että jos olisi tiennyt viedä lähimmäisensä lääkäriin hän voisi olla vielä elossa ?
Onko kellekään jäänyt syyllisyydentunne
Anonyymi-ap
25423
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Syyllisyydentunne on yleistä kun läheisen menettää.
🍒🍑🍒🍑🍒🍑🍒🍑🍒
🔞 Nymfomaani -> https://ye.pe/finngirl21
🔞❤️💋❤️💋❤️🔞💋❤️💋❤️💋🔞
Läheisen kuoltua omaisen tunneskaala on valtava. Siihen kuuluu myös syyllisyyden tunteet alkaen miettimisestä, mitä olisi voinut tehdä kuoleman estämiseksi päätyen aina kuvitelmaan, että suorastaan aiheutti kuoleman. Tämä kaikki menee ohi, kun tunnemyrsky laantuu.
Onko todella näin ? Luulin olevani ainoa, joka luulee edesauttaneensa läheisensä kuolemaa,
kun en voinut tajuta, että hän on sairas ja oli liian myöhäistä, sairaalassa ei voitu enää mitään.
Tuska syyllisyydestä on ihan hirveä vieläkin eikä toivu läheisen menetyksestä.
Ei usko todeksi välillä.
Syyllisyydestä jotakin, toivottavasti auttaisi vähän edes
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/syyllisyys-syo-menetys-pelottaa-nama-raastavat-asiat-ymmarrat-vasta-laheisesi-kuoltua/6180346#gs.60imds
Nämä aloitukset vain huononee jatkuvasti.
Tietäminen on niin sitä. Linnanmäen juolahduslaitteistakaan ei saa tukea kelaamalla.
Syyllisyydentunne on raskas, se tuottaa tuskaa. Jossittelee päässään
jos olisin tehnyt niin tai jos olisin tehnyt näin....
Antaako syyllisyydentunne koskaan rauhaa ?
Ehkä olisi hyvä puhua tuosta syyllisyyden tunteestakin jonkun kanssa. Saisi vähän suhteellisuudentajua asioihin.
On ollut ja on ajoittain edelleen vaikka läheisen kuolemasta tulee ensi kesän lopussa kuluneeksi jo 4 vuotta.
Sairaus oli kuitenkin sellainen että tuli meille omaisille täysin puuntakaa. Tarkoitan että saattoi helposti sekoittaa mihin tahansa muuhun sairauteen eikä omainen suostunut menemään lääkäriin. Sitten kun oli pakko lopulta mennä niin oli tietenkin jo liian myöhäistä. On tästä itseään syyttänyt vaikka ei ehkä pitäisi.
Minä syytän itseäni yhä. Kun en ole lääkäri olin oireista ihan hakoteillä.
En pitänyt niitä vakavina eikä läheiseni itsekään. Minulla on tunne, että edesautoin
läheiseni kuolemaan ja samalla tuomitsin itseni yksinäisyyteen.
Tietenkin tein kaikkeni ja parhaani, mutta se ei riittänyt ja se oli liian
myöhäistä. En tule pääsemään syyllisyydentaakasta koskaan.
"Onneksi" omakin terveyteni on heikko ja olen jo eläkeiässä niin toivon kuolevani
pian pois tästä kaikesta tuskasta.
Jää hirveä tuska, kun ajattelee, että kuolema olisi ollut ehkä estettävissä,
ja vaikka jotain oireilua oli, ei ollut erikoista syytä epäillä mitään vakavampaa,
mikä ei olisi parannettavissa.
Menetyksen kokeneet voivat tuntea rittämättömyyttä siitä,
ettei kyenneet estämään läheisen kuolemaa
https://mieli.fi/artikkelit/laheisen-kuolema-pysayttaa/
"Syyllisyyden tunteet ovat tavallisia, vaikka toisen kuolema ei mitenkään voi olla omissa
käsissä."
Mutta jos et ole havahduttanut läheistäsi menemään lääkäriin,
vaikka olisit nähnyt aiheelliseksi ainakin varmuuden vuoksi,
ettei mitään ole ja sitten läheisesi kuolee yht'äkkiä.
Miten voi kestää sen, ettei puuttunut asiaan,
kun ihminen kuolee tavallaan turhan takia,
kun ei mennyt ajoissa lääkäriin ?
”Menetyksen kokeneet voivat tuntea riittämättömyyttä siitä, että eivät voineet pelastaa läheistään. Etsitään syitä ja kohtia, joissa olisi itse voinut toimia toisin. Vaikka, että miksi
annoin lapselle autoni lainaksi sinä aamuna"
Tai vaikka miksen patistanut läheistäni lääkäriin ?
Syyllisyys on painanut monta vuotta.
Siitä ei pääse ikinä eroon eikä kohta jaksa enää syyllisyyden tuskaa.
Kun on ollut kyseessä aikuinen ihminen, jokin vastuu hänelläkin on pitänyt olla itsestään.
Jäljelle jääneen on oltava itselleen armollinen! Syyllisyydentunteen vaaliminen ei auta ketään enää.
Miten pystyy olemaan itselleen armollinen, kun lisäksi tuntuu siltä,
että on tuominnut itsensä yksinäisyyteen ?
Tunteet ovat ovat tunteita. On hyvä tunnistaa tunteet, silloin niiden kanssa tulee toimeen.
Joitakin ihmisiä täytyy sysätä lääkärille.
Syyllisyydentunteesta ei pääse eroon
"päättämällä" ettei anna sen vaivata.
Syyllisyydentunne on kauhea taakka. Eihän kukaan halua rakkaan läheisensä
kuolevan ja kun murheen murtamana tuntee, että on jotenkin syyllinen
siihen, sitä on melkein ylivoimaisen vaikea kestää. Toivoo itsekin
kuolevansa.
Miten syyllisyyttä voi kestää lopun ikäänsä ?
Kenen kanssa siitä voisi keskustella ?
En tarvitse psykiatrin diagnoosia, vaan vastauksia.
Onko sinulla ystäviä? Voi puhua kenen kanssa vain, ei todellakaan tarvita psykiatria.
Seurakuntien diakonit keskustelevat ihmisten kanssa luottamuksellisesti mistä vain elämän asioista. Ei maksa mitään.
On myös auttavia puhelimia, joissa voi saada puhua nimettömänä.
Olen 70+ eläkeläinen ja ystäväni olivat, he ovat kuolleet 63, 72 ja 74-vuotiaina.
Ei ole ketään tuttua enää tässä kaupungissa.
Srk on ehkä ainoa toivoni.
Miten ikinä tottuu tyhjyyteen, kun koko elämän syvin merkitys on poissa ?
Miten niin ? Ei nykyään niin vain mennä lääkäriin. Ei oteta vastaan ilman ajanvarausta ja se kestää kun ajan saa. Useinkin on hätä ollut jos kenellä mutta eipä apua saa. Kerran tilasin ambulanssin ja alkoi hirveä kyselytunti jona aikana meinas henki paeta henkilöltä. Otin auton alle ja vedin lähimmän sairaalan eteen ja kärräsin henkilön hoitajille. Pelastui täpärästi.
😋😋😋😍😍😍😍😋😋😋
🍑 Kuumat tytöt odottavat sinua -> https://us4.fun/kissgirl?18299827
🔞❤️💋❤️💋❤️🔞❤️💋❤️💋❤️🔞