en osa ratkoa teknisen yhteiskunnan ja itseni välistä ristiriitaa

on sitä kun vanhenee eikä ymmärrä yhteiskuntaa enää
nuoria kutsuu 'sekopäiksi' ja maailmaa 'vinksahtaneeksi'
isovanhempien kauhu skenario toteutuu
ymmärtää heitä paremmin mutta tiedolla ei tee paljon mitään
katsoa itseään peilistä käy vaikeammaksi
yhteiskunnassa tärkeitä ovat aivan muut arvot, mihin olin uskonut
sitä se on, että eriytyy
korkeasti oppineet saavat nauttia pidempään itsen ja yhteiskunnan tasatahtisuudesta
kunnes hekin eroavat siitä
töissä käyvät niin ikään ymmärtävät pidemmän ajan yhteiskunnan
ja kaikki tahtovat vaikuttaa, jättää oman panoksensa yhteiskuntaan
mutta yhteiskunta on armoton ja tuntuu juuri minun ääntäni se ei tarvitse
joten miettii, että kun kukaan ei tarvitse, niin ei ole tärkeä ilmaista itseään
miksi sitten kaikki kulttuuri? - kysytään - koko itseilmaisun iso antropologia?
ketä se kiinnostaa, mihin kulttuurissa uskoa?

ainakin taiteen tekijä kamppailee tarpeellisuuden ja tarpeettomuuden välillä
tarve on ihmeellisen humaaninen arvo, josta loppujen lopuksi ei voi tietää tarkasti
sen sijaan tarpeettomuus on tunnettu, koska taide ei se palkkaa eikä sillä elää

olen syntyään epätekninen ja oma kysymyksensä on mitä epätekninen ihminen tekisi teknisessä ajassa?