Laitoinkin ensin viestiä väärälle palstalle... Eli onko täällä raskaana olevia yksinäisiä äitejä? Siis ketkä odottavat lasta jo ns. valmiiksi yksinhuoltajana? Itse olen rv 24 ja odottelen esikoiseni syntymää yksin ilman miestä.... Olisin vain halunnut kuulla mielipiteitä ja tuntemuksia siitä, kuinka ootte nyt pärjänny jne jne... :)
Onko yksinäisiä odottajia?
Mimmuli
241543
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Lapsen isä, jo aikuinen mies, häippäs sen siliän tien vaikka eka halusikin ottaa vastuuta vauvasta ja saada pikkuisen elämäänsä...
Mä en ole teoriassa ollut yksin, koska mulla on vanhemmat tukena ja kasakaupalla ystäviä, joille voin soittaa kun maailma murjoo, mutta väistämättä iltaisin tulee ajatus, et "olispa kiva jos täällä olis nyt joku joka taputtelisi vatsaa ja juttelisi sille". Myös satuttaa nähdä onnellisia pariskuntia. Tuntuu, että on niin väärin, että toisilla on mies jotka ottaa vastuunsa ja rakastaa lapsiaan, mutta osastaan ei voi valittaa.
Onnea sinulle ja tulevalle vauvallesi!
Olen itse 1½-vuotiaan tytön yh, olin sitä jo raskausaikana. Odotusaika oli helppoa, sain tarvittavan tuen ystävättäriltä ja neuvolantädiltä, joka oli oman äitini ikäinen, tervejärkinen mamma.
Kun nyytti tuli taloon, kaikki alkoi sujumaan yllättävän helposti. Kai äitiys on jotenkin itse itseään opettava juttu, lapsen hoito alkoi nopeasti sujua ja rutiinit kehittyivät. Välillä mietin, että mitä jos jotain sattuu - varsinkin minulle - kuka hoitaa ja huolehtii... Niistä ajatuksista vain piti ravistautua eroon ja ottaa päivä ja tilanne kerrallaan. Hormoniheilahdus sai minut vuoroin itkemään ja nauramaan ja illan hämärissä juttelin pienelle vauvalle että "me kyllä pärjätään vaikka mitä tulisi". Ja niin ollaan pärjättykin. Tyttö on sairastellut normaalit määrät ja nukkuminen on tuottanut vaikeuksia, mutta vaikka olen välillä ollut ihan piipussa, on jostain löytynyt voimia arkeen. Aina kun on tuntunut siltä, että en jaksa enää yhtään huonosti nukuttua yötä, olenkin saanut nukkua yhden hyvän yön - tyttö pitää äidistä huolta...
Olen hoitanut lapseni todella itsenäisesti, mutta olen saanut tärkeisiin tarpeisiin hoitoapua ystäviltä. Rankinta oli silloin, kun tyttö oli n. 7-9 kk:n ikäinen, eikä antanut minun olla hetkeäkään poissa silmistään. Huuto oli kamala! Vapaaehtoinen hoitoapu oli silloin tiukilla. Olen kuitenkin vähintään mummolavisiiteillä päässyt käymään esim. kampaajalla tai jopa hurvittelemassa! En kaipaa ravintolaelämää, mutta kieltämättä illanistujaiset ystävien kanssa olisivat mukavaa vaihtelua.
Minulla on ollut koko ajan
tukenani muutamia ystävättäriä ja oma sukuni. Olen sosiaalinen tyyppi ja olen tunkenut itseni mm. kaikille avoimiin perhepaikkoihin (joita ainakin Helsingin kaupungilla on). Yksinhuoltajayhdistyksetkin järjestävät jotain toimintaa, mutta sinne en ole vielä änkeytynyt. Kaupungilla on myös perhetyöntekijöitä, joilta varmaan saa tukea, jos arki alkaa painaa liikaa. Jos niin käy, ei ole häpeä kääntyä sosiaalitoimen puoleen. Sieltä pitäisi saada tukea ja apua.
Tulet kyllä pärjäämään ja yh-äiti ei ole tänään enää mikään kummajainen. Varmasti tulee olemaan raskasta, mutta jaksat kyllä! Ja jos tuntuu oikein rankalta, apua löytyy kun vaan kysyt. Yritä olla lukematta tälläkin palstalla olevia kirjoituksia, joissa yh:t ja varsinkin yksin odottavat äidit leimataan vastuuttomiksi munahaukoiksi. Niitä lukiessa pahoitat vain mielesi, vaikka ne edustavat vain kirjoittajansa mielipidettä.
Toivotan sinulle sydämeni pohjasta onnellista odotusta, kivaa synnytyskokemusta ja oikein auvoisia päiviä pienen tuhisijan kanssa! Olet mainio äiti - huoltajuussuhteista riippumatta!
Pärjäät kyllä!! Itse olin joskus 23v 2v ja 4v lapsen yh. Tapasin miehen jolle 5v seurustelun jälkeen tein 2 lasta. Mies muuttui lasten myötä sairaan mustasukkaseksi, en saanu käydä missään enkä pitää yhteyttä mihkään. mies rupesi jo ekan odotus aikan käyttään runsaasti alkoa ja väkivaltaiseksi. Nyttemin äijä on alkoholisoitunu täysin ja ollu katkollakin.
Jätin hänet kun meidän yhteiset lapset oli 3,5v ja 1,5v,( mun lapset oli 13 ja 11v) Ja jatkoin 4 lapsen yh:na.
Rankkaa oli välillä kun ex kiusas, uhkaili henkeä,ym, opiskelin ja olin töissä yht aikaa.
Nyt vartoon aivan ihanalle ja ymmärtäväiselle miehelle lasta, yhdessä ei vielä asuta mut kaikki aikanaan. Virallisesti musta tulee viiden lapsen yh.
Kyllä sitä ihminen ihmeelisesti jaksaa, lastensa eteen tehdä. Usko kaikki menee ihan ok ja pärjäät hienosti :-)
Kiitos teille jotka vastasitte, oli todella helpotus kuulla etten todellakaan ole yksi ja ainut tässä tilanteessa! Ei sillä, minulla on myöskin vanhemmat jotka tukevat, varsinkin äiti, ja sukulaiset sekä liuta ystäviä jotka auttavat varmasti. Ovat auttaneet nyt ja auttavat varmasti sitten lapsen synnyttyäkin. Niin hoito kuin muissakin jutuissa.. Tänä päivänä on kyllä niin paljon kaiken maailman tukia ja tukipaikkoja, ja kun ottaa sen asenteen että pärjää niin kyllä sitä pärjää! Sen tiedän, että välillä tulee olemaan rankkaa, mutta uskon että se kyllä sitten palkitseekin. Ehkä minunkin tilannettani helpottaa se, että on muutama sukulainen keillä on alle 1v lapsia tällä hetkellä, ja ystäviä jotka ovat myöskin paraikaa raskaana, he tietävät mitä minä tunnen ja käyn läpi raskaana ollessani... Heille voi purkautua ja eivät pidä ihan "hulluna"... Mutta kiitos teille tuestanne, en aio välittää siitä mitä muut puhuvat, pääasia että itse olen onnellinen :)
Täällä ois yks rv 16 oleva yksin odottava. Kyllähän tää ihan mukavasti menee, kun on tosiaan perhettä ja ystäviä tukemassa, mutta kyllä tosiasia on, että sitä lapsen isää kaipaa vierelleen. Tää lapsi ei kuitenkaan ole äitini, siskoni tai ystävieni, joten tiettyjä asioita on vaikea jakaa heidän kanssaan...Toki kaikki ovat innoissaan ja tukevat, mutta ainahan siitä se jokin puuttuu...Ja niin taitaa olla tulevaisuudessakin. Hartaasti toivon, että lapsen isä aktivoituisi kun lapsi syntyy, mutta aika näyttää. Siihen olen varautunut, että yksin olen nyt ja "aina". Lapsi on kuitenkin kovasti odotettu ja tiedän, että pärjään lapsen kanssa yksinhuoltajana. Tulevaisuus näyttää valoisalta, vaikka joskus kovasti sitä miestä tähän mukaan kaipaiskin =)
Välillä kaipais myös hiukan vertaistukea, eli juurikin toisia yksinodottavia. Kiitos siis Mimmuli ja muut =) Onneks on myös muutama tuttu, jotka olleet samassa tilanteessa aiemmin. Niiltä kun saa ensisijaisen tärkeää tukea =)
Onnea ja tsemppiä kaikille muille yksinodottaville =))
No, joidenkin mielestä mulla ei ikäni puolesta ole aivoja tai tunteita, mutta ihan sama se mitä muut ajattelee.
Tiedän tasan tarkkaan, mistä puhut. Juuri nyt kerään henkistä rohkeutta mennäkseni tänään valmennukseen. Tunsin itseni siellä niin hylätyksi viime kerralla, koska siellä oli muutama pariskunta, joilla oli onnellinen liitto/suhde. He alkoivat halailla toisiaan kesken jutun ja mulle tuli yksinkertaisesti tunne, että oli pakko päästä pois. He kohtelivat minua vertaisenaan, äitinä, mutta silti tuntui tosi kurjalta.
Vaikka vanhempani ovat olleet aivan ihania, mikään ei voi kuitenkaan korvata sitä lapsen isän tukea. Rakastan lapseni isää valtavasti hänen virheistään huolimatta ja on rankkaa, ettei voi hänelle soittaa, jos jotain on vauvalla pielessä. Häntä ei tunnu se kovinkaan paljoa kiinnostavan.
Olet aivan oikeassa, sitä kaipaa miestä lähelleen mutta minkäs teet kun se ei ole mahdollista/ei onnistu :( Kaikista ikävintä on ehkä se, että ei ole sitä miestä silloin, kun haluaisi kertoa miltä tänään tuntuu, kuinka vauva potkii taas enemmän jne jne...
Mutta eiköhän me pärjätä, kyllä meille tuolla maailmalla on jokaiselle mies, joka tekee meidän kanssa lisää lapsia ja on meidän tukena ;))
olen kokenut sen jo kaksi kertaa ja kaksi ihanaa neitosta olen kasvatellut maailmaan jo aika isoiksi. Sattuihan se silloin joskus, mutta ei niin paljoa kuin luulisi. Tiesin, että on tuhat kertaa parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa. Ja osasin iloita siitä pienestä joka kasvoi vatsassa, se on niin ihmeellistä, että sellainen siellä asustaa. Ei vain onnellinen parisuhde mulle tullut osaksi, mutta ihanat mukulat kyllä! Tää on mun elämää, kaikkea ei voi saada, mutta paljon kuitenkin.
Pitää iloita siitä mitä on eikä surra sitä mitä ei ole. Se asenne mua auttoi. Jokaisella on omat surut ja ilot, eikä se parisuhde aina niin taivaallista ole. Odottava äiti on semmoinen itseensä käpertyjä luonnostaankin, sekin mua auttoi.
Voimaa ja onnea sinulle. Kyllä pärjäät, kun uskot itseesi ja pidät suhteet ystäviin&vanhempiin jne kunnossa.
Ollaan aikalailla samassa tilanteessa.
Yksin ja rv 16.
Sitä kanssa odotellaan, että jos isä tästä jossain vaiheessa vaikka kiinnostuisi. Vaikka olenkin valmistautunut yksin olemaan...
sympatiat nous heti kun luin tätä ketjuu. itse jäin yh:ksi raskausaikana jo. samoja fiiliksii oli miulkii, olishan se ollu kiva tuntemuksii miehelle purkaa ja helpompaa olis ollu jos olis ollu toinen osapuoli tukemassa.. mut kaikest huolimatta kaikki meni tos hyvin. Piti vaan asennoituu oikein ja keskittyy tulevaa. Rankkaahan se on pienen vaavin kaa kahestaa mut on se palkitsevaa ja päivä päivält helpottaa. :)
Itse olen nyt jo teini-ikäiseksi ehtineen lapsosen yh-äiti. Odotin toistakymmentä vuotta sitten vauvaa yksin ja hienosti on pärjätty vuosien saatossa. Lapsen isä ei ole koskaan kuulunut kuvioon. Kun lapsi on pieni sinusta voi toisinaan tuntua että olet "kovin sidottu" tai että vaihetta "kestää ikuisesti" mutta muista noina hetkinä että jokainen kasvukuukausi on kehitystä ja "eteenpäin menoa". Nauti täysillä vauvastasi ja myöhemmin isommasta lapsestasi/nuorestasi - kaikissa kehitysvaiheissa on omat hienot ja ainutlaatuiset juttunsa! Tulet pärjäämään hienosti - tämä kokemuksen syvällä rintaäänellä. Onnea!
Kaikille muille yh-mameille ketkä on käyneet kirjottamassa tänne, ainakin minä sain ja saan lisää luottamusta itseeni ja varmuutta siihen, etten todellakaan ole yksin ainut (tuleva) yh tässä maassa. Olo tuntuu kevyemmältä...... ;)
Minä sain juuri testistä positiivisen tuloksen. Raskausviikot ovat siis vasta 4 2. Olen toivonut tätä pitkään hartaasti, mutta nyt meillä on mennyt mieheni kanssa huonosti ja tämä raskaus tuli todella huonoon paikkaan. Mutta olen neljä vuotta sitten joutunut olosuhteiden pakosta tekemään abortin ja silloin vannoin, etten tekisi sitä enää ikinä. Siispä tämä lapsi on tervetullut maailmaan, jos vain haluaa. Nyt vain meillä on mieheni kanssa tilanne, että mietimme suhteen jatkoa. Minusta on tuntunut, että haluaisin erota. Tuntuu nyt vain, että onko minun pakko jäädä suhteeseen, koska olen raskaana????? Kaikki sukulaiset ovat kyllä sen verran vanhoillisia, että päivittelemistä riittäisi, jos eroaisin nyt. Itse voisin olla valmis yksinhuoltajuuteen. Olen 24 vuotias. Tulevaisuus kyllä pelottaa. Onkohan minulla oikeus päättää parisuhteesta miten sydämeni sanoo, vai onko jäätävä lapsen vuoksi???? Kiitos teille, että sain huomata, että yksinodottajiakin on!!=)
... lapsi ei ole syy jatkaa huonoa suhdetta. No juu, jotkut sanoo että lapsella pitää olla äiti JA isä, onnellinen perhe jen jne.. Mutta miksi jatkaa jos tietää nyt jo, että suhde ei toimi? Siinä tekee vaan hallaa itselleen, ja sille lapselle, jos hän joutuu kuuntelemaan ja katselemaan sivusta kun vanhemmat riitelee ja eivät tule toimeen keskenään yms. Itse olen nyt sillä mielellä, että tulen hoitamaan ja kasvattamaan tämän lapsen yksin, ilman lapsen isää. Pelottaahan se, ja tiedän että välillä tulee olemaan rankkaa, mutta kun pidän oman perheeni, sukulaiseni ja ystävät siinä lähellä enkä sulje heitä pois, niin en usko että "ongelmia" tulee. Ainakaan ylitsepääsemättömiä... Nyt vain iloitsen tästä kasvavasta mahasta, ja siitä mikä siellä kasvaa :) Ja muista, et elä sukulaisillesi/sukulaistesi ehdoilla, vaan siten miten sinun on hyvä olla!
tällä on tuleva yh äippä, olen nyt rv 31, ja koko raskauden olen ollu "yksin".. Kaverit ja sukulaiset tukena, mutta mies ei.. Hyvin olen pärjännyt.. Tulevaisuus ei pelota..
Tsemppiä sulle silti! :) Minustakin alkaa tuntumaan siltä, että kyllä minä pärjään vauvan kanssa, ja nyt odotusaikakin on mennyt niin hyvin että kait sitä pahemminkin vois asiat olla :)
Hei Mimmu!
Elän näennäisesti mieheni kanssa liitossa ja häätkin on suunnitteilla, mutta minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, että mieheni ei juurikaan välitä minusta eikä vauvasta, vaikka hän alunperin oli innokas vauvaa hankkimaan. Hänelle on tärkeämpää illanvietot kavereiden kanssa ja eritoten juominen - kaljan himo on niin suuri, että se menee minun ja vaavimme tarpeitten edelle. Viikonloput hän käyttää juoden ja krapulassa maaten. Viikolla hän saattaa olla ilman viinaa, mutta ei kovin montaa päivää peräkkäin. Meillä on kummallakin akateeminen koulutus ja ulospäin meidän asiat on todella hyvin, mutta todellisuus on jotain muuta. Olen puhunut näistä asioista ystävilleni, mutta heillä on omat ongelmansa ja sellaiset elämäntilanteet, etten heitä haluaisi liiaksi rasittaa. Perheeni tukee minua, mutta suurin ongelma lienee siinä, että annan liian paljon miehelleni anteeksi. Ystäväni ovat varoitelleet minua suhteestamme ja olisivat seisseet rinnallani, jos olisimme eronneet, mutta silloin minusta ei ollut siihen. Kukaan muu kuin mieheni ja yksi työkaverini ei tiedä raskaudestani - en tiedä, miten he suhtautuisivat siihen, jos päättäisin nyt lähteä suhteestamme. Mitä minun pitäisi tehdä? Joka viikonloppu menee itkiessä ja surressa mieheni juopottelureissuja ja tiedän, ettei se ole hyväksi niin vauvalle kuin minullekaan. Toisaalta lapsella pitäisi olla oikeus isäänsä - oli tämä sitten millainen tahansa. Mitä mieltä olette?
Et ole yksin asian kanssa.. enkä minä vaikka siltä tuntuukin.
Mies jätti mut pariviikkoa sitten tiistaina, oltiin seurusteltu yli 7kk. Muutto yhteen oli suunnitteilla ja kaikkea muuta mukavaa tulevaisuuteen. Seuraavana päivänä tuli alustava vauva uutinen ja varmistus viikko eteenpäin.
Nyt rv 7 menossa. Ikinä en ole ollut näin yksin ja eksyksissä. En tiedä jaksanko "yksin" lapsen kanssa, ystäviä on ja kaikki ovat sanoneet että ovat tukena päätän mitä tahansa, mutta kasvattajana olisin kuitenkin yksin.
Mies ei halua olla missään tekemisissä nyytin kanssa, sillä hänestä on jopa julmaa tuoda elämää tähän maailmaan (elämä kolhinut), eikä hän halua sitä vastuuta elämäänsä. Minusta on epäreilua että hän ei suostu edes harkitsemaan muita vaihtoehtoja kuin raskauden katkaisua, aluksi hän jopa painosti minua "hoitamaan asian".
Olen niin yksin asian kanssa, vaikka kukaan muu ei päätöstä voikkaan tehdä, olen silti todella uupunut ja hukassa. Ajatukset juoksevat vain ympyrää ja päätökseen en pääse millään. Lapsella on oikeus olla haluttu, mutta mitkä ovat pätevät syyt tälle valinnalle.. olisi niin helppo uskoa että näin on tarkoitettu, mutta ihminen on vastuussa valinnoistaan ja päätöksestä olen vastuussa koko loppu ikuisuuden.
...vielä, abortti on myös vaihtoehto mutta miten sen jälkeen? Itsestäni tiedän, oma tilanteeni voisi myöskin olla parempi, mutta olen aina halunnut lapsia ja abortti ei käynyt kertaakaan mielessä! Otan sen "riskin", että olen yksin ja kasvatan lapseni yksin (olen nytkin ollut melkeimpä koko odotusajan yksin ilman miestä). Tiedän sen, että en antaisi itselleni ikinä anteeksi jos nyt olisin menny ottamaan pienen pois, kyllä minua pelottaa ja jännittää kaikki uudet asiat, mutta pelottaisi ne silloinkin, vaikka olisi mies vierellä.
(Taisi tulla aika sekava viesti, anteeksi...)
Voimia sulle ja jaksamisia, asioilla on tapana järjestyä!!! :)
Olen miettinyt viimeiset viisitoista päivää pää punaisena asioita miljoonilta mahdollisilta kannoilta ja kulmilta. En tosiaan tiedä vieläkään mitkä ovat ne syyt joiden takia pitäisi päättää puoleen tai toiseen.
Tänään varasin itselleni äitiysneuvola ajan, tarkoituksena pitää lapsi. Toivon todella että kaikki järjestyy, mutta niin se elämä heittelee, mistään ei voi olla varma.
..se elämä heittelee. Minullakin piti olla kaikki selvää, muutetaan lapsen isän kanssa yhteen ja eletään onnellisena, mutta sitten kun pieni ilmoitti tulostansa niin kaikki kaatui kuin seinään. Ei ole helppoa ollut minullakaan, mutta en aio jäädä murehtimaan sitä miestä, jos ei häntä kerran kiinnosta niin eihän toista voi pakottaakaan. Ehkä hän sitten jossain vaiheessa tajuaa mitä menettää... Sattuu ihan vietävästi, tai sattui silloin aluksi, kun huomasi miten oli käymässä, mutta elämä opettaa..... Pakko tsempata itseänsä ettei jää murehtimaan yksinänsä ja aiheuttaa samalla sitten vauvallekin huonoa oloa...
Siis lapsella on tosiaan oikeus olla haluttu, ja jos sinusta yhtään tuntuu, että abortti ei ole hyvä ratkaisu, sehän tarkoittaa, että lapsesi on haluttu!
Mitä pitemmälle raskaus etenee ja asian löytävät uomansa, huomaat, että lapsikin on koko ajan vain enemmän ja enemmän haluttu.
Itse tein nuorena kaksi aborttia. Päätökset olivat helppoja ja en nähnyt vaihtoehtoja. Lapsi ei tosiaankaan ollut silloin haluttu.
Kolmas raskaus kun alkoi vähän aikuisemmalla iällä, huomasin, että abortti ei tulisi kuuloonkaan ja vaikeista elämänolosuhteista huolimatta lapsi oli oikein haluttu. Enkä ole katunut päätöstäni, vaan väsyneenä, mutta onnellisena yksinhuoltajana olen iloinen lapsestani joka päivä!
Päätös on yksin sinun, ja oli se mikä tahansa, se on sinulle juuri oikea. Se, että selviätkö lapsen kanssa yksin, ei varmaankaan tule olemaan ongelma. Suomalaisen naisen sisulla yltää ihmetekoihin! Tsemppiä!
Laitoinkin aiemmin viestiä tähän ketjuun tilanteestani, mutta oloni on nyt niin sekava ja yksinäinen, että minun on pakko kirjoittaa uudestaan. Kaksi kaveriani tietää mieheni lisäksi raskaudestani. Kaverini luulevat, että meillä menee hyvin yms.. Minua ahdistaa suunnattomasti tilanteemme: ajaudumme vähän väliä tilanteeseen, jossa keskustelemme, jatkammeko vai emme. Minua pelottaa tulevaisuudessa mieheni asenne alkoholiin (pitää sitä hauskana harrastuksena, juo vain humaltuakseen) sekä työtilanne, jolle hän ei ole tehnyt juurikaan mitään. Keskusteluissa yritän ilmaista pelkoni ja huoleni, mutta mieheni vain suuttuu ja asennoituu minun huoliini halveksivasti ja kylmästi. Tunnen olevani täysin alistettu ja nurkkaan ajettu. Oloni on epätoivoinen ja olen niin yksin. En tiedä, mitä tehdä. Ero on ollut paljon mielessä, mutta vauva tuolla masussa jarruttelee. Pelkään, jäisinkö täysin yksin, jos eroaisin avomiehestäni. En uskalla luottaa vanhempiini ja kavereihini, eivät ole aina olleet tukemassa. En jaksa jatkaa näin.... Haluan tämän vauvan, jos se haluaa minut äidikseen. Mutta tuleeko minusta jokin mustalammas jos päätän erota??????
Itse tiesin jo raskaana ollessani jääväni yksin kantamaan vastuun vauvasta, vaikkakin tuleva isä asui kanssamme. Olihan se rankkaa, paljon tuli itkettyä ja murehdittua vaikka mitä. Onneksi oli äiti tukena, vaikka toisaalta oli myös tarve näyttää pärjäävänsä yksin vauvan kanssa. Alun väsymyksestäkin selvisi, kun tajusi, ettei kodin tarvitse kiiltää, ettei kaikkia vaatteita ole pakko silittää =) ja ymmärsi itsekkin nukkua silloin kun vauvakin. Aluksi murehdin, kun isä ei pitänyt yhteyttä tyttäreensä,mutta eihän toista voi pakottaa. Nyt jälkeenpäin, pikkuneiti on jo 8, voin vain todeta tehneeni hyvän päätöksen. Meillä on elämä järjestyksessä ja kaikki hyvin.
Itse tein päätökseni lapsen vuoksi, itse voi elää huonossakin suhteessa, itsehän siitä vain kärsimään joutuu, mutta lapsella on oikeus turvalliseen lapsuuteen.
Mieti rauhassa omaa päätöstäsi, mutta varmasti pärjäät myös yksin vauvasi kanssa.