt todella inhottavasti meitä kohtaan jo puolentoista vuoden ajan. Luulin, että tilanne helpottaisi, kun hän itse löytää uuden puoliskon itselleen, mutta luulo oli turha. Sama ilkeily jatkuu ja hermoja kiristää aina vaan.
Olen yrittänyt miehelleni puhua tunteistani hänen lastaan kohtaan, mutta hän ei suostu ymmärtämään näkökulmaani.
Ei tässä varmaan muu auta kuin lähteä leikistä ulos ja aloittaa yksin eläminen, ettei satuta viatonta lasta omilla tunteillaan.
Olen ollut aina sitä mieltä, että suomalainen mies ei voi hyväksyä toisen miehen lasta siitä syystä, että hän on jatkuva muistutus naisen menneisyydestä. Mutta tuntuupa niitä olevan naisiakin, jotka sopivat samaan kastiin. Kyllä vika todellakin on siellä aikuisen korvien välissä, jos ei kykene erottamaan viatonta lasta vanhemmastaan. Silloin täytyy oman kypsyysasteen olla pahasti keskeneräinen.
ymmärrän toki, että lapsi ei ole sama asia kuin hänen vanhempansa, mutta "omena ei kauas puusta putoa" tottakai hän jäljittelee ja käyttäytyy samalla tapaa kuin vanhempansa, varsinkin sen vanhemman, joka hänet kasvattaa. Todellakin ihmisellä on korvien välissä vikaa jos ei ymmärrä, että lapsi on kaikkeen viaton. Itse en tiedä mitään todellista syytä olla pitämättä lapsesta, joten oletan, että se johtuu hänen äitinsä ilkeästä käytöksestä, koska alussa, ensimmäisenä parina vuotena ei ollut minkäänlaisia ongelmia...?!? Tai sitten syy on jossain vieläkin syvemmällä, jossain mistä en sitä löydä.
Olen aina ajatellut, että lapsi on yksilö. Ei jomman kumman vanhemman kopio tai jatke.
elämä on samanlaista. Olemme tosin aloittaneet perheneuvonnassa käymisen ja sitä kautta on myös kumppanini exälle lähdössä pyyntö tapaamiseen perheneuvoja luona. Ilkeilyyn ja kiristämiseen on tulossa loppu.
hienoa, että olette hoksanneet hoitaa asian tuolla tavalla, koska voin kuvitella kuinka exää nolottaa mennä selvittelemään asioita jollekin ulkopuoliselle. Olisimmepa itsekin tajunneet tehdä samoin, niin oltaisiin säästytty paljolta!!
Toivottavasti asiat paranee. Harvemmin ne exät ymmärtää, kuinka ilkeily vaikuttaa LAPSEN hyvinvointiin. Aina, kun viikonloput lähenevät, tietää, että tulossa on kasa huolia ja ongelmia! Se on väärin!Pian lapsi ei tahdo edes käydä toisella vanhemmallaan, kun aina on stressiä...