Minulla on kun oli isänäiti ortodoksi ja äiti luterilainen (anoppi-miniä -suhde)
Onko Teillä lapsuudestanne kumpuavia uskontotraumoja?
Anonyymi-ap
27355
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Kyllä kun sitä luterilaiset lestadiolaiset diakonit juoksi ortodoksianopin kammarissa ekumeniasielunhoitoa antamassa 🤬
… niin ortodoksinen uskonnonopettaja antoi pojanpojalle vitosen uskonnosta 5️⃣
..tänään sitten pojanpoika viskelee luterilaisuuspalstalle kyynisen itseironisia kommentteja 🤠
Kolmekymppisenä pojanpoika muotoili seksuaaliagressiivisen mummon käytöksestä termin ”verbaali insesti” , muutama päivä sitten palstan valvoja poisti tähän liittyvän viestini. Miniälleen anoppi oli sanonut kirkosta palattuaan: ” nyt on synnit anteeksi annettu”.
Ei ole traumoja uskonnosta. Vanhempani olivat oikeaoppisia luterialaisia, eli en tarkalleen tiedä heidän uskonnollisuudestaan, he kun eivät siitäkään suoraan kertoneet. Isäni vaikutti olleen ateisti, äiti uskonnollinen, näin hänen joskus rukoilevan, tai oletan hänen rukoilleen, en kysynyt asiasta.
Kunnon lainkuuliainen ja vaatimaton luterilaisuus on hajuton, mauton ja väritön ja siksi se on maailman paras uskonto meille luterilaisille. Hihhulit ja kommunistit tapelkoot keskenään, se on niiden asia. Paitsi että nimettömänä on kiva käydä härkkimässä niitäkin joskus.
Luterilainen kirkko voisi ehkä olla vähän ahkerampi hyväntekeväisyydessä, mutta muuten voi todeta, että ei kai tuon parempaa valtionuskontoa voi olla olemassakaan.
En halua väheksyä heitä, joilla on jäänyt traumoja. Meidän seudulla kun ei vaan ollut hihhulismia. Olen aikuisena oppinut tietämään, että monissa osissa Suomea sitä on ollut ja on traumatisoinut.
No jonkinlaista traumaa tai inhoa on. Naapuri oli vanhoillislestadiolainen perhe ja kuten tunnettua, vain vanhoillislestadiolainen pelastuu taivaan iloon. Rauhanyhdistys oli kova sana taivasmarkkinoilla, mutta tässä sitä ollaan tavallisena kirkkoon kuuluvana luterilaisena. Nuo herätysliikkeet ei ole mun juttu.
”Onko Teillä lapsuudestanne kumpuavia uskontotraumoja?”
On, sillä isäni äiti oli tiukka luterilainen. Hänelle kaikki tuntui olevan syntiä ja pelottelu oli se tavallisin tapa ilmaista uskoa.
Kun hän sanoi minulle lapsena, että Jumala tietää kaikki sinun ajatuksesikin ja rankaiseen niistä, ahdistuin siitä. Mitään hyvää ja kannustavaa hän ei sanonut, ettei vain ylpeyden synti saa valtaa. Niinpä hän piti minua pitkälle aikuisuuteen täysin epäonnistuneena ja kyvyttömänä ihmisenä.
Hän tosin luki niitä Mellerin lehtiä, joita minäkin lueskelin. Samoin hän saattoi käydä rauhanyhdistyksessä jossakin tilaisuuksissa.
Mummon luona kokoontui näiden käsityökerho, ja usein kuuntelin heitä. Jo lapsena havaitsin sen kaksinaamaisuuden, eli miten juoruttiin ilkeästi muista, eikä omia tekoja tai puheita kyseenalaistettu – eli he tekivät sitä mitä muutkin.
Tiukka, ahdasmielinen ja aina toisia tuomitseva usko näyttäytyi hyvin vastenmieliseltä. Se johti siihen, että olin jo 13 täysi ateisti. Tie uskoa kohtaan oli minulla pitkä, kesti yli 40 vuotta, ennen kuin osasin ajatella asioista toisin.
Katkeruutesi ja vihasi uskovia kohtaan on edelleen voimissaan.
Päinvastoin. Olen saanut kohdata ihania lämpimiä uskovia, viisaita uskovia sekä erilaisia uskovia, jotka todella ovat osanneet puhua lämpimästi uskosta ja uskon asioista.
Sen vuoksi ei onneksi ole kasvanut mitään vihaa tai katkeruutta vaan päinvastoin, osaan antaa anteeksi noille.
Kyllä sinä katkera ja vihaa täynnä olet.
Ikävä että sorrut panetteluun. Onneksi en koe mitään tuollaista, joten painostamisesti ei toimi :D
Ei ole mitään traumoja. Päinvastoin muistot ovat turvallisia, rakastavia ja iloa täynnä.
Olet siis seonnut vasta aikuisena.
Et näytä tietävän mistään mitään.
"Päinvastoin muistot ovat turvallisia, rakastavia ja iloa täynnä"
Siellä seuroissa luitte Raamatusta amalekialaisten tappamisesta ja kiititte yhdessä Israelin Jumalaa. Oli kiva ja lämmin tunnelma.
Jeesuksen opetuslapsille ei jäänyt mitään traumoja siitä että olivat jeesuksen seuraajia !
Heidät nimittäin liki kaikki tapettiin siitä syystä #
Johannes vain kuoli luonnollisen kuoleman, karkotettuna toki, olohan hän tosi vaarallinen henkilö julistaessaan evankeliumia!
En muista sellaista aikaa lapsuudessa, jolloin en olisi kokenut olevani syntisyyteni takia huono ihminen ja ajatellut kauhulla tulossa olevaa kidutusta.
Ainut hyvä puoli ettei sapattina saanut selkään. Laittomuus sovitettiin muina päivinä.
Milloin suomessa ovat kristityt viettäneet sapattia? :D
Ei ole, paremminkin päinvastoin.
Ei ehkä uskalleta olla tässä(kään) asiassa rehellisiä, mutta näinhän se aina on - aika kultaa pahatkin muistot.
Voin aivan rehellisesti sanoa. että ihan lapsuudesta asti olen tuntenut ja kokenut uskonasiat myönteisenä asiana. En ala keksimään mitään kauhutarinoita mistään helvetintulista sun muista. Koska mielessä on ne suojelusenkelstä ja Hyvästä paimenesta puhuvat ihmiset,j otka ovat luoneet minulle turvallisen Jumalakuvan.
Ei minullakaan ole mitään traumoja. Miksi epäillä rehellisyyttä.
Ihmiset ovat eri vuosikymmeniltä, eri ympyröistä, kohdanneet ja kokeneet asioita eri tavoin.
”Voin aivan rehellisesti sanoa. että ihan lapsuudesta asti olen tuntenut ja kokenut uskonasiat myönteisenä asiana.”
Se on hieno juttu. Olisipa se toinen mummoni asunut lähempänä, niin olisi muodostunut aivan erilainen kuva. Nyt muistutettiin jatkuvasti rankaisuista ja kieltoja oli lukuisia. Ahdistavaa se oli.
Odotellaan nyt vielä sitä että tässä yhden ha ainoan sallitun uskomismallin jäsenten silmät aukenisivat edes sen verran että lakkaivat kuvittelemasta jumalankin olevan luterilainen !
Vasta viissataa vuotta sitä opintynkää on päntätty kansalaisten pipoon, valtion tukemana ja pakkoverotuksella ja lupaa kysymättä !
Eikö se lähentele piikkilankamallia vai mitä @#
Kotona oltiin tapauskovaisia, mutta koulussa alkoi uskonnon syöttö pelottelun kautta. No, ensimmäisen luokan opettajani oli uskonnollinen.
Tunsin itseni suureksi syntiseksi ja olin hyvin ahdistunut. Myöhemmillä luokilla oloni parani, kun opettajat eivät olleet näin päällekäyviä. Näin siis 60-luvulla Etelä-Suomessa. Uskoon en tullut, minua voi yhä sanoa tapauskovaiseksi.
Aika monella lienee kokemus, että jossain lähipiirissä on joku sellainen ollut, jonka usko on toiminut enemmän ahdistuksen ja pelon kautta.