Monesti naisilla tuppaa vahingossa menemään ne kihlauskeskustelut painostamisen tai kiristämisen puolelle. Ainakin miesten mielestä. Mutta hei, mikä sitten on kiristystä?
Olen seurustellut avopuolisoni kanssa kuusi vuotta. Vähän aikaa sitten tein hänelle selväksi, että en voi jakaa hänen kanssaan loppuelämääni, jos hän ei ole valmis sitoutumaan avioliittoon kanssani. Oh, kiristystähän tuo! "Jätän sut jos ei mennä kihloihin!!" Tämä toki ei ollut tarkoitus, yritin vain selvittää miehelle mitä tulevaisuudeltani toivon. Mínusta se on reilua molempia kohtaan. Minulle ei yksinkertaisesti sovi avoliitto, minulle henk.koht. se tarkoittaa takaportin auki pitämistä.
Sitten painostaminen? Olen itse asiassa puhunut miehelle kihlauksesta jo kolme vuotta. En jatkuvasti, mutta silloin tällöin. Hän sanoo aina "ettei ole valmis", vaikka kuulemma tietääkin että olen se oikea. Joskus sitten erehdyin kysymään, että aikooko hän olla valmis tällä vuosikymmenellä, odottaako hän taivaan merkkiä vai jotain sisäistä valaistusta? (En kysynyt noin ivallisesti vaan ihan nätisti ja keskustelevaan sävyyn.) Tadaa, painostusta! Minä nimittäin en luota mihinkään salamaniskumaisiin "nyt mennään kihloihin" -valaistuksiin enää näin pitkän seurustelun jälkeen, kyllä se päätös on ihan omassa harkinnassa. Ja joskus se pitää todella miettiä ihan itse, jos asia ei tunnu olevan itsestäänselvä.
Pitäisi sitten kai olla hiljaa, eikä painostaa/kiristää. Lähteä sitten vain kävelemään kun kyllästyy odottamaan. Onko se sitten reilua?
Olen seurustellut avopuolisoni kanssa kuusi vuotta. Vähän aikaa sitten tein hänelle selväksi, että en voi jakaa hänen kanssaan loppuelämääni, jos hän ei ole valmis sitoutumaan avioliittoon kanssani. Oh, kiristystähän tuo! "Jätän sut jos ei mennä kihloihin!!" Tämä toki ei ollut tarkoitus, yritin vain selvittää miehelle mitä tulevaisuudeltani toivon. Mínusta se on reilua molempia kohtaan. Minulle ei yksinkertaisesti sovi avoliitto, minulle henk.koht. se tarkoittaa takaportin auki pitämistä.
Sitten painostaminen? Olen itse asiassa puhunut miehelle kihlauksesta jo kolme vuotta. En jatkuvasti, mutta silloin tällöin. Hän sanoo aina "ettei ole valmis", vaikka kuulemma tietääkin että olen se oikea. Joskus sitten erehdyin kysymään, että aikooko hän olla valmis tällä vuosikymmenellä, odottaako hän taivaan merkkiä vai jotain sisäistä valaistusta? (En kysynyt noin ivallisesti vaan ihan nätisti ja keskustelevaan sävyyn.) Tadaa, painostusta! Minä nimittäin en luota mihinkään salamaniskumaisiin "nyt mennään kihloihin" -valaistuksiin enää näin pitkän seurustelun jälkeen, kyllä se päätös on ihan omassa harkinnassa. Ja joskus se pitää todella miettiä ihan itse, jos asia ei tunnu olevan itsestäänselvä.
Pitäisi sitten kai olla hiljaa, eikä painostaa/kiristää. Lähteä sitten vain kävelemään kun kyllästyy odottamaan. Onko se sitten reilua?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olet täysin oikeassa. Minä olen aina ollut painostamista vastaan siinä mielessä, että päätös kihlauksesta tai avioliitosta pitää aina olla ihmisen oma päätös. Ei kuitenkaan ole mitään väärää siinä, että toinen ilmoittaa: "Joko mennään naimisiin tai erotaan". Eihän se miettivä henkilö voi olettaa, että toinen odottaa vuosia, jos ei ole takeita yhteisestä tulevaisuudesta.
Pidä vain pääsi. Ei sinun tarvitse elämääsi pilata sen vuoksi, että joku mies pelkää sitoutua.
Oman mieheni kohdalla kysymys on jostain hullusta pelosta. Luulen, että jos hän päättäisi, että tulevaisuutenne on yhteinen, päätös olisi oikea. Mutta jostain syystä tuo päättäminen on niin vaikeaa!
Kun muutimme yhteen, tunnustan, että se päätös tapahtui varmaan painostuksen alla. Olimme seurustelleet reilut neljä vuotta, enkä nähnyt mitään järkeä enää vitkastella. Mies pelkäsi että riitelisimme koko ajan, ja muutenkin yhteiselo olisi jotenkin kamalaa. Toisin kävi. Puolen vuoden yhdessä asumisen jälkeen hän totesi, että hyvä kun "pakotin" hänet päätökseen. Nyt on vajaat kaksi vuotta asuttu saman katon alla, ja suhteemme kukoistaa paljon vahvemmin kuin vaikkapa 3-4 vuotta sitten, vaikka ei siinä silloinkaan vikaa ollut.
Tai sitten olen ihan pöpelikössä ja mies parka inhoaa jokaista minuuttia kanssani, eikä tämän vuoksi halua sitoutua. Mutta tuota on jotenkin vaikea uskoa...
Ei kai se ole painostamista. Jokainen kai saa jättää toisen ja tämä ei ole varmaan huonoin syy siihen. Jos suhde ei ole sitä mitä haluaa niin miksi siinä "väkisin" olla. Minusta se on enemmän väärin vaan häippästä syytä sanomatta. Sitäkin tapahtuu ja toinen jää ihmettelemään, että missä meni vikaan.
Kunhan keskustelu sujuu asiallisesti ja perustelee asian. Että miksi naimisiin meneminen on tärkeää jne.
Ja tuntuisi kummalta, että mies menisi kanssasi naimisiin jos ei halua. Tuo on jo pitkä aika olla "tavan vuoksi" yhdessä.
Niin, en minäkään sitä painostamiseksi lukisi. Mutta monesti ylipäätään se, että ottaa asian puheeksi, koetaan painostukseksi. Näin ainakin meillä ja monen kaverinkin parisuhteessa. Ei sais puhua juu...
Enkä nyt tosiaan tarkoita puhumisella mitään kaulin kädessä jyrisemistä tai syyttelyä, vaan ihan asiallista keskustelua. Se vaan ei pitkälle johda kun vastapuoli sanoo "emmäätiiä" ja "emmää vielä".
Joo ei oo hyvä, jos ei puhu mitään. Pitäs vaan oottaa, että mies ottaa asian jollakin tapaa puheeksi tai kosii. Jos mies ottaa sen puheeksi se ei ilmeisesti ole painostamista...? Mutta naisen puolelta on?
Mutta ei sekään ole hyvä, jos ei ota asiaa puheeksi. "jaa en mä tiennyt, että sä haluat naimisin, mikset oo puhunut mitään..."
On se vaikeata!
Minusta se on loukkaus toista kohtaan, jos alkaa niin hirveästi ahdistaa ja tuntuu painostukselta, jos vähänkin mainitsee jotain naimisiin menemiseen viittaavaa. Vaikka yhdessä ollaan oltu jo ties kuinka kauan.
Olisihan se kiva tietää, että haluaako toinen koskaan naimisiin ja onko asia ajankohtainen parin vuoden vai 10 vuoden päästä.
pitää keskustella nimenomaan etukäteen. On typerää painostaa ketään sitoutumaan, sillä sitoutumisen on lähdettävä henkilöstä itsestään. On todella sitten reilumpaa lähteä kuin painostaa vuosia. Homma alkaa nopeasti muistuttaa käärmeen laittamista aseen piippuun...
Mielestäni avioliittoon liitetään nykyisin huisin paljon epärealistisia odotuksia - varsinkin naisten puolelta. Harva on valmis liitossa tekemään kaikkensa sitoutumisensa eteen vaan usein sitten vaan lähdetään...oli se siitten reilua taikka ei. Kun ei enää ole mitään mitä odottaa alkaa onni rapista. Tavallaan itse naimisiin menosta onkin tullut suhdetta suurempi asia - joillekin.
Itselläni ei ole omalla siviilisäädylläni juurikaan väliä, kunhan saan olla sen kanssa, jota rakastan. Sillä se rakastettuni minut tekee onnelliseksi, eikä sormus sormessani tai nimi ovessa...
Onnesta kuitenkin vielä sen verran, että jokainen on vastuussa omasta onnestaan. En siis tarkoita että kumppanini on vastuussa minun onnestani.
Mun mielestä ongelma onkin lähinnä siinä, että toinen ei halua mennä naimisiin ja syy miksi ei halua mennä.
Uskon, että olen yhtä sitoutunut mieheen vaikka emme olisi naimisissa. Ja rakastan häntä yhtä paljon. Pelkkä "sormus sormessa" ei asiaa muuta ja se ei ole syy mennä naimisiin(liioitellusti sanoen sitä kai voisi silloin mennä naimisiin kenen kanssa vaan, jos se on se onnen avain).
Mutta... minusta asia on kohdallani hieman toinen, koska minulla ei ole naimisiin menoa vastaan mitään. Voisin hyvin mennä naimisiinkin, mutta en mene koska mies ei ole vielä valmis.
Ehkä alkup. kirjoittajaakin askaruttaa se, että miksi mies ei halua mennä naimisiin.
Ja ketään ei kai voi pakottaa. Vaikka kaikilla ei tunnu olevan omaa tahtoa... Tai ei tiedä mitä haluaa. Tai ei välitä.
Toisaalta ihmettelen miksi heitä moititaan, joille avioliitto on tärkeätä. Tietysti se riippuu siitäkin miksi haluaa mennä naimisiin. Mutta joskus kyllä (varsinkin naiset) saa sellaista kommenttia, että onko pakko päästä ("naiset pääsee, miehet joutuu?") naimisiin ja onko se niin tärkeätä ja ajatellaan, että he ovat jotain ihmisiä jotka on jo pikkutytöstä haaveilleet prinsessahäistä. Ja moititaan, jos he "uhkailevat" miestä erolla. Vaikka se ei olisi vain uhkailua.
Miksi hänen (joka haluaa naimisiin) toiveensa olisi sen vähäpätöisempi kuin sen joka ei halua mennä naimisiin koskaan? Ja sitä ei tarvitse ottaa huomioon tai arvostaa ja kunnioittaa?
Paitsi sitten jos se johtuu esim. uskonnosta.
Olin tyhmä, kun odottelin miehen päätöstä viisi vuotta. Sinä olet odottanut vuoden kauemmin. Miehen päätös oli kielteinen ja kertoi sen sitten, kun olimme olleet yhdessä 5 vuotta eikä olisi sitä kertonut, jos en olisi sitä pyytänyt sanomaan, mitä mieltä se on naimisiin menosta. Hän oli kai saanut pidetyksi minua luonaan sillä keinolla, että hän uskotteli minulle, että haluaisi kanssani naimisiin tulevaisuudessa jonain päivänä. Se oli valetta. Kun aloin sitten 5 vuoden yhdessäolon jälkeen puhua naimisiin menosta ja yritin asiasta keskustella, hän kertoi päättäneensä, ettei mene naimisiin kanssani. Hän myönsi, ettei silloinkaan, kun oli puhunut minulle, että mentäisiin joskus naimisiin, ei ollut ollut tosissaan puheissaan vain sanonut siksi, etten kyselisi tai puhuisi ollenkaan koko asiasta vaan unohtaisin sen.
Asuimme yhdessä ja vaistosin, ettei hän halua sitoutua kanssani. Sen aisti monista asioista, kuten siitä, ettei hän halunnut yhteisiä rahoja tai asuntoa. Hän ei antanut minun ostaa asunnosta omaa puolta, vaan minun piti muuttaa hänen ostamaan asuntoon, mutta maksoin kuitenkin puolet asunnon kuluista. Hän oli siis valmistellut mahdollisen eromme siten, että hän saa jäädä asumaan siihen asuntoon ja minun on lähdettävä, koska nimeäni ei ole omistuspapereissa. Monista muistakin asioista havaitsin, ettei hän ollut valmis sitoutumaan ja näitä havaintoja tuli tiputellen sieltä täältä. Muun muassa huomasin siitä, että hän huolsi oman autonsa itse mutta minun piti viedä oma autoni liikkeeseen huollettavaksi ja maksaa isoja summia siitä, minkä mies olisi halutessaan voinut tehdä kotona. Hän ei halunnut nähdä vaivaa minun takia.
Olen aloittajan kanssa ihan samaa mieltä. Ihmisellä on oikeus tietää, mitä puoliso ajattelee, onko valmis naimisiin vai ei. Kenenkään ei tarvitse odottaa päätöstä vuosi kausia! Ihmisen elämä on rajallinen ja etenkin naisilla biologinen kello tikittää, jos perhettä haluaa perustaa. Ei siinä kannata jäädä 6 vuotta odottelemaan.
Minä erosin sitten tästä miehestä, jonka kanssa olin 5 vuotta. Löysin vuoden päästä uuden miehen, jonka kanssa seurustelin vuoden ja menimme naimisiin ja päätimme perustaa perheen. Olemme jo sen ikäisiä, ettei olisi tullut kysymykseenkään odotella toisen kerran sitä viittä vuotta. Muuten olisi jäänyt lapset saamatta ja perhe perustamatta. Olemme ihan onnellisia, vaikka emme seurustelleet kuin vuoden ennen naimisiin menoa. Mieheni sanoi heti, ettei hän ala odotella vuosi kausia ja olin iloinen siitä, koska ajattelen itse ihan samalla tavalla.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että asiat alkavat sujua toivottuun suuntaan. Iloista kesää myös.
Me kävimme varsin varhaisessa vaiheessa, heti kun suhde oli muuttunut vakavaksi, keskustelun avoliitosta, avioliitosta ja lapsista. Eli selvitimme jo alussa millaiset toiveet ja näkemykset meillä on tulevasta elämästämme. Tämä oli minulle erittäin tärkeää senkin takia, että itse olin jo yli kolmekymppinen ja mies viitisen vuotta nuorempi. Sanoin silloin suoraan, että minulla ei ole aikaa odotella vuosikausia sitoutumista ja perheen perustamista. Onneksi mieheni ymmärsi tämän täysin ja itsekin näki avioliiton ja perheen tärkeinä asioina.
11 kuukauden seurustelun jälkeen mies sitten kosi, täysin ilman vihjailuja tai painostamista. Häitä suunnittelimme ensin syksylle 2006 mutta mies ei halunnut odottaa niin kauan. Niinpä syyskuussa menemme naimisiin ja lapsen yrittäminen alkaa samantien. Tämäkin miehen ehdotuksesta vaikka olinhan minä lapsesta jo ääneenkin haaveillut :)
En ymmärrä miksi tämän päivän miehille sitoutuminen, avioliitto ja perheen perustaminen on niin kammottava ihminen, ettei asiasta saa edes puhua. Onneksi itse löysin ihmisen, jolla on samanlaiset elämänarvot.