VAROITUS:Tämä on pitkä, joten yrittäkää jaksaa lukea, mielipiteenne ovat minulle tärkeitä..
Noitanainen
Kaikki alkoi siitä kun mun kummitätini Wicca kertoi tarinansa savijumalastaan, Merenjumalattaresta. Olen siitä asti ollut hieman kananlihalla koko ajan, sillä satuin perimään patsaan Wiccan kuoltua. Näin tarina alkaa…
”1700 luvulla eli nuori nainen nimeltä Asea Asiniun. Hän oli oman heimonsa päällikön tytär, joten hänellä oli paljon oikeuksia mutta myös velvollisuuksia. Niinpä hänen oli mentävä naapuri heimon päällikön pojan Massineus Geranien kanssa naimisiin. Asea ei sitä halunnut, joten hän veisti savesta pienen, lihavan naisen. Se sai hänet rentoutumaan ja Merenjumalattaresta syntyi hänelle oma jumala jota hän rukoili. Kerran rukoillessaan hän otti Merenjumalattaren alustaltaan ja siinä samassa Merenjumalatar ”puhui” hänelle. Asean ympärillä huokui outoa väreilyä ja hän ikään kuin ”tunsi” kuinka joku tai jokin vei hänet viljaiselle pellolle, ja hän näki saman jumalan, Merenjumalattaren, seisovan keskellä peltoa. Merenjumalatar kertoi olevansa eräänlainen Zaris (heikkojenpuolustaja), joka halusi auttaa Aseaa ongelmassa. Merenjumalatar lupasi, ettei Asean enää koskaan tarvinnut sietää ilkeää kohtelua, vaan Asea saisi nyt, tästä päivästä eteenpäin kuunnella vapaasti sydämensä sointuja. Tämän jälkeen Asea ”heräsi” ja siinä samassa hänen isänsä tuli hänen luoksensa ja lupasi tälle haluamansa puolison”
Sanonpahan vaan, että aina kun otan patsaan käteeni, tunnen eräänlaista väreilyä ympärilläni. Tänään olen päättänyt pyytää Merenjumalatarta puhumaan minulle.
-Hyvää yötä, äiti, huusin ja sulkeuduin huoneeseeni. Laitoin suitsukkeen palamaan ja otin Merenjumalattaren käteeni. –Puhu minulle, puhu minulle, Merenjumalatar, kuiskin ja tunsin taas tutun väreilyn, kunnes jotain alkoi tapahtua. Tunsin kuinka irtauduin omasta huoneestani, omasta kodistani ja saavuin johonkin kauneimpaan paikkaan jonka olen nähnyt, sitä ei voi sanoin kuvailla. Kukkia oli joka paikassa, liljoja enimmäkseen.(liljat ovat noitien ”yrttejä”) Kaiken kukoistuksen keskellä seisoi Merenjumalatar, hänellä oli pitkä, merensininen mekko.
”Sinun elämäsi, se on epäoikeudenmukainen joka suhteessa. Sinä elät valheessa. Wicca, yhteinen ystävämme, haluaa että otat vastaan hänen lahjansa. Rakas tyttäreni, sinä olet noidan tytär. Sinä olet Wiccan tytär, sinun veressäsi virtaa noidan veri. Wicca pääsee vapaaksi kun sinä tiedät totuuden, hän rakastaa sinua. Wicca pakotettiin luopumaan sinusta, nykyinen huoltajasi riisti sinut häneltä. Olethan kuullut Wiccan puhuvan kuinka häntä sattuu, kun häneltä riistettiin tytär. Huoltajasi on Wiccan sisar, hän ei ole saanut minulta kallisarvoista lahjaa. Hän ei ole uskonut luontoon, sinä uskot ja rakastat täydestä sydämestäsi. Ole itsellesi aina rehellinen, ole rehellinen myös läheisillesi.”
Yhtäkkiä tuntui kuin tuuli puhaltaisi lävitseni ja olin taas omassa huoneessani. Kun tajusin mitä sain tietää, kyyneleet saapuivat silmänurkkiini. Olin aivan sekaisin, Wicca oli ollut äitini, en ollut nyt kotona. Olin jossain aivan vieraassa paikassa. Päätin silti kylmäpäisenä, että nukkuisin yön yli, aamulla katsoisin, mitä ”huoltajani” kanssa olisi tehtävissä. Kömmin sänkyyn, nukahdin pian kyynel silmänurkassa.
-HYVÄ IHME, tänään on kummisi kuolinpäivä, heräsin huoltajani huudahdukseen. Karistin viimeiset unenrippeet silmistäni, kun huoltajani avasi verhot, auringon kirkkaat aamunsäteet leikkivät lattiallani. –Taasko sinä olet polttanut niitä typeriä suitsukkeita, hän kysyi ja nuuhkaisi ilmaa. Katsoin huoltajaani vihaisesti… Tyhmiä? Kummi? –Kyllä, kyllä poltin ja tänään ei ole kummin kuolinpäivä, vaan äitini, sanoin ja katsoin huoltajaani uhmakkaasti silmiin. Huoltaja hätkähti. Huomasin, että hänen silmissään läikähti jotain tummaa, kun hän sanoi miltei pilkallisesti:
-Sinä olet saanut tietää… Siskoni oli sellainen, hän halusi eroon sinusta. Mitäpä en tekisi siskoni vuoksi. Katsoin häntä silmiin, pilkka alkoi muuttua peloksi. –Ei, sinä otit minut häneltä. Tämä onkin varmaan oikea hetki kertoa, että muutan äitini entiseen asuntoon, tänään, sanoin ja nousin sängystäni, otin matkalaukun sänkyni alta ja heittelin siihen ensimmäiseksi kaikki äidiltäni saamat tavarat, kuin kiusatakseni huoltajaani, tai, sanotaan Marjaanaa. Niin, Marjaana oli entisen huoltajani nimi. – Mut- mutta ethän sinä voi lähteä, sinä, sinä olet minun tyttäreni, et minkään humpuuki-noidan, Marjaana kirkui korvaani kun olin laittamassa matkalaukkuani kiinni. Kaikki tarpeellinen oli mukana. –Ei, en ole tyttäresi ja päätän nyt omista asioistani, äläkä koskaan, KOSKAAN, tule äitini mökille. En halua enää ikinä nähdä sinua, huusin ja kävelin ovet paukkuen ulos, ulos valheesta.
Käännyin juuri vanhalle, äidin talolle vievälle polulle kun kuulin takaani rasahduksen. Käänsin pääni äänen suuntaan, enkä nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kun katsoin aikani käveltyäni uudestaan taakseni, ehdin nähdä sinisen hameen helman. Kävelin yhä nopeammin kunnes näin edessäni olkikattoisen sementtitalon - tyypillistä! Juuri kun olin avaamassa ovea, joku tarttui minua olkapäästä. En säikähtänyt, käännyin vain ympäri ja näin Merenjumalattaren. En voinut uskoa silmiäni! Yleensä jumalat eivät näyttäydy oikeassa elämässä. Kun viimein sain suustani kysymyksen, mitä hän täällä teki, Merenjumalatar vastasi kuin laulaen: Olet kuullut totuuden, olet tuntenut kipua. Nyt on minun vuoroni tehdä hyväksesi se, mitä Wicca pyysi kuolinvuoteellaan. Sinut täytyy opettaa noitien tavoille.
Katson Merenjumalatarta monttu auki, kunnes tajusin tämän olleen äidin viimeinen tahto.
–Mitä.. Mitä haluat minun tekevän, kysyin viimein. ”Minä olen oppaasi elämäsi tiellä. Sinun täytyy antaa itsesi noituudelle, sillä sinä olet noita. Se on sinun tulevaisuutesi. Huomenna sinä saat antaa valasi, sinut kastetaan Wiccalaiseksi.” Mietin vähän aikaa kuulemaani… ”sinun täytyy antaa itsesi noituudelle” kuulosti aika pelottavalta, mutta silti ajatuksieni vastaisesti sanoin sen käyvän oikein hyvin. Astuin sisälle eikä Merenjumalatar tullut perässäni. ”Me näemme taas huomenna, silloin tapaat Wiccan” Olin juuri kysymässä, miten äitini voisi tulla takaisin, kun huomasin ettei Merenjumalatar ollut enää ovella. – Joopa joo, taidan syödä vähän jotain tai hourin vielä lisääkin, sanoin itsekseni ja katsoin, jos Wiccalta olisi jäänyt jotain kaappeihin, tosin kuolemasta oli jo kolme viikkoa. Löysin vain jotain säilykkeitä, hotkaisin ne ja nukahdin suitsukkeen huumaavaan tuoksuun.
”Herää kultaseni” kuulin kuiskauksen korvani juurelta. Hätkähdin ja nousin lattialta äkkiä ylös. –Wicca… Miten… Milloin sinä olet… Olet tänne tullut, kysyin kakistellen ja katsoin äitiäni päästä varpaisiin. ”Rakas, olen vapaa kiertämään maailmaa, olen nyt noitien paratiisissa… Sinä vapautit minut, rakkaani… Sinusta on nyt tuleva seuraajani.” Katsoin Wiccaa vielä hetken ja kävin sitten istumaan lattialle. –Tajuatko sinä sellaisen yksinkertaisen asian kuin Jumala? Tajuatko sen, että minä uskon myös Jumalaan, kysyin ja katsoin äitiä surevasti. Äiti näytti harmistuvan hetken kunnes sanoi: ”Petätkö sinä sukusi, petätkö äitisi? LUONNOSSA ON VOIMA, meillä on oleva kaksi jumalaa… mies ja nainen” Nyt nousin seisomaan ja katsoin äitiä ihmeissäni. Hän oli aina ennen antanut minun tehdä omat päätökseni. –Anteeksi nyt vaan, mutta minulla ei ole samaa uskoa kuin sinulla. Uskon Jumalaan, mutta uskon myös luonnon voimaan. Uskon noituuteen mutten välttämättä itse halua kuulua siihen, sanoin ja katsoin äitiä edelleenkin silmiin.
”Selvä, selvä. Etkö voi edes ajatella asiaa. Saisit pitää omat vakaumuksesi mutta noituuden myötä sinulle tulisi niitä lisää. Sinun täytyy antaa noituudelle koko elämäsi, sinun täytyy uhrata itsesi ja läheisesi” Nyt laskin pääni alas, en kestänyt katsoa äitiä silmiin. –Selvä, sovitaan sitten niin. Mutta mitä helvettiä sä tarkoitat tuolla uhraamisella, kysyin ja pidin pääni alhaalla. ”Sen sinä saat tietää myöhemmin. Mene nyt talon kaivolle”
Nostin pääni sanoakseni vielä äidille pari kipakkaa loppulausetta, mutta hän oli jo hävinnyt. Astahdin ulos, haistoin vienon keväisen tuoksun kun kävelin kaivolle. Istahdin sen reunalle ja kuulin yhtäkkiä alapuolelta nopean käskyn: ”Nyt äkkiä tänne alas, meillä on kiire” Katsoin Merenjumalatarta ihmeissäni. Olin kuullut yllytyshullujen tekevän lähes mitä vaan, mutta en kyllä olisi niin hullu että hyppäisin hänen perässään kaivoon! ”Alas nyt! Hyppää äkkiä, ei sinulle tapahdu mitään..”
Uskoin häntä, joten kapusin kaivon kannelle ja hyppäsin. Kaivo vei minut samaan paikkaan, missä olin Merenjumalattaren ensimmäistä kertaa ”nähnyt” . ”Minä, Äiti Maa, aion nyt kastaa sinut Andrusian palvelijaksi. Täten sinun täytyy…” Merenjumalattaren sanat jäivät lyhyiksi kun rääkäisin: -Palvelijako minusta on tuleva, en tekisi sitä edes äitini tahdosta.
”Minun kieleni syntyy hiljaisuudesta, tyhjyydestä joka on täynnä odotusta. Minun kieleni ei ole sanoja- se on veren sykettä, veden laulua, aaltojen kirjoitusta hiekassa. Se on tuulen huminaa, tähtien kaukaista kohinaa.Minun kieleni on maitoa ja hunajaa. Se on pienokaisen jokellus, lapsen nauru, naisen itkuvirsi, kissan kehräys, ruokojen musiikki tuulessa. Kunnioita minun kieltäni, tottele kaikkea mitä käsken totella. Sinä olet lapsi, jonka kuuluisi nauraa. Olet vielä viisitoistakesäinen lapsi. Nyt sinun täytyy kumminkin totella, sinä olet syntynyt noidan kohdusta, noidaksi sinut on myös ristitty. Tule, lapsukainen, Andrusia odottaa”
Mietin hetken. Kuulemani oli todella kaunista, se oli punottu kauniista, totuudenvalkoisista helmistä. –Rakas Äiti Maa, sinä olet kenties oikeassa, mutta ensin sinun täytyy kertoa minulle enemmän siitä, miten joutuisin elämään elämäni, sanoin vakavana tuskin uskoen sanojani. Joutuisin kenties elämään lyhyen, ainoan elämäni sellaisena, jona en itse haluaisi…
”Rakas lapsi, sinä eläisit ulkomaailmasta erillisenä, sinulle kuuluisi vain Andrusian ja muiden Wiccojen elämä. Sinä olisit ylin johtaja, sinä antaisit käskyn antaa uhreja. Sinä antaisit käskyn teloittaa.”
Katsoin Äiti Maata ihmeissäni ja lähdin itkien juoksemaan hänen ohitseen. Kun Merenjumalatar vihdoin sai minut kiinni, sanoin: -Jos minun täytyy se tehdä, minun on pakko poistua tästä maailmasta. Minä petän ehkä äitini ja sukuni, mutten petä itseäni. Merenjumalatar katsoi minua armollisilla silmillään, kunnes hän sanoi: ”Rakas lapsi, tiesin ettei sinuun voi luottaa. Mutta Wicca sanoin sinua luotettavaksi, hän halusi sinut paikalleen ylimmäksi johtajaksi.”
Mietin hetken ja vastasin: -Jos Wicca minua rakastaisi, hän ei antaisi minun kärsiä näin, ei antaisi minun joutua tällaiseen tilanteeseen. Siinä samassa Wicca ilmestyi eteeni. Peräännyin vaistomaisesti pari askelta, en olisi koskaan uskonut Wiccan perustavan tällaisesta uskonnosta. ”Rakas lapsi, tähänkö on tultu? Petätkö sinä äitisi? Minun viimeinen toivomukseni oli, että sinä astuisit valtaan.” Katsoin äitiä hetken tyynenä vaikka sisälläni myllersi. Viimein sisäinen myllerrys voitti ja lyyhistyin maahan itkemään. Äiti katsoi minua ja vuorostaan Äiti Maata… Sitten hän kuiskasi Äiti Maalle: ”Hyvä jumala, sinä et kertonut minulle että hän vastustaa tätä näin voimakkaasti. Nyt hän vihaa minua, luulee että minä alan häntä pakottaa.”
Sanomansa jälkeen hän suukotti minua poskelle ja lupasi rakastaa minua täydestä sydämestään… Tämän jälkeen tapahtuikin… Niin, minä en muista mitä tämän jälkeen tapahtui sillä heräsin omasta sängystäni Marjaanan huutoon. –HYVÄ IHME, tänään on äitisi kuolinpäivä. –Taasko sinä olet poltellut äitisi typeriä suitsukkeita, hän kysyi ja nuuhkaisi ilmaa. Mietin hetken asiaa. Saisin siis elää päivän uudestaan, äiti antoi minulle vapauden valita oman tieni. Kaikki oli muuttunut. Minun elämäni oli muuttunut.
Toisaalla, Wiccan viimeiset sanat: ”Kyllähän minä oikeastaan arvasin, ettei Maida halua noidaksi. Meidän tiemme ovat täysin erilaiset. Ehkäpä halusin vähän koetella häntä, halusin hänen tietävän kuinka häntä rakastan. Nyt hän tietää sen, nyt voin käydä ikuiseen lepoon rauhallisin sydämin. Hyvästi Maida!”
Noitanainen
Kaikki alkoi siitä kun mun kummitätini Wicca kertoi tarinansa savijumalastaan, Merenjumalattaresta. Olen siitä asti ollut hieman kananlihalla koko ajan, sillä satuin perimään patsaan Wiccan kuoltua. Näin tarina alkaa…
”1700 luvulla eli nuori nainen nimeltä Asea Asiniun. Hän oli oman heimonsa päällikön tytär, joten hänellä oli paljon oikeuksia mutta myös velvollisuuksia. Niinpä hänen oli mentävä naapuri heimon päällikön pojan Massineus Geranien kanssa naimisiin. Asea ei sitä halunnut, joten hän veisti savesta pienen, lihavan naisen. Se sai hänet rentoutumaan ja Merenjumalattaresta syntyi hänelle oma jumala jota hän rukoili. Kerran rukoillessaan hän otti Merenjumalattaren alustaltaan ja siinä samassa Merenjumalatar ”puhui” hänelle. Asean ympärillä huokui outoa väreilyä ja hän ikään kuin ”tunsi” kuinka joku tai jokin vei hänet viljaiselle pellolle, ja hän näki saman jumalan, Merenjumalattaren, seisovan keskellä peltoa. Merenjumalatar kertoi olevansa eräänlainen Zaris (heikkojenpuolustaja), joka halusi auttaa Aseaa ongelmassa. Merenjumalatar lupasi, ettei Asean enää koskaan tarvinnut sietää ilkeää kohtelua, vaan Asea saisi nyt, tästä päivästä eteenpäin kuunnella vapaasti sydämensä sointuja. Tämän jälkeen Asea ”heräsi” ja siinä samassa hänen isänsä tuli hänen luoksensa ja lupasi tälle haluamansa puolison”
Sanonpahan vaan, että aina kun otan patsaan käteeni, tunnen eräänlaista väreilyä ympärilläni. Tänään olen päättänyt pyytää Merenjumalatarta puhumaan minulle.
-Hyvää yötä, äiti, huusin ja sulkeuduin huoneeseeni. Laitoin suitsukkeen palamaan ja otin Merenjumalattaren käteeni. –Puhu minulle, puhu minulle, Merenjumalatar, kuiskin ja tunsin taas tutun väreilyn, kunnes jotain alkoi tapahtua. Tunsin kuinka irtauduin omasta huoneestani, omasta kodistani ja saavuin johonkin kauneimpaan paikkaan jonka olen nähnyt, sitä ei voi sanoin kuvailla. Kukkia oli joka paikassa, liljoja enimmäkseen.(liljat ovat noitien ”yrttejä”) Kaiken kukoistuksen keskellä seisoi Merenjumalatar, hänellä oli pitkä, merensininen mekko.
”Sinun elämäsi, se on epäoikeudenmukainen joka suhteessa. Sinä elät valheessa. Wicca, yhteinen ystävämme, haluaa että otat vastaan hänen lahjansa. Rakas tyttäreni, sinä olet noidan tytär. Sinä olet Wiccan tytär, sinun veressäsi virtaa noidan veri. Wicca pääsee vapaaksi kun sinä tiedät totuuden, hän rakastaa sinua. Wicca pakotettiin luopumaan sinusta, nykyinen huoltajasi riisti sinut häneltä. Olethan kuullut Wiccan puhuvan kuinka häntä sattuu, kun häneltä riistettiin tytär. Huoltajasi on Wiccan sisar, hän ei ole saanut minulta kallisarvoista lahjaa. Hän ei ole uskonut luontoon, sinä uskot ja rakastat täydestä sydämestäsi. Ole itsellesi aina rehellinen, ole rehellinen myös läheisillesi.”
Yhtäkkiä tuntui kuin tuuli puhaltaisi lävitseni ja olin taas omassa huoneessani. Kun tajusin mitä sain tietää, kyyneleet saapuivat silmänurkkiini. Olin aivan sekaisin, Wicca oli ollut äitini, en ollut nyt kotona. Olin jossain aivan vieraassa paikassa. Päätin silti kylmäpäisenä, että nukkuisin yön yli, aamulla katsoisin, mitä ”huoltajani” kanssa olisi tehtävissä. Kömmin sänkyyn, nukahdin pian kyynel silmänurkassa.
-HYVÄ IHME, tänään on kummisi kuolinpäivä, heräsin huoltajani huudahdukseen. Karistin viimeiset unenrippeet silmistäni, kun huoltajani avasi verhot, auringon kirkkaat aamunsäteet leikkivät lattiallani. –Taasko sinä olet polttanut niitä typeriä suitsukkeita, hän kysyi ja nuuhkaisi ilmaa. Katsoin huoltajaani vihaisesti… Tyhmiä? Kummi? –Kyllä, kyllä poltin ja tänään ei ole kummin kuolinpäivä, vaan äitini, sanoin ja katsoin huoltajaani uhmakkaasti silmiin. Huoltaja hätkähti. Huomasin, että hänen silmissään läikähti jotain tummaa, kun hän sanoi miltei pilkallisesti:
-Sinä olet saanut tietää… Siskoni oli sellainen, hän halusi eroon sinusta. Mitäpä en tekisi siskoni vuoksi. Katsoin häntä silmiin, pilkka alkoi muuttua peloksi. –Ei, sinä otit minut häneltä. Tämä onkin varmaan oikea hetki kertoa, että muutan äitini entiseen asuntoon, tänään, sanoin ja nousin sängystäni, otin matkalaukun sänkyni alta ja heittelin siihen ensimmäiseksi kaikki äidiltäni saamat tavarat, kuin kiusatakseni huoltajaani, tai, sanotaan Marjaanaa. Niin, Marjaana oli entisen huoltajani nimi. – Mut- mutta ethän sinä voi lähteä, sinä, sinä olet minun tyttäreni, et minkään humpuuki-noidan, Marjaana kirkui korvaani kun olin laittamassa matkalaukkuani kiinni. Kaikki tarpeellinen oli mukana. –Ei, en ole tyttäresi ja päätän nyt omista asioistani, äläkä koskaan, KOSKAAN, tule äitini mökille. En halua enää ikinä nähdä sinua, huusin ja kävelin ovet paukkuen ulos, ulos valheesta.
Käännyin juuri vanhalle, äidin talolle vievälle polulle kun kuulin takaani rasahduksen. Käänsin pääni äänen suuntaan, enkä nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kun katsoin aikani käveltyäni uudestaan taakseni, ehdin nähdä sinisen hameen helman. Kävelin yhä nopeammin kunnes näin edessäni olkikattoisen sementtitalon - tyypillistä! Juuri kun olin avaamassa ovea, joku tarttui minua olkapäästä. En säikähtänyt, käännyin vain ympäri ja näin Merenjumalattaren. En voinut uskoa silmiäni! Yleensä jumalat eivät näyttäydy oikeassa elämässä. Kun viimein sain suustani kysymyksen, mitä hän täällä teki, Merenjumalatar vastasi kuin laulaen: Olet kuullut totuuden, olet tuntenut kipua. Nyt on minun vuoroni tehdä hyväksesi se, mitä Wicca pyysi kuolinvuoteellaan. Sinut täytyy opettaa noitien tavoille.
Katson Merenjumalatarta monttu auki, kunnes tajusin tämän olleen äidin viimeinen tahto.
–Mitä.. Mitä haluat minun tekevän, kysyin viimein. ”Minä olen oppaasi elämäsi tiellä. Sinun täytyy antaa itsesi noituudelle, sillä sinä olet noita. Se on sinun tulevaisuutesi. Huomenna sinä saat antaa valasi, sinut kastetaan Wiccalaiseksi.” Mietin vähän aikaa kuulemaani… ”sinun täytyy antaa itsesi noituudelle” kuulosti aika pelottavalta, mutta silti ajatuksieni vastaisesti sanoin sen käyvän oikein hyvin. Astuin sisälle eikä Merenjumalatar tullut perässäni. ”Me näemme taas huomenna, silloin tapaat Wiccan” Olin juuri kysymässä, miten äitini voisi tulla takaisin, kun huomasin ettei Merenjumalatar ollut enää ovella. – Joopa joo, taidan syödä vähän jotain tai hourin vielä lisääkin, sanoin itsekseni ja katsoin, jos Wiccalta olisi jäänyt jotain kaappeihin, tosin kuolemasta oli jo kolme viikkoa. Löysin vain jotain säilykkeitä, hotkaisin ne ja nukahdin suitsukkeen huumaavaan tuoksuun.
”Herää kultaseni” kuulin kuiskauksen korvani juurelta. Hätkähdin ja nousin lattialta äkkiä ylös. –Wicca… Miten… Milloin sinä olet… Olet tänne tullut, kysyin kakistellen ja katsoin äitiäni päästä varpaisiin. ”Rakas, olen vapaa kiertämään maailmaa, olen nyt noitien paratiisissa… Sinä vapautit minut, rakkaani… Sinusta on nyt tuleva seuraajani.” Katsoin Wiccaa vielä hetken ja kävin sitten istumaan lattialle. –Tajuatko sinä sellaisen yksinkertaisen asian kuin Jumala? Tajuatko sen, että minä uskon myös Jumalaan, kysyin ja katsoin äitiä surevasti. Äiti näytti harmistuvan hetken kunnes sanoi: ”Petätkö sinä sukusi, petätkö äitisi? LUONNOSSA ON VOIMA, meillä on oleva kaksi jumalaa… mies ja nainen” Nyt nousin seisomaan ja katsoin äitiä ihmeissäni. Hän oli aina ennen antanut minun tehdä omat päätökseni. –Anteeksi nyt vaan, mutta minulla ei ole samaa uskoa kuin sinulla. Uskon Jumalaan, mutta uskon myös luonnon voimaan. Uskon noituuteen mutten välttämättä itse halua kuulua siihen, sanoin ja katsoin äitiä edelleenkin silmiin.
”Selvä, selvä. Etkö voi edes ajatella asiaa. Saisit pitää omat vakaumuksesi mutta noituuden myötä sinulle tulisi niitä lisää. Sinun täytyy antaa noituudelle koko elämäsi, sinun täytyy uhrata itsesi ja läheisesi” Nyt laskin pääni alas, en kestänyt katsoa äitiä silmiin. –Selvä, sovitaan sitten niin. Mutta mitä helvettiä sä tarkoitat tuolla uhraamisella, kysyin ja pidin pääni alhaalla. ”Sen sinä saat tietää myöhemmin. Mene nyt talon kaivolle”
Nostin pääni sanoakseni vielä äidille pari kipakkaa loppulausetta, mutta hän oli jo hävinnyt. Astahdin ulos, haistoin vienon keväisen tuoksun kun kävelin kaivolle. Istahdin sen reunalle ja kuulin yhtäkkiä alapuolelta nopean käskyn: ”Nyt äkkiä tänne alas, meillä on kiire” Katsoin Merenjumalatarta ihmeissäni. Olin kuullut yllytyshullujen tekevän lähes mitä vaan, mutta en kyllä olisi niin hullu että hyppäisin hänen perässään kaivoon! ”Alas nyt! Hyppää äkkiä, ei sinulle tapahdu mitään..”
Uskoin häntä, joten kapusin kaivon kannelle ja hyppäsin. Kaivo vei minut samaan paikkaan, missä olin Merenjumalattaren ensimmäistä kertaa ”nähnyt” . ”Minä, Äiti Maa, aion nyt kastaa sinut Andrusian palvelijaksi. Täten sinun täytyy…” Merenjumalattaren sanat jäivät lyhyiksi kun rääkäisin: -Palvelijako minusta on tuleva, en tekisi sitä edes äitini tahdosta.
”Minun kieleni syntyy hiljaisuudesta, tyhjyydestä joka on täynnä odotusta. Minun kieleni ei ole sanoja- se on veren sykettä, veden laulua, aaltojen kirjoitusta hiekassa. Se on tuulen huminaa, tähtien kaukaista kohinaa.Minun kieleni on maitoa ja hunajaa. Se on pienokaisen jokellus, lapsen nauru, naisen itkuvirsi, kissan kehräys, ruokojen musiikki tuulessa. Kunnioita minun kieltäni, tottele kaikkea mitä käsken totella. Sinä olet lapsi, jonka kuuluisi nauraa. Olet vielä viisitoistakesäinen lapsi. Nyt sinun täytyy kumminkin totella, sinä olet syntynyt noidan kohdusta, noidaksi sinut on myös ristitty. Tule, lapsukainen, Andrusia odottaa”
Mietin hetken. Kuulemani oli todella kaunista, se oli punottu kauniista, totuudenvalkoisista helmistä. –Rakas Äiti Maa, sinä olet kenties oikeassa, mutta ensin sinun täytyy kertoa minulle enemmän siitä, miten joutuisin elämään elämäni, sanoin vakavana tuskin uskoen sanojani. Joutuisin kenties elämään lyhyen, ainoan elämäni sellaisena, jona en itse haluaisi…
”Rakas lapsi, sinä eläisit ulkomaailmasta erillisenä, sinulle kuuluisi vain Andrusian ja muiden Wiccojen elämä. Sinä olisit ylin johtaja, sinä antaisit käskyn antaa uhreja. Sinä antaisit käskyn teloittaa.”
Katsoin Äiti Maata ihmeissäni ja lähdin itkien juoksemaan hänen ohitseen. Kun Merenjumalatar vihdoin sai minut kiinni, sanoin: -Jos minun täytyy se tehdä, minun on pakko poistua tästä maailmasta. Minä petän ehkä äitini ja sukuni, mutten petä itseäni. Merenjumalatar katsoi minua armollisilla silmillään, kunnes hän sanoi: ”Rakas lapsi, tiesin ettei sinuun voi luottaa. Mutta Wicca sanoin sinua luotettavaksi, hän halusi sinut paikalleen ylimmäksi johtajaksi.”
Mietin hetken ja vastasin: -Jos Wicca minua rakastaisi, hän ei antaisi minun kärsiä näin, ei antaisi minun joutua tällaiseen tilanteeseen. Siinä samassa Wicca ilmestyi eteeni. Peräännyin vaistomaisesti pari askelta, en olisi koskaan uskonut Wiccan perustavan tällaisesta uskonnosta. ”Rakas lapsi, tähänkö on tultu? Petätkö sinä äitisi? Minun viimeinen toivomukseni oli, että sinä astuisit valtaan.” Katsoin äitiä hetken tyynenä vaikka sisälläni myllersi. Viimein sisäinen myllerrys voitti ja lyyhistyin maahan itkemään. Äiti katsoi minua ja vuorostaan Äiti Maata… Sitten hän kuiskasi Äiti Maalle: ”Hyvä jumala, sinä et kertonut minulle että hän vastustaa tätä näin voimakkaasti. Nyt hän vihaa minua, luulee että minä alan häntä pakottaa.”
Sanomansa jälkeen hän suukotti minua poskelle ja lupasi rakastaa minua täydestä sydämestään… Tämän jälkeen tapahtuikin… Niin, minä en muista mitä tämän jälkeen tapahtui sillä heräsin omasta sängystäni Marjaanan huutoon. –HYVÄ IHME, tänään on äitisi kuolinpäivä. –Taasko sinä olet poltellut äitisi typeriä suitsukkeita, hän kysyi ja nuuhkaisi ilmaa. Mietin hetken asiaa. Saisin siis elää päivän uudestaan, äiti antoi minulle vapauden valita oman tieni. Kaikki oli muuttunut. Minun elämäni oli muuttunut.
Toisaalla, Wiccan viimeiset sanat: ”Kyllähän minä oikeastaan arvasin, ettei Maida halua noidaksi. Meidän tiemme ovat täysin erilaiset. Ehkäpä halusin vähän koetella häntä, halusin hänen tietävän kuinka häntä rakastan. Nyt hän tietää sen, nyt voin käydä ikuiseen lepoon rauhallisin sydämin. Hyvästi Maida!”
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihan hyvä, sopisi jonnekkin lehtipalstalle nuorten lehteen, (sinä minä) mutta kirjaksi liian nopeasti etenevä, lyhyt ja kirjekielen käyttö voisi olla suotavampaa. Ympäristöä voisi kuvata tarkemmin esim. äidin ulkönäkö ja merenjumalan ulkönäkö)
toivottavaasti oli apua.
Siitä olen äskeisen kommentoijan kanssa eri, että lisää kuvausta tarina ei pahemmin kaipaa. Tekstin paras ominaisuus on nimenomaan tila, jonka se mielikuvitukselle jättää. Ehkä joku pieni yksityiskohta henkilöistä (esim. toinen poski kuopalla) olis kiva tietää, mutta yleispätevä kuvaus on ehdoton ei.
>>Merenjumalatar ”puhui” hänelle. Asean ympärillä huokui outoa väreilyä ja hän ikään kuin ”tunsi”Merenjumalatar kertoi olevansa eräänlainen Zaris (heikkojenpuolustaja), joka halusi auttaa Aseaa ongelmassa.>Tämän jälkeen Asea ”heräsi”>Kukkia oli joka paikassa, liljoja enimmäkseen.(liljat ovat noitien ”yrttejä”)
>1700 luvulla eli nuori nainen nimeltä Asea Asiniun. Hän oli oman heimonsa päällikön tytär, joten hänellä oli paljon oikeuksia mutta myös velvollisuuksia.>
Jäi askarruttamaan se missä 1700- luvulla ja minkä heimon (intiaani? suomalainen?)päällikön tytär?
Jonkin heimon, sovitaan vaikka sitten intiaani. En ajatellut sitä, sillä en ole perehtynyt tiettyihin heimoihin, niitähän on monia. Lukija saa itse rakentaa mielikuvansa.
Täyttä scheissea.