ent.sijoitetulle

En nyt tiedä osaanko auttaa, sillä en ole ihan varma itsekkään, miksi minä selvisin näin hyvin, verratteassa veljiini.

Mutta, mutta...luulen, että osalla asioita on ollut tähän aika suuri merkitys. Ensinäkin omahoitajani lastenkodissa muisti muistauttaa minua siitä, että ei ole minun vikani tai häpeäni, etten voi asua kotona ja ettei vanhempani kykene huolehtimaan minusta. Hän muisti aina silloin tällöin sanoa, että se, että olin huostaanotettu, ei tarkoittanut sitä, että olisin huonompi lapsi kuin muut tai että minussa olisi vikaa ja selitti, että kaikki aikuiset eivät tätä aina ymmärrä, mutta on tärkeää, että minä ymmärrän. Tavallaan tämä rohkaisi minua avoimuuteen itseni suhteen ja taustani. Olen siis voinut puhua asioistani vapaasti ja puhunkin.

Toinen kiitos kuuluu isälläeni. Hän on surkea juoppo ja on pettänyt minut monesti, mutta hänellä myös on hiamn filosfistin vikaa (humalassa) ja monet hänen elämän ohjeistaan iskoistui päähäni, vaikka hän itse ei osannut niitä toteuttaa. Kuten, että rehellisyys on kaiken perusta, perhe on tärkein jne.jne.jne.

Sitten oli se vastuu veljistäni. Vanhempani ihan rehellisesti ja mutkitta käskivät huolehtimaan heistä, koska olen vanhin ja katsomaan perään. He ikään kuin tekivät minusta "vanhemman". Olen ollut noin kymmen vuotias, kun isäni nuo kuolemattomat sanat minulle lausi ja jonka jälkeen he ovat oikeasti toimineet sen mukaan, kuin veljeni olisivat minun lapsia ja he heidän kavereita.

Ditten on tämä avoimuus. Olen avoin ihminen ja pystyn kertomaan asioistani ja kerronkin. Joitaiin ihmisiä se hämmentää, että saatan tuosta vaan kertoa lapsuuden tapahtumia, jotka eivät ole olleet aina jos useinkaan mitenkään mairittelevia.

En ole käynnyt terapiassa asian tiimoilta, koska minulla ei ole ollut tähän asti tarvetta. Terapioin itseäni mm. muiden ihmisten kautta, kirjoituksen ja em. tämän palstan turvin. Toisaaltaan minulla on kyky astua ulkopuoliseksi elämässäni ja katsella asioita hiukan kauempaa (siis asettua myös muiden kuin itseni asemaan) ja toiseksi minulla on ollut hirveä tarve ymmärtää, että miksi, kuin hyväksyä se, että olisin jotenkin huonompi kuin yksi keskiolut.

En voi väittää, ettenkö olisi ollut katkera. Olen ollut. Ja vihainen.

Sekin on myös auttanut, että olen tajunnut vanhempieni olevan sairaita. Kun he juovat alkoholia ja ovat kännissä, niin en tavallaan näe heitä vanhempinani...siis siinä mielessä, kun he ovat selvinpäin. Erotan nämä kaksiasiaa toisistaan (koska muutoin en varmasti pystyisi olemaan heidän kanssaan tekemisissä). Se kyllä vaatii valtavasti voimia, koska silloin joudun periaaatteessa ohittamaan kaikki ne asiat joita tekevät humalassa. Joskus yritin saada vanhempani näkemään sen miten törkeästi he käyttäytyvät, mutta he eivät asiaa näe niin. Jos em. ovat varastaneet minulta ja suutun ja selitän, niin he näkevät asian niin, että olen kiittämätön ja kamala, enkä rakasta heitä (alkoholistit ovat taitavia tässä) ja ettei asiassa ole mitään ihmeellistä, koska he nyt tahtoivat kaljaa. Lopulta vain tajusin, että on yhtätyhjän kanssa ja siitä kärsin ainoastaan minä, kun yritän hakata päätäni seinään. Alkoholismi on sellainen sairaus, ettei siinä ole mikään pyhää ja maailman kuva kieroutuu jotenkin niin pahasti, että kaikki on sallittua kuningas alkoholin vuoksi.

Oma sossuni myös auttoi tuossa prosessissa, kun hän jaksoi myös selittääs itä, että minun on pakko katkaista jollaintavoin sitä lojaliteettia isääni kohtaan (joka on pahempi kuin äitini), että isäni osaa käyttää sitä niin hyvin hyväkseen, että tulen väistämättä vetämään myös oman lapseni siihen mukaan. Mikä oli totta ja sen huomasin piakkoin itsekkin.

Luulisin kuitenkin, että tässä prosessoinissa tärkeintä on ollut se, että olen ensiksi hyväksynyt itseni. Että minussa ei ole vikaa, ettei ole minun syyni tai minun vallassani mitenkään vanhempieni alkoholismi, eli periaatteessa vapauttanut itseni siitä heidän sairaudestaan. Sitten on ollut rehellisyys kaikissa tunnetiloissa itselleni ja se, että tunnistan ne ja käyn ne läpi kun eteen tulevat.

Toisaaltaan olen myös joutunut taistelemaan noiden veljieni puolesta täällä biopuolella ja yrittänyt tehdä kaikkeni, etteivät omat vanhempani pääsisi pilaamaan heidän tulevaisuuttaan. Sillä periaatteessa veljeni ovat ostaneet sitä hyväksyntää ja rakkautta ryypäten, vetäen huumeita tms. vanhempieni kanssa. Kun eivät ole muutoin sitä yhteistä aikaa saaneet, niin ovat sitten hankkineet sen näin.

Sosiaalialalle en ole hakeutunut, enkä hakeudukkaan. Tiedän, että soveltuisin sinne parhaiten mm. ammatinvalinta testit ovat aina sanoneet sitä samaa, että soveltuisin sosiaalialaan parhaiten. Mutta en jaksa sitä. Tässä omassa perheessäni on niin paljon sosiaalialaa, että en jaksaisi sitten varmaan joko työssä tai tässä omassa elämässäni. Ja kun tiedän, että jokainen tappio tarkoittaa yhtä ihmiselämää...en usko, että kestäisin sitä tai sitä pahaa, mitä omalle lapselleen voidaan tehdä.

Niin ja, mitä olen katsellut veljieni, sekä itseni prosessia, niin meillä se on mennyt näin. Eväät annetaan jo lapsesta lähtien (pieniä asioita, joita käydään sitten miettimään tarkemmin vanhempana), sitten teini-iässä prosessi lähtee varsinaisesti käyntiin...siinä kun ollaan miltein aikuisuuden kynnyksellä, muttei ihan. Ja se lähtee lapsesta itsetään, tajuaminen, että vanhemilla ei oikeasti ole tarjottavan mitään hyvää kuin hetkittäin ja etti voi luottaa, vaikka haluaisi ja että rakkauskin on..omanlaista ja siihen on tyydyttävä, jos sitä haluaa tai sitten kääntää selän.

Vanhimmallani veljellä tämä prosessi myöhästyi, koska hän veitti teini-iästään n. 2-vuotta ryypäten ja käyttäen huumeita isäni kanssa. Vasta n. vuosi sitten hän alkoi käymään läpi sitä mitä vanhempani ovat ja en tiedä..se prosessi taisi jäädä kesken Ainakin hän ole hirvittävän katkera isällemme kaikesta ja taisi kuolla ajtellen, että vanhempani eivät hänestä välittäneet yhtään (ja ikäkyllä vanhempani käyttäytyivät juuri niin, dokaaminen oli vaan pääasia), Toisen veljeni prosessiin taas minä otin itse osaa, puhumalla hänelle siitä, ettei se ole mitään vanhemmuutta ryypätä yhdessä ja ettei häön voi sillä tavoin ottaa sitä aikaa vanhempien kanssa, ettei se ole mitenkään aitoa tai oikeaa. Että he ovat sairaita ja että on parempi ettei hän luota liikaa heihin. Alussa hänen oli vaikea ottaa vastaan sanomaani (ihan kuten minulla oli, kun itse kuulin näitä juttuja) mutta aika pian siinä 16-vuoden iästä, tähän kahdeksaantoista jossa nyt on, niin tajusi miten homma menee.

Myös se ajatus on auttanut, että minä olen vastuussa omasta elämästäni itselleni, vain ja ainoastaan minä voin itse tehdä elämästäni juurikin niin onnellisen kuin haluan. Voin elää elämäni katkerana ja vihaisena, mutta se on aikamoista tuhlausta, kun kyseessä on tämä yksi elämä, joka on ainutkertainen ja tärkeä. Ja olen itselleni velkaa hyvän elämän ;)

Jatkan tähän viellä, kun en eilen kerinnyt.
Se mikä tavallaan on myös ollut minulle tärkeää on se, että asioista on puhuttu. Siis, että vanhempani ovat alkoholisteja. Kuitenkin tässä asiassa ovat aikuiset saaneet olla varovaisia, sillä he eivät ole saaneet arvostella vanhempiani vaan mielellään olla ymmärtäväisiä heitä kohtaan. Tämä siksi, että itselleni vanhempani olivat koko maailma ja minun tehtäväni oli olla niin hyvä ja hieno tytär, että tajuaisivat kuinka hyvä olen (toisin sanoen kävin taistelua premmuudestani alkoholia vastaan). Se, että joku olisi sanonut minulle, ettei vanhemmat rakasta minua oikeasti, olisivat ne ihmiset silmissäni olleet ikuisesti ihmisiä joihin en voi luottaa ja joista en pidä. Muistaisin, että joku minulle sanoi joskus, että varmasti vanhempani rakastavat minua, mutta he ovat sairaita ja tästä sairaudesta on hirveän vaikea parantua. Mutta jos tätä sairautta ei olisi, olisivat he varmasti mitä ihanimmat vanhemmat. Ja totta se on. Muistan sen kolmen vuoden ajan jakson, jolloin vanhempani eivät juonneet. He saivat hoitoa ja se tepsi, sen aikaa, mitä lääkkeen vaikutus oli. Tämän jälkeen oltiin siinä samassa pisteessä...ellei pahemmassakin.

Se, että olen itse voinut käsitellä asiaa enemmän ymmärryksen kautta, on myös ollut hyvä, koska tavallaan silloin olen voinut vapauttaa itseni vanhempieni ongelmasta.

Itse olin vasta 20-vuotias, kun hyväksyin vanhempieni alkoholismin. Eli lakkasin taistelemasta sitä vastaan. Siihen asti suunnilteen seisoin vaikka päälläni, jos se olisi mitenkään vaikuttanut vanhempieni alkoholismiin.

Kuitenkaan tämä ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi kuullut ihmsiä, kun olen ollut lapsi tai tajunnut heitä. Periaatteessa ne asiat vaan kantavat hedelmää vasta, kun itse on sen verran vanha, että osaa katsoa maailmaa muutenkin kuin mustavalkoisena. Lapset eivät viellä niin moniulotteisesti pysty ajattelemaan. Tavallaan he peilaavat maailmaa itsestään ja itseään maailmasta (missä juuri omilla vanhemmilla siksi onkin niin valtava valta siihen, miten lapsi näkee itsensä).

Se, että jos lapsi on vihainen ja katkera, niin lapsen täytyy antaa käydä ne tunteet läpi. Niitä tunteita voi käsitellä em. puhumalla. Mutta tässä on taas sitten se, että niitä vanhempia ei saa puolustella. Jos itse olin vihainen heille ja joku yritti puolustaa vanhempiani, koin sen niin, että hänestä he tekivät oikein ja kiukkuni olisi jotenkin kiellettyä. Tässäkin siis joutuu olemaan varovainen, sillä et saa osallistua lapsen kiukkuun, muttet myöskään mitätöidä sitä. Eli kielikeskellä suuta on mentävä.

Se, että lapsi ei näytä positiivisia tunteitaan taas...tätäkin on täällä käyty. En muista, että olisin niinkään koskaan kiittänyt em. lastenkodin hoitsuja, nuorisokodin taji siaisperhettä. En tavallaan osoittanut heille kiintymystäni. Koska en osannut, en kehdannut ja koska vanhempieni silmissä se olisi tehnyt minut "Hölmöksi/tyhmäksi/pimeäksi" miten nyt ikinä olisivat asian ilmaisseet ja koska, vanhemmilleni he olivat tavallaan vihollisia, joten en voinut pettää heitä. Mutta se ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi ollut kiintynyt heihin. Yhä vielläkin muistelen lämmöllä omiahoitajiani sekä siaisperhettä (mutten siaisäitiä, koska en pysty, olen kiitollinen hänelle siitä miten toimi veljieni kanssa, vaikka vanhimman kanssa sukset menivät ristiin kun muutin ja hän olisi tullut myös perässä). Ikinä en ole kuitenkaan lähettänyt em. kiitoskorttia tai muuten muistanut näitä henkilöitä, jotka ovat olleet osana elämääni. En tiedä miksi...mutta sen tiedän, että heille kuuluu iso kiitos siitä mihin asti olen elämässäni päässyt. Ja että vaikka silloin ollessani lapsi, on näyttänyt siltä, ettei heidän puheet ole menneet perille, niin kyllä ne ovat...niiden on vaan pitänyt muhia joitain vuosia päässäni, että olen pystynyt täysin sisäistämään ja tajuamaan ne asiat.

Teette oikeasti todella arvokasta työtä, sillä tässä työssä on kyse aina yhdestä elämästä, jolla on mahdollisuus nousta jaloilleen vanhempana, jos hyvin käy. Vaikka lapset eivät näytäkkään tunteitaan ehkä (kuin ihan pienillä jutuilla, mm. hymyilemällä jutuillenne, nauramalla, olemalla samaa mieltä, auttamalla) niin se ei tarkoita sitä, ettettekö olisi heille kuitenkin se kiinnekohta, kun omat vanhemmat eivät pysty.

em. Oma veljeni ei ole sanonut minulle, että raksataa perhettä jossa asui, mutta tiedän, että tekee niin, koska ei hauku heitä eikä sanallakaan sano negatiivista ja siitä, miten yritti peitellä siaisäitinsä kyyneliä, kun hän otti osaa veljeni suruun, jotta siaisäidin ei tarvitsisi hävetä itkuaan.

Enkä itsekkään ole tainut koskaan kai kiittää tätä perhettä..? Muuten kuin yrittämällä tukea työssä mitä veljeni kanssa tekivät..