Onko tää outoa, en tiedä, mut me ollaan miehen kanssa sovittu että heinäkuun lopulla mennään kihloihin. Ei niitä kai niin yleensä sovita...?
mut hän ei ole viel kosinu, ja aikoo siis pyytää isältäni "kättäni" (minä 21 ja mies 23). Minä asun viel kotona ja hän yksin ja talveksi haluaisin häät, katsotaan, mitä maksajat (vanhemmat) tahtoo...
Mä olen ollu ihan onnesta soikeena viimeiset muutama päivää...
mut hän ei ole viel kosinu, ja aikoo siis pyytää isältäni "kättäni" (minä 21 ja mies 23). Minä asun viel kotona ja hän yksin ja talveksi haluaisin häät, katsotaan, mitä maksajat (vanhemmat) tahtoo...
Mä olen ollu ihan onnesta soikeena viimeiset muutama päivää...
Vastaukset 21
Vanhimmat
ihanaa
Mitä sen väliä onko se outoa. Kaikki kai saa tehdä ihan miten huvittaa.
Mutta kun nyt kerran kysyt niin minusta se on outoa. Sopia etukäteen, että heinäkuun lopulla teemme lupauksen, että menemme joskus naimisiin keskenämme... Se on niin kuin lupaus luvata jotain.
Mutta moni tuntuu tekevän niin, joten siinä mielessä se ei ole outoa. Haluavat tietyt päivämäärät sormuksiin tai haluavat, että toinen vielä kosii vaikka naimisiin menosta on jo sovittu ja ollaan siis oikeastaan kihloissa. Kaikki ei ilmeisesti tykkää yllätys kosinnasta vaan sopivat yhdessä koska toinen kosii. Mutta haluavat siis kuitenkin kosinnan ja pelkkä yhteisen keskustelun pohjalta tullut päätös naimisiin menosta ei riitä.
Onnea joka tapauksessa.
ilonpilaaja...mutta suosittelen kokeilemaan yhteisasumista ennen naimisiin menoa. Kyllä mäkin olin 2-kymppisenä niin rakastunut ja valmis vaikka mihin. Kun yhteinen arki paljasti uusia asioita, niin asiat muuttuivat. Vaikka kuinka tuntuu, että toinen on juuri "se oikea" ja luulee hänet läpikotaisin tuntevan, niin perusteellisesti toisen oppii tuntemaan vasta yhdessä asumisen kautta.
Nyt kokemuksesta viisastuneena uusi suhde on ollut aivan eri luokkaa. Olen kyllä erittäin rakastunut ja häät ovat elokuussa, mutta kaikki on nyt paljon selvempää, vakaampaa ja syvällisempää. Ja olemme asuneet 3 vuotta yhdessä reilun viiden vuoden seurusteluajasta.
Tuota mieltä on moni. Parisuhdepalstalla ei voi vietää montaa minuuttia ilman että lukee perinteisen "asukaa ensin yhdessä, kokeilkaa yhteistä arkea, ei toista tunne oikeasti jos asuu erillään". Useimmiten varmaan fiksu neuvo.
Mitähän outolintuja me sitten ollaan, kun miehestä ei paljastunut mitään mystistä yhteenmuuton jälkeen? Ei tullut kriisejä, ei riitoja, seksi ei vähentynyt, kotityöt jakaantuvat kuin itsestään, molemmat haluavat osallistua ja tehdä yhdessä. Kuitenkin yhdessäkin asuttu nyt pari vuotta.
Mie ihan pelkäsin sitä yhteenmuuttoa kun kavereiden ja tuntemattomienkin kokemusten pohjalta odotin sitä Mr. Hyden ilmaantumista ja ainaista tappelua vessanpöntönrankaasta tai tiskivuoroista. Mutta paljastuikin, että siitä alkoi elämäni rauhallisin, tasapainoisin ja hymyilyttävin ajanjakso tähän mennessä.
Tokihan se oli/on hyvä kokeilla, voi olla että ei olisikaan käynyt noin hyvin. Mutta mitä se sitten on se kamaluus mitä muille selviää yhteenmuuton myötä? Mitä miulta meni ohi? Mitä uutta opitaan?
Me ajateltiin siis että mennään vasta sit kihloihin kun mies on pyytäny kättäni isältäni... Siis sen takia puhuttiin heinäkuusta. ollaan menossa silloin yhdessä suvun kanssa matkoille ja meidän mielestä se olis siis sopiva tilaisuus antaa toisillemme lupauksia...
Sit siitä yhteen muutosta. Niin Se on periaatekysymys, samoin kuin se, että neitsyyden menettää vasta hääyönä. Ja niin on toiminu kaikki sukulaiseni ja parhaat kaverini, ja ei oo eroja tullu kellekään, vaan onnellisia ovat olleet.
Ei aina paljastukkaan! Ja kai kaikki eroisivat, jos kaikilla yhteen muuton jälkeen paljastuisi sellaisia asioita joita ei voi sietää toisessa. Tai jonka takia toisen kanssa ei voi enää olla tai aiheuttaa isoja ongelmia.
Asiasta toiseen... mä en oo ikinä ymmärtänyt noita vessanpöntön renkaasta aiheutuvia riitoja... Kyllä meilläkin mies sen unohtaa ylös ja oon 5 sekunnin ajan, että höh voi... Mutta se siitä sitten. No onhan se hyvä, jos jollain ei isompia ongelmia ole suhteessaan, että jaksaa tollasestakin tapella! Kotitöistäkään ei oo koskaan riitaa. Ollaan yhtä laiskoja... Lattialla lojuvista likaisista sukista joskus pikkasen mumisen ittekseni, mutta siitäkään ei tuu riitaa.
Raha-asioista on joskus. Ollaan sen käytössä erilaisia.
Mä olisin sitä mieltä, että ois hyvä asua ees yksin ensiksi. Ettei muuta yhteen tai mene naimisiin heti vanhempien luota. Ja "mamman hoiteista". Mutta ihmiset on kyllä erilaisia.
Hieno homma!
Jos teidän suvussa eikä kaveripiirissä ole kellekkään tullut eroja! Aika harvinaista.
Näköjään tuo sitten toimii!
Juuri näin minä ajattelin. Päätin, että toimin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ettei mene sen vuoksi pieleen. 14-vuotiaana kun tapasin mieheni, niin voit kuvitella että sain kuunnella sitä "tajuat sitten naimisissa että olet menettänyt nuoruutesi jne." -saarnaa turhankin kanssa. Miehen kanssa sovittiin, että mihinkään ei ole kiire eikä sotketa tätä hommaa hoppuilemalla tai leikkimällä, että olen aikuinen, vaikka en ollut.
18-vuotiaana muutin pois kotoa ja asuin vuoden yksin. 19-vuotiaana viisi vuotta seurusteltuamme muutimme yhteen. Sekin ehkä selittää, ettei yllätyksiä tullut, kun noin kauan kuitenkin samaa polkua tallattiin ennen sitä. Nyt sitten pari vuotta asuttu yhdessä ja häät suunnitteilla kesälle 2007.
Rahasta ei ainakaan vielä olla riidelty, vaikka tilanne on se, että periaatteessa (!) miehellä sitä on ja minulla ei. Käytännössä MEILLÄ on rahaa, ihan tarpeeksi. Ei sillä Karibian risteilyjä vuosittain saa, mutta kuka niitä kaipaa?
En väittänytkään, että aina tulisi ylitsepääsemättömiä erimielisyykisä ja ero. Mutta se on melkoisen yleistä, että se ensimmäinen suuri rakkaus ei ehkä olekaan se lopullinen. Avoliitto on hyvä testi siihe, onnistuuko yhteiselo pidemmän päälle.
Ei minullekaan nykyisessä suhteessani ilmaantunut yllätyksiä ja siksi tässä naimisiin ollaankin päätymässä. Hyvin on mennyt koko ajan ja menee edelleen. Edellinen suhde sen sijaan muuttui paljon yhteenmuuton jälkeen. Emme kai sitten olleet valmiita niin kiinteään yhteiseloon... Ja etenkin jos muuttaa suoran vanhempien luota miehen luo, niin ehkä siinä tietty itsenäistymisen vaihe jää elämättä. Sen totesin itsekin.
Ei siihen voi antaa yleispätevää vastausta mitä tapahtuu kun muuttaa yhteen tai mitä uutta opitaan. JOka suhteessa opitaan aina jotain uutta. Toivottavasti se olisi myönteistä, näin ei vaan läheskään aina ole...
Minun ystävistäni ei kukaan ole vielä eronnut avioliitostaan. Eivät he kyllä ole vielä kovin kauaan olleet naimisissa. Pisin avioliitto on kestänyt nyt n. 4-5 vuotta. Jonkin verran tuttuja ja sukulaisia on eronnut. Mutta vähemmän avioeroja on ollut kun avoeroja. Esim. yksi ystäväni oli ennen naimisiin menoaan 4 muun miehen kanssa avoliitossa, yksi yhden, yksi meni ekan kanssa naimisiin. Kukaan ei ole mennyt "pelkän" seurustelukumppaninsa kanssa vaan asuneet ensiksi yhdessä. En tiedä tietenkään varmasti olisiko heille tullut ero muutenkin, jos he olisivat seurustelleet yhtä kauan asumatta yhdessä. Vai yhdessä asuessako ongelmat ilmeni. Mutta he ovat kyllä tyytyväisiä, että eivät menneet niiden entisten kumppaneitten kanssa naimisiin. Silloin olisi varmasti tullut aviero. Naimisiin meneminenhän ei olisi niitä suhteita pelastanut, ei se sillä tavalla muuta mitään.
Itselleni avoliitto on ensimmäinen, mies on ollut kerran avoliitossa minua ennen. Ja haluan hänen kanssaan naimisiin ja toivottavasti se avioliitto kestää ikuisesti. Ja on lisäksi vielä onnellinen! Eihän se riitä, että emme eroa...
Se ensimmäinen voi hyvinkin olla se oikea. Mutta useimmiten ei ole. Luulisin näin. Ja se on tietysti oma valinta miten haluaa toimia.
Totta turiset.
Maailma muuttuu muruseni, niin ihmiset samalla. Niin se ihminen on vaan erillainen kun oikeesti siihen tutustuu. Asumisella se selviää..
-Rainman
Olen tuntenut mieheni ihan ystävänä ennen kuin aloimme seurustelemaan. Uskon että ilman yhdessä asumista voi todella tuntea sen toisen. Mä olen nähnyt hänet hyvänä ja pahana päivänä ja yhdessä on puuhattu monen moista. Ihan kummallinen ajatus ettei toista vois tuntea ilman yhdessä asumista. Me ollaan tosi avoimesti ja kaunistelemattomasti (itsellemme rehellisesti) puhuttu yhteiselosta ja mietitty sen haasteita. Uskon ettei mitään suuria ylläreitä tule.
ja erityisesti koska RAKASTAN miestäni OLEN VALMIS SITOUTUMAAN häneen, ilman "koeaikoja", varauksetta.
"Uskon että ilman yhdessä asumista voi todella tuntea sen toisen."
Aivan, niinhän sinä uskot. Muttet tiedä. Voi hyvin olla, että käsityksesi miehestä on oikea. Toisaalta voi olla, että vuoden päästä kirjoitat suomi24:n palstalle ja kysyt, että miten miehen saa osallistumaan kotitöihin, kun hän ei enää tee oma-aloitteisesti mitään.
Parhaiten ihmisen oppii tuntemaan asumalla hänen kanssaan. Näin se vaan on. Sinun uskomuksesi tai muiden kokemukset avioliitosta ilman edeltävää avoliittoa eivät muuta tuota.
"Ihan kummallinen ajatus ettei toista vois tuntea ilman yhdessä asumista."
Se ei tunnu ollenkaan kummalliselta sen jälkeen, jos omalle kohdalle on sattunut ihminen, joka onkin erilainen kuin on kuvitellut.
Kuulostan varmaan negatiiviselta, mutta haluan vain olla realistinen. Ja kokemuksesta voin sanoa, että ajattelin juuri kuten sinä edellisessä suhteessani. Oli niiiin rakastunut ja vieläpä pitkään ongelmien jo kasaantuessa olin sitä mieltä että hän on juuri SE OIKEA. Olisimpa kuunnellut viisaampia silloin, olisin monelta tuskalta välttynyt. Niin ihanaa kuin yhteiselo alkuun olikin, niin ikävä kyllä sitä ei vuottakaan kestänyt ja elo oli lähinnä tuskaisaa. Kunnes tajusin viimein itsekin ettei niin voi jatkua ja muutin omaan asuntoon. Ihana oma rauha ja oma vapaus.
Ja minä todella uskoin tuntevani miehen, enhän muuten olisi hänen kanssaan yhteen muuttanut ja jopa kihloihin mennyt. Luojan kiitos emme naimisiin ehtineet. Eikä se ollut edes suunnitelmissakaan ihan lähitulevaisuudessa. Onneksi.
Toivon totisesti, että teille tai muillekaan ei niin käy. Totuus vaan on se, että usein ensimmäinen vakava suhde päättyy eroon. Etenkin jos nuoria vielä ollaan. Siksi olen avoliiton kannalla. Itselleni se ei ole mikään "koeaika", vaan tietynlainen välivaihe seurustelun ja avioliiton välillä. Tärkeä välivaihe. Nyt on ihana varmuuden ja turvallisuuden tunne kun avioliittoon astuu. Kun on jakanut toisen kanssa arkisen elämän iloineen ja suruineen 24h/vrk jo useamman vuoden ajan, ja edelleen tuntuu siltä että tämä on toimiva juttu ja hänen kanssaan on hyvä elää.
Kuinka kauan olette olleet yhdessä ja tunteneet toisenne? Silläkin on merkitystä.
Toivotaan, että he tuntevat toisensa. Mutta se on kyllä totta, että aika moni on luullut tuntevansa toisen hyvin ja sitten on jopa huomannut, että enhän mä tiedä ees kuka toi ihminen on. Jos oikein kaukaa haetaan niin ajatelkaapa jotain sarjamurhaajaa tai pedofiiliä. Kuinka ihmiset kertoo, että en olisi kyllä ikinä siitä uskonut...
Joo no se nyt oli huono esimerkki...
Ootteko muuten huomannut kuinka yhteen muuttaessa miehet monesti unohtavat kuinka pesukone toimii? He eivät osaa (enää) käyttää sitä (vaikka sujuvasti kyllä korjailee autoa ja virittelee telkkaria). Kun asuu yksin ja ei ole täysin piittaamaton sottapytty niin sitä on pakko siivota yms. Jos ei tyttöystävä, äiti tai joku muu sitä tee. Ja tyttöystää ei ehkä kehtaa laittaa siivoomaan. Avovaimon tai aviovaimon kyllä.
Tiedän, että se mies tuskin kauhean innokkaasti tekee kotitöitä (asuu yksin, mut pesettää pyykkinsä vanhemmillaan), mut mä olen asennoitunutkin niin että se on minun tehtävä naisena, että pidän kodin kunnossa kun mies hoitaa tuon rahapuolen.
Molemmat ollaan kyllä opiskelijoita, et TOSI tiukkaa tulee olemaan, mut molemmat yritetään saada jotain viikonlopputöitä, paitsi sunnuntait omistetaan kokonaan toisillemme. Se on päätetty.
Yhteinen aika on kaikkein tärkeintä. Sunnuntaisin ei mennä kylään eikä kutsuta vieraita, vieraat tulkoot muina iltoina.
Seurusteltu ollaan vasta vähän yli puoli vuotta, mut useampi vuosi ollaan tunnettu ihan kavereina.
Mun mielestä erityisesti se kaverina tunnettu aika on tärkeätä, koska silloin ei katsottu toisiamme niin vaaleanpunaisten lasien läpi kuin ehkä tällä hetkellä.
Me ollaan alustavasti sovittu yhteiset pelisäännöt, jotka sopii molemmille, niinku yhteiseloa ajatellen. Ehkä täytyy tehdä niistä kirjalliset ja laittaa ne jääkaapin oveen (ja molempien allekirjoitukset alle)... ;)
Kyl se on niin, et jos tosissaan yrittää, ja tiedostaa, et rakkauden eteen tarvii nähdä vaivaa, niin selviää. Rakkaus ei ole tunne joka sammuu tai elää miten vaan, vaan asia jonka eteen täytyy tehdä työtä. Meillä on aatteellisesti terve ja puhdas pohja rakentaa tätä suhdetta avioliitossa, kun tiedostamme vaarat, mutta myös vahvuutemme. Sanotte siihen sitten mitä vain.
Kerroit, että kaverisi ja sukulaisesi ovat toimineen samoin. Hypoteettinen kysymys: Mitäpä jos joku toimisi erilailla? Hyväksyisikö muut sen? Ettei ole millään tavalla kenenkään kohdalla sitä, että muut eivät hyväksyisi avoliittoa tms.? Ja jos hyväksyisivät niin ehkä asuisivat ensiksi yhdessä.
Avoliitothan on yleistyneet ja luulen, että aikaisemminkin esim. joskus 60-luvulla useampi olisi valinnut avoliiton, jos se olisi ollut ns. sallittua. Eikä olisi saanut muiden halveksuntaa. Avioerojen kanssa taitaa olla sama juttu. Elivätkö kaikki onnellisena yhdessä elämänsä loppuun? Vai pysyivätkö yhdessä "väkisin".
Sen opit, että todella tunnet miehesi. Hänessä ei ole sitä pimeää mr.Hyde-puolta.:) Joillain se kuitenkin on. Eikö ole hyvä varmistua asiasta ennen suuria lupauksia?:)
ihan tuli tippa silmään kun luin sun jutun.Ihana kuulla että sellaista vielä tapahtuu.Me oltiin mieheni kanssa ensin salakihloissa viikko.Pantiin yöksi sormukset sormiin ja otettiin aamulla sydän riipien pois.Ei haluttu että lapset näkee vielä.Olemme toista kertaa avioon menossa.Se odotus on ihaninta aikaa elämässä.Sormusten valinta on hauskaa.kierrellä sydän rakkautta pullollaan liikkeissä oman kullan kanssa..illalla supateltiin helliä sanoja toisillemme.on ihanaa tuntea että toinen arvostaa mua niin paljon että haluaa mut omakseen.Samoin on ihanaa tuntea sellainen mies josta on niin ylpeä ja onnellinen että haluaa sen omakseen.siihen kuuluu niin paljon luottamusta ja turvallisuutta.hellyyttä ja rakkautta...olen onnellinen puolestasi.iso hali teille molemmille.meillä on syksyllä häät.olemme olleet 3 vuotta kihloissa
Avioliiton suurin ongelma on se, että siitä voi vain erota! :) Paras on mennä naimisiin ja samalla erota, niin tulee sekin sitten hoidettua heti pois päiväjärjestyksestä... niin ei sitten tuu lisäongelmia!
(Realisti pellen asussa) :)