Jokainenhan tietänee, että teini-iässä usein ollaan hukassa, etsitään itseään, löydetään uusia piirteitä ja rakennetaan minäkuvaa ja identiteettiä. Joskus itsestään löytää aivan yllättäviäkin piirteitä, joiden olemassaoloa ei olisi osannut edes ajatella. Onko teille käynyt näin? Mitä ajattelitte?
Itse löysin itsestäni uuden piirteen muutama kuukausi taaksepäin. En ollut juuri edes ajatellut, että minussa sellainen piirre piilisi, joten se tuli jonkinlaisena yllätyksenä tajuta se. Asiassa ei sinänsä mitään sen suurempia hyväksymisiä tarvittu, mutta minua jäi kaihertamaan eräs seikka: miten ihmeessä olen voinut pimittää tämän asian itseltäni niinkin kauan, kun sen mahdollisuus on ollut ilmiselvä jo aikoja. Se ei edes ole mitään sellaista, jota vastaan minulla olisi jotain. Jokin tietty tapahtuma tai henkilö voi siis saada tajuamaan jotain noinkin suurta. Se tuntuu jotenkin uskomattomalta, utopiselta. Mietin kauan, mahdanko vain pettää itseäni ollakseni erikoinen muiden silmissä. Tulin siihen tulokseen, että asia ei ole niin.
Pohdintaa asiasta toivotaan. Oletko sinä kenties joskus yhtäkkiä, ilman syytä, jonkin tapahtuman seurauksena tms. "herännyt todellisuuteen" ja tajunnut itsestäsi jotain aivan uutta? Miten suhtauduit, millaista se oli? Mitä ajattelit ja oliko asia helppo hyväksyä? Kertokaa omia kokemuksianne ja pohdintojanne.
Ps. Anteeksi mahdollinen väärä palsta, en ole ihan varma kuuluisiko tämä tänne.
Itse löysin itsestäni uuden piirteen muutama kuukausi taaksepäin. En ollut juuri edes ajatellut, että minussa sellainen piirre piilisi, joten se tuli jonkinlaisena yllätyksenä tajuta se. Asiassa ei sinänsä mitään sen suurempia hyväksymisiä tarvittu, mutta minua jäi kaihertamaan eräs seikka: miten ihmeessä olen voinut pimittää tämän asian itseltäni niinkin kauan, kun sen mahdollisuus on ollut ilmiselvä jo aikoja. Se ei edes ole mitään sellaista, jota vastaan minulla olisi jotain. Jokin tietty tapahtuma tai henkilö voi siis saada tajuamaan jotain noinkin suurta. Se tuntuu jotenkin uskomattomalta, utopiselta. Mietin kauan, mahdanko vain pettää itseäni ollakseni erikoinen muiden silmissä. Tulin siihen tulokseen, että asia ei ole niin.
Pohdintaa asiasta toivotaan. Oletko sinä kenties joskus yhtäkkiä, ilman syytä, jonkin tapahtuman seurauksena tms. "herännyt todellisuuteen" ja tajunnut itsestäsi jotain aivan uutta? Miten suhtauduit, millaista se oli? Mitä ajattelit ja oliko asia helppo hyväksyä? Kertokaa omia kokemuksianne ja pohdintojanne.
Ps. Anteeksi mahdollinen väärä palsta, en ole ihan varma kuuluisiko tämä tänne.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Huomasin yhtäkkiä alkaneeni käyttäytyä kovin aikuismaisesti. Monessakin mielessä.
Kaikki, se vähäinenkin lapsellisuus oli kadonnut jäljettömiin. Tämän huomasin tässä pari päivää sitten. Tuon myötä myös itseluottamus kasvoi.
Nyt onkin kaikki kaverini alkaneet tuntua kauhean lapsellisilta. Eikä näinollen enää huvita paljoa liikkua heidän seurassaan. Aika uskomatonta...mutta totta.
enpä jaksa tässä kauheasti mitään selitellä mutta samoin on käyny mullekkin.
Uskomatonta, mutta totta, on myös se, että pääosin jokainen ihminen tuntee täysin samoin kuin sinä, x_boy89, jossakin vaiheessa murrosikää.
Jokainen tuntee olevansa muita kehittyneempi, lähiympäristökin sen todistaa: kaverit tuntuvat niin lapsellisilta omaan itseen verrattuna.
Tämä vaihe kertoo lähinnä siitä, että aikuisuus on vielä kaukana. Murrosikäisen itsensätuntemisella ja varmuudella ollaan vain aivan varmoja omasta aikuisuudesta ja kehittymisestä muiden edelle.
Älä kuitenkaan huoli. Aikuistumisen huomaat alkaneen, kun ymmärrät, ettet itseasiassa ole ollenkaan muita edellä et henkisesti, kuin muutenkaan. Kun tämän oivallat, oivallat oman tavallisuutesi ja olet jo hieman lähempänä aikuisuutta.
Kyllä, itse olen enemmän kuin kerran elämässäni havainnut piirteitä, joita en koskaan olisi uskonut löytäväni itsestäni; osa miellyttäviä, osa ärsyttäviä, osa jopa pelottavia.
Eli et ole ainut. :)