Aamun ensimmäinen ambulanssi ujelsi ja vonkui sinisenä salamana pitkin Kaarlenkatua alaspäin. En muista milloin olisi näin aikaisin satanut näin kovalla voimalla. Vihreän varjoni päälle kohisi taivaan koko paino. Ambulanssi jatkoi sankarillisesti pitkin Brahenkatua ja katosi jonnekin Alppilaan pois minun korvistani, silmistäni.
On sunnuntaiaamu, lämmin ja sateenvihreä sunnuntaiaamu, kohiseva äänekkyys putoamassa minun päälleni koko lähetysvoimallaan.
Olen laulanut kenties liikaa, sillä kurkkuni on kipeä ja päätäni särkee. Kosteat kenkäni tuntuvat inhottavilta jalassani. Eikä minulla ollut muutenkaan vilukissana muuta kuin tuskanhikinen ahdistus paitanipuseroni alla, sietämätön syytös.
Kadut kopisevat askeistani. Ja minusta tuntuu, että olen niiden ainoa potilas.
Käännyn kohti kotiani Fleminginkadulle ja saan vastaani valtoimenaan virtaavan kadun, kuin joen jossa uin sitä vastavirtaan. Jyrkkä mäki, tiuhaan pysäköidyt autot puskurit kiinni toinen toisessaan, jonottivat arjen oven edessä kuin koirat jokiuomassa - allaan valuen kaikki se viikonlopun veteen sekoitettu virtsa ja oksennus, ruuan- ja moraalintähteet, joka kaikki saapuu takaisin kun sade taukoaa.
Kurjen ovi oli auki, vaikka kello oli vsata puoli yhdeksän. Ovi retkotti kadulle päin kuin nyrjähtäneen lokin siipi, sojotti sateeseen ja kaappasi minut sisään kantakapakkaani, tummaan mysteeriin ja muistojen hulinaan.
Vedin varjoni kasaan, sillä se oli niin kauniin suuri ja vihreä, ettei se mahtunut avattuna ovesta sisään. Hetken sade putosi voimalla päälleni, kasteli hetkessä hiukseni ja olkapääni. Sade, ja sateelta sen suoja. Se ainoa ainoa asia jonka äitini oli minulle jättänyt, sontikka, joka oli kursittu kasaan ja puristettu nyrkkiini kuin vihreä muisto.
Jossain hyvin kaukana minussa, on muistikuva isoäidistäni joka istuu ulkona sateessa pienellä puupenkillä, jossain kaukana metsien ja pienten peltoplänttien keskellä ja polttaa kevytsavuketta pöllyten sinistä, utuista savua ympärilleen. hän istuu sanomalehden päällä ja pitelee sateenvarjoa yllään, tätä samaa, kevyttä sateenvarjoa.
On kummallista, suoraan sanoen luonnotonta, astua sisään hiljaiseen ja autioon kapakkaan, koska jokainen kerta kun olen astunut ovesta sisään, minua vastaan on törmännyt koko elämän hälyn kirjo: Nauru, kaakatus, kehoni sisään asti humahtava kaoottisuus, sanojen ja huutojen virta. Nyt - ei mitään. Hiljaisuus istui yksinään tyhjän olutlasin kanssa pöydässään ja näpläsi sen alla olevaa räsymattoa, juuri sellaista joka oli ollut isoäitini rapistuneen saunarakennuksen eteisessä, keskellä metsiä ja peltotilkkuja, viileä ja kostea, raskas kuin aamuiset askeleet märissä kengissä.
Elämä ja kuolema olivat poistuneet menneeseen yöhön, kulkenut jonossa kaduille harhailemaan, määrätietoisesti eksymään perille nakkikioskin tai suljetujen ovenkahvojen kautta. Jossain makaavat väsyneet ja kipeät silmät, katsomisesta kipeytyneet ajatukset.
Ajattelin: Tätä ei voi muuttaa mitenkään. Kolhiintuneet tuolit ja pöydät eivät ole vaihdettavissa uusiin, sillä silloin kaikki tämä kuolisi pois, ja koko savulla läpivalaitu ilmapiiri katoaisi jäljettömiin - koskematonta.
Vaihdoin Hellun kanssa kuulumisia ja rakastin hänen kaikennäkevää katsettaan, pirullista huumoriaan ja sitä otetta, joka on kaikille kuin kauan toivottu lahja, päänsärkylääke ja rippituoli. Hän kaatoi minulle drinksun ja hymyili puhuessaan. Minusta tuntui että hän hymyili aina: töissä, kadulla, illalla, aamulla, siirtolapuutarhan kasvimaalla rikkaruohoja kitkiessään, maalatessaan opistolla vihreänoransseja taulujaan, raahatessaan maukuvia korstoja ulos kapakastaan...aina.
Minun varjoni valui lätäköksi lattialle kuin koiranpentu. Minusta tuntui etten minä osannut hymyillä ollenkaan, vain valua vettä kapakan lattialle, kuunnella ihmisiä loputtomiin asti.
Miten olisin voinut tietää, että kahdentoista tunnin päästä minä kävelisin yhä jatkuvassa sateessa ilman perintösontikkaani, enkä olisi enää kertomuksien Maija Poppanen taivaalla lentelemässä ohitse kiitävien maailmanlasten ja itseni ja pilvien iloksi
Kun huomaisin sateenvarjoni varastetuksi, niin minustakin tulisi vihainen ihminen jolta oltaisiin viety viimeinenkin suoja elämän paskasateelta. Minusta jäisi jäljelle vain varjo.
Kallion kirkonkellot alkoivat soida. Sateiset soinnut kimpoilivat pitkin kivisen kylmiä seiniä ja katujen kyynelvirtaa, hakkasivat päässäni kuin tuhannet vasarat. Millainen varjo minä olenkaan, millainen typerys. Minun käteni olisivat voineet ojentaa sateenvarjon jo aikaa sitten tyttärelleni, mutta minun elämässäni on satanut niin paljon, etten ole sitä voinut tehdä. Yhdentoista tunnin kuluttua kaikki olisi jo liian myöhäistä.
Tyttäreni, juuri tällaisena päivänä äitini kuoli.
On sunnuntaiaamu, lämmin ja sateenvihreä sunnuntaiaamu, kohiseva äänekkyys putoamassa minun päälleni koko lähetysvoimallaan.
Olen laulanut kenties liikaa, sillä kurkkuni on kipeä ja päätäni särkee. Kosteat kenkäni tuntuvat inhottavilta jalassani. Eikä minulla ollut muutenkaan vilukissana muuta kuin tuskanhikinen ahdistus paitanipuseroni alla, sietämätön syytös.
Kadut kopisevat askeistani. Ja minusta tuntuu, että olen niiden ainoa potilas.
Käännyn kohti kotiani Fleminginkadulle ja saan vastaani valtoimenaan virtaavan kadun, kuin joen jossa uin sitä vastavirtaan. Jyrkkä mäki, tiuhaan pysäköidyt autot puskurit kiinni toinen toisessaan, jonottivat arjen oven edessä kuin koirat jokiuomassa - allaan valuen kaikki se viikonlopun veteen sekoitettu virtsa ja oksennus, ruuan- ja moraalintähteet, joka kaikki saapuu takaisin kun sade taukoaa.
Kurjen ovi oli auki, vaikka kello oli vsata puoli yhdeksän. Ovi retkotti kadulle päin kuin nyrjähtäneen lokin siipi, sojotti sateeseen ja kaappasi minut sisään kantakapakkaani, tummaan mysteeriin ja muistojen hulinaan.
Vedin varjoni kasaan, sillä se oli niin kauniin suuri ja vihreä, ettei se mahtunut avattuna ovesta sisään. Hetken sade putosi voimalla päälleni, kasteli hetkessä hiukseni ja olkapääni. Sade, ja sateelta sen suoja. Se ainoa ainoa asia jonka äitini oli minulle jättänyt, sontikka, joka oli kursittu kasaan ja puristettu nyrkkiini kuin vihreä muisto.
Jossain hyvin kaukana minussa, on muistikuva isoäidistäni joka istuu ulkona sateessa pienellä puupenkillä, jossain kaukana metsien ja pienten peltoplänttien keskellä ja polttaa kevytsavuketta pöllyten sinistä, utuista savua ympärilleen. hän istuu sanomalehden päällä ja pitelee sateenvarjoa yllään, tätä samaa, kevyttä sateenvarjoa.
On kummallista, suoraan sanoen luonnotonta, astua sisään hiljaiseen ja autioon kapakkaan, koska jokainen kerta kun olen astunut ovesta sisään, minua vastaan on törmännyt koko elämän hälyn kirjo: Nauru, kaakatus, kehoni sisään asti humahtava kaoottisuus, sanojen ja huutojen virta. Nyt - ei mitään. Hiljaisuus istui yksinään tyhjän olutlasin kanssa pöydässään ja näpläsi sen alla olevaa räsymattoa, juuri sellaista joka oli ollut isoäitini rapistuneen saunarakennuksen eteisessä, keskellä metsiä ja peltotilkkuja, viileä ja kostea, raskas kuin aamuiset askeleet märissä kengissä.
Elämä ja kuolema olivat poistuneet menneeseen yöhön, kulkenut jonossa kaduille harhailemaan, määrätietoisesti eksymään perille nakkikioskin tai suljetujen ovenkahvojen kautta. Jossain makaavat väsyneet ja kipeät silmät, katsomisesta kipeytyneet ajatukset.
Ajattelin: Tätä ei voi muuttaa mitenkään. Kolhiintuneet tuolit ja pöydät eivät ole vaihdettavissa uusiin, sillä silloin kaikki tämä kuolisi pois, ja koko savulla läpivalaitu ilmapiiri katoaisi jäljettömiin - koskematonta.
Vaihdoin Hellun kanssa kuulumisia ja rakastin hänen kaikennäkevää katsettaan, pirullista huumoriaan ja sitä otetta, joka on kaikille kuin kauan toivottu lahja, päänsärkylääke ja rippituoli. Hän kaatoi minulle drinksun ja hymyili puhuessaan. Minusta tuntui että hän hymyili aina: töissä, kadulla, illalla, aamulla, siirtolapuutarhan kasvimaalla rikkaruohoja kitkiessään, maalatessaan opistolla vihreänoransseja taulujaan, raahatessaan maukuvia korstoja ulos kapakastaan...aina.
Minun varjoni valui lätäköksi lattialle kuin koiranpentu. Minusta tuntui etten minä osannut hymyillä ollenkaan, vain valua vettä kapakan lattialle, kuunnella ihmisiä loputtomiin asti.
Miten olisin voinut tietää, että kahdentoista tunnin päästä minä kävelisin yhä jatkuvassa sateessa ilman perintösontikkaani, enkä olisi enää kertomuksien Maija Poppanen taivaalla lentelemässä ohitse kiitävien maailmanlasten ja itseni ja pilvien iloksi
Kun huomaisin sateenvarjoni varastetuksi, niin minustakin tulisi vihainen ihminen jolta oltaisiin viety viimeinenkin suoja elämän paskasateelta. Minusta jäisi jäljelle vain varjo.
Kallion kirkonkellot alkoivat soida. Sateiset soinnut kimpoilivat pitkin kivisen kylmiä seiniä ja katujen kyynelvirtaa, hakkasivat päässäni kuin tuhannet vasarat. Millainen varjo minä olenkaan, millainen typerys. Minun käteni olisivat voineet ojentaa sateenvarjon jo aikaa sitten tyttärelleni, mutta minun elämässäni on satanut niin paljon, etten ole sitä voinut tehdä. Yhdentoista tunnin kuluttua kaikki olisi jo liian myöhäistä.
Tyttäreni, juuri tällaisena päivänä äitini kuoli.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Toit selvästi esiin , että tunnet Stadin, kuten omat taskusi.
Silti saatat olla ns. "lande".
Onko se sinulle tärkeää?
Itse olen asunut Helsingissä, joten tunnen Kallion ja muunkin kaupungin sen verran hyvin, että voisin kirjoittaa samanlaista, vaikka en Hesassa asukaan.
Mutta kirjoitat sujuvasti. En käsitä, miksi kukaaan ei ole vaivautunut kommentoimaan tekstiäsi.
Minäpä arvostelen. Kirjoitat hyvin. Jos et ole ammattilainen, jatka ihmeesssä.
Paljon tuskaisempaa tekstiä on tässä maassa kustannettu.
Hopihopi!!!!!!
Työni puolesta olen asunut Helsingissä useaankin otteeseen. Siksi musta on kiva lukea kirjoja jotka astelevat samoilla kaduilla kuin mä itsekin päivittäin astelen. Kummallisesti sitä vain syttyy teksti elämään, kun tiedät täsmälleen millainen on sekin ja tuokin nurkkaus jota kirjailija sanoillaan osoittaa.
Mutta syntynyt mä olen aivan toisaalla, vaikka viittauksesi "landeen" ei nyt mun tapauksessani oikein sovikaan kehykseen.
Helsinkin on pieni ja soma kaupunki pienen ja soman meren äärellä.
:)
Toimii sekä konkreettisella että haluttaessa myös symbolisella tasolla.
Kielikuvallistat maailmaa väkevästi ja runsaasti, sinulla tuntuu olevan siihen kyky. Vielä kun vähän kiteyttäisit tekstiä, niin luulen, että se kristalloituisi ja tulisi lukijalle helpommin seurattavaksi ja sitä kautta vieläkin nautittavammaksi.
Mikäli pyrit parantamaan kirjallista ilmaisuasi, niin neuvoisin myös kiinnittämään huomiota aikamuotoihin. Niissä on horjuntaa.
Kiitos lukukokemuksesta.
Mulle on muistaakseni joskus aiemminkin sanottu noista mun aikamuotojeni kummallisista temppuiluista. Musta tuntuu että sillä on jotain tekemistä mun synaptisen toimintani kanssa, ja etenkin sen kanssa, että mä korjailen hyvin vähän tekstiäni kun sen tuohon kenttään kirjoitan.
Korjaamisen ongelma on mulla aina sama, vaikka menisin ensimmäisen rivin lävitse kuinka tarkasti, niin sitten toinen rivi onkin jo niin rasittava, etten jaksa siihen enää puuttua; mä joskus vertasin sitä oman oksennukseni tutkimiseen.
Siksi mä olen yrittänyt provosoida itseni jonkinlaiseen impressionistiseen kliimaksiin siinä kirjoittaessani. Mä kirjoitan ihna hurmiossa muutaman sivun ihan helposti. Rakennan sen siis jonkinlaisella "automaatiolla" jossa oikeinkirjoitus ja kiteytys ja aiheen eteneminen täysin pohdiskelematta ja suunnittelematta, on kaiken a ja o.
Tämä voi kuulostaa aivan kammottavalta, mutta fiuuu..
Minäkin todella haluaisin kehittyä paremmaksi, se on taatusti meidän kaikkien omakohtainen toiveemme. Kenties saatan toivoa sitä jopa muillekin kuin itselleni.
Joten jokainen, pienikin kommentti on mulle hyvin tärkeä, vaikka mä en niillä juurikaan mitään tee. Jotenkin musta tuntuu että mua ei voi oikein mitenkään auttaa, niin puuta mun pääni on.
Mä olen ikäänkuin "karsiutumisvaiheessa". Musta tuntuu että mä heilun tämän sanojeni metsän huojuvana muotona ylläni kammottava myrsky joka repii kaiken turhan musta pois.
Eikä mulla ole mitään käsitystä siitä mitä musta jää jäljelle, vai jääkö mitään.