Löysin loisen lauantaiaamuna vessastani. Se istui pöntöllä täysin estottomana ja pörisi hiljaa aloillaan hymyillen minulle veikeää hymyään.
Olin hieman häpeissäni siitä että minulla ei ollut tarjota sille vessapaperia, vain Nessuliinoja, sillä niitä minulla on aivan loputtomasti, koska rakastan elokuvissakäyntiä. Loinen pörräsi edessäni ja pyyhki heinänuhaisen nokkansa nenäliinaan, meni sitten mutkitta suihkuun ja pesi kroppansa hymistellen jotain luontolaulua hiljaa itsekseen. Aamupeseytymisensä jälkeen se pörräsi ympäri olohuonettani ja nuuski ikkunalaudalla retkottavia kasvejani etsien kärsällään niistä mettä. Se käänteli karvaista päätään ja kurkki purkkeihin ja kukkiin, nuoli varsia ja nuuski lehtiä, surrasi seinillä ja keittiössä etsien itselleen mukillisen sitä virvoittavaa vettä.
Sillä oli suuret siivet jotka hulmusivat hiuksissani, kun se istuutui pääni päälle ja hieroi kivistäviä ohimoitani niiden langanohuista hermoista. Minä nautin suurin siemauksin sen elkeistä, enkä suinkaan pyyhkäissyt sitä itsestäni pois, vaan annoin itseni sen käsiin kuin herkän kukan metsässä.
Ympärilläni leijui omituinen sekoitus itseni tuoksuja, sillä se oli pessyt itsensä minun ihonhoitotuotteillani ja minun shampoollani, sotkenut itsensä minun tuoksuihini ja minun elintilaani.
Etsin kuumeisesti siitä feromonien minua kiihottavia tuoksuja, etäisiä ja eteerisiä molekyylejä jotka nostaisivat minut kohti kiihkoa, mutta otus vain pörräsi ympärilläni ja pisteli minuun raajojensa kärjissä olevia tarraimiaan, etsi kokenein ottein minusta minun hermoni, ja painoi itsensä niihin tuottaen minulle suurta mielihyvää - mutta ei kiihkoa, vain hierontaa ja mielihyvää. Minä rentouduin ja annoin sen vaeltaa vartalollani suljetuin silmin.
Se oli selvästikin estoton selviytyjä, otus jollainen ihmiskunnan riitojen jälkeen perii maan ja taivaan kaikella luonnollisella yksinkertaisuudellaan. Se oli täydellinen otus. Sillä oli niin täydellinen aamukahvikin, että minä sängyssäni katselin sen keikkuvaa päätä ja hassua naurua, kun se laski leikkiä kuin pulkkamäkeä laskee pieni lapsi, kun kahvia läikähtää vatsalleni.
Kaikki oli sille aivan selvää ja eläväistä. Maailmassa ei tuntunut olevan minkäänlaisia mörköjä eikä ongelmia, vain mettä ja mielihyvää, orgasmeja ja origameja. Se taitteli minulle paperista päätään heiluttelevan kanan ja kertoili tarinoita kiinan dynastioista ja luki minulle ulkomuistista Baudelairen runoja loputtomasti. Sen surraava ääni sai sisimpäni sellon värisemään jalkojeni välissä, aivan yhtä helposti kuin Beethovenin katse värisee nuotteja tyhjille viivastoille.
Ja minä uppouduin sen tuutulauluun kuin lapsi. Katselin omaa itseäni kuin taulua johon otus maalasi taidokkain siveltimenvedoin toinen toistaan todellisempia ja aidompia kuvioita minusta itsestäni, abstraktioita.
Sillä oli ylimaallinen kyky nähdä lävitseni - minut - joka majailee barrikadien ja lukkojen takana kyyristellen elämän lonkeroita ja myrkkyhappoja paossa. Se tuli minuun minun hermojeni lävitse ja puheli itsensä ohitse tammisten ovieni kuin tyhjää vain. Otus surisi sisälläni, käytävilläni, eteisessäni ja puhalsi jotain pois elämäni pölyttyneitä pöydiltä. Sen pehmeä ulottuvuus näki minun jokaisen soppeni ja kertoili niistä minulle kosketuksillaan ja sanoillaan. Koin sisälläni sellaisen puutarhan, jolla en ole koskaan ennen astellut, en koskaan ole edes ymmärtänyt itsessäni katsoa.
Ja kaiken tämän aikaa, loinen piti minua kädestä kiinni kuin se olisi ollut sieluni ja syvin sisimpäni.
Minä pelkäsin sitä hieman, tai en ehkä sitä, vaan itseäni. Minulla oli tarve nähdä itseni, mutta en sitä uskaltanut katsoa. Mutta tämän ihmeellisen olion runot, lauseet ja kosketukset heijastivat minut makuuhuoneen sängylle nähtäväksi, ja minä katsoin itseäni kuin kuvaa joka eli, ja jonka kykenin tuntemaan itsekseni.
Minä tiesin, että se halusi minun näkevän itseni alastomana, avuttomana ja estottomana. Ja tähän tilaan me olimme vääjäämättömästi kulkemassa.
Oli orgastinen kokemus saavuttaa minuuteni portit ja istuutua pihakiikkuun pienenä lapsena, ja katsella miten koppakuorianen laskeutuu pöristen minun reidelleni - ja tunnen siitä valtavaa mielihyvää, kun se kuumalla ruumiillaan, suloisesti nipistellen, kulkee pitkin sokeaa reiteni ihoa kohti vatsaani, lapsennapaa.
Olin hieman häpeissäni siitä että minulla ei ollut tarjota sille vessapaperia, vain Nessuliinoja, sillä niitä minulla on aivan loputtomasti, koska rakastan elokuvissakäyntiä. Loinen pörräsi edessäni ja pyyhki heinänuhaisen nokkansa nenäliinaan, meni sitten mutkitta suihkuun ja pesi kroppansa hymistellen jotain luontolaulua hiljaa itsekseen. Aamupeseytymisensä jälkeen se pörräsi ympäri olohuonettani ja nuuski ikkunalaudalla retkottavia kasvejani etsien kärsällään niistä mettä. Se käänteli karvaista päätään ja kurkki purkkeihin ja kukkiin, nuoli varsia ja nuuski lehtiä, surrasi seinillä ja keittiössä etsien itselleen mukillisen sitä virvoittavaa vettä.
Sillä oli suuret siivet jotka hulmusivat hiuksissani, kun se istuutui pääni päälle ja hieroi kivistäviä ohimoitani niiden langanohuista hermoista. Minä nautin suurin siemauksin sen elkeistä, enkä suinkaan pyyhkäissyt sitä itsestäni pois, vaan annoin itseni sen käsiin kuin herkän kukan metsässä.
Ympärilläni leijui omituinen sekoitus itseni tuoksuja, sillä se oli pessyt itsensä minun ihonhoitotuotteillani ja minun shampoollani, sotkenut itsensä minun tuoksuihini ja minun elintilaani.
Etsin kuumeisesti siitä feromonien minua kiihottavia tuoksuja, etäisiä ja eteerisiä molekyylejä jotka nostaisivat minut kohti kiihkoa, mutta otus vain pörräsi ympärilläni ja pisteli minuun raajojensa kärjissä olevia tarraimiaan, etsi kokenein ottein minusta minun hermoni, ja painoi itsensä niihin tuottaen minulle suurta mielihyvää - mutta ei kiihkoa, vain hierontaa ja mielihyvää. Minä rentouduin ja annoin sen vaeltaa vartalollani suljetuin silmin.
Se oli selvästikin estoton selviytyjä, otus jollainen ihmiskunnan riitojen jälkeen perii maan ja taivaan kaikella luonnollisella yksinkertaisuudellaan. Se oli täydellinen otus. Sillä oli niin täydellinen aamukahvikin, että minä sängyssäni katselin sen keikkuvaa päätä ja hassua naurua, kun se laski leikkiä kuin pulkkamäkeä laskee pieni lapsi, kun kahvia läikähtää vatsalleni.
Kaikki oli sille aivan selvää ja eläväistä. Maailmassa ei tuntunut olevan minkäänlaisia mörköjä eikä ongelmia, vain mettä ja mielihyvää, orgasmeja ja origameja. Se taitteli minulle paperista päätään heiluttelevan kanan ja kertoili tarinoita kiinan dynastioista ja luki minulle ulkomuistista Baudelairen runoja loputtomasti. Sen surraava ääni sai sisimpäni sellon värisemään jalkojeni välissä, aivan yhtä helposti kuin Beethovenin katse värisee nuotteja tyhjille viivastoille.
Ja minä uppouduin sen tuutulauluun kuin lapsi. Katselin omaa itseäni kuin taulua johon otus maalasi taidokkain siveltimenvedoin toinen toistaan todellisempia ja aidompia kuvioita minusta itsestäni, abstraktioita.
Sillä oli ylimaallinen kyky nähdä lävitseni - minut - joka majailee barrikadien ja lukkojen takana kyyristellen elämän lonkeroita ja myrkkyhappoja paossa. Se tuli minuun minun hermojeni lävitse ja puheli itsensä ohitse tammisten ovieni kuin tyhjää vain. Otus surisi sisälläni, käytävilläni, eteisessäni ja puhalsi jotain pois elämäni pölyttyneitä pöydiltä. Sen pehmeä ulottuvuus näki minun jokaisen soppeni ja kertoili niistä minulle kosketuksillaan ja sanoillaan. Koin sisälläni sellaisen puutarhan, jolla en ole koskaan ennen astellut, en koskaan ole edes ymmärtänyt itsessäni katsoa.
Ja kaiken tämän aikaa, loinen piti minua kädestä kiinni kuin se olisi ollut sieluni ja syvin sisimpäni.
Minä pelkäsin sitä hieman, tai en ehkä sitä, vaan itseäni. Minulla oli tarve nähdä itseni, mutta en sitä uskaltanut katsoa. Mutta tämän ihmeellisen olion runot, lauseet ja kosketukset heijastivat minut makuuhuoneen sängylle nähtäväksi, ja minä katsoin itseäni kuin kuvaa joka eli, ja jonka kykenin tuntemaan itsekseni.
Minä tiesin, että se halusi minun näkevän itseni alastomana, avuttomana ja estottomana. Ja tähän tilaan me olimme vääjäämättömästi kulkemassa.
Oli orgastinen kokemus saavuttaa minuuteni portit ja istuutua pihakiikkuun pienenä lapsena, ja katsella miten koppakuorianen laskeutuu pöristen minun reidelleni - ja tunnen siitä valtavaa mielihyvää, kun se kuumalla ruumiillaan, suloisesti nipistellen, kulkee pitkin sokeaa reiteni ihoa kohti vatsaani, lapsennapaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos olisin sensori yo-kirjoituksissa niin varmaan antaisin vahvan ämmän. Mutta koska sensorit ovat kuivia käpyjä, en anna vahvaa ämmää, vaan totean että sulla on potentiaalia. Tosta pätkästä välittyy musta vahva ajatus. Se tuntuu kirjoitetun kevyesti, melkein kuin sen kirjoittaminen olisi tapahtunut ajatustoiminnan sivutuotteena - ikäänkuin vahingossa. Olisi ehkä mielenkiintoista lukea ajatuksiasi novellin muodossa. Pystyisit todennäköisesti helposti tutkimaan vaikeampiakin abstraktioita mitä erilaisimmisssa yhteyksissä ja viitekehyksissä.
Jos kehujen lisäksi haluat tietää mistä en pitänyt, niin ainakin tästä pätkästä paistoi itselleni lievä tekosyvällisyyden tuntu. Näet KAIKKI aloittelevat kirjoittajat haluavat kirjoittaa seksistä (orgasmit), minuutta väheksyvistä aihealueista (alistuminen loiselle) tms. ikäänkuin ohimennen, mutta kuitenkin rivien välissä yrittävät ladata niihin valtaisan tunnelatauksen. Jos tämä ei ollut tietoinen tarkoituksesi, sitä pahempi. On aika aloittelijamainen virhe sortua tavallisuuteen tietämättään. No jaa, mutta jokaisen on aloitettava joskus, eikä kritiikistä tule hermostua saati lannistua. Jos sinulla on visio itsestäsi, pidä se äläkä anna minkään tai kenenkään horjuttaa sitä. Kaikkein vähiten kuuntele kirjoitusopettajien ja asiantuntijoiden helpoimmilta kuulostavia neuvoja, jos haluat luoda persoonallisen tyylin.
Joo. Mä kyrpiinnyin kasvattamaan tyrnimarjapensaitani Närpiössä ja tulin linttaamaan sulle tämmösen rumeluurin.
Muuten: Et sä sitä jutun juonta kyllä tule koskaan saamaan ilman kirjastokorttia tai silkkaa rutikuivaa rahaa.
Mitä tähän tekstinpätkään tulee, niin valitsin noi kaksi aihetta (alistuminen, orgasmi) ihan tahallani, koska musta niiden käsitteleminen on erittäin vaikeaa ja haasteellista niiden aloittelijamaisuuteen viittaavan stigman vuoksi.
Siitä olen erittäin tyytyväinen että tällaisia "vahingonlaukauksia" voi tapahtua (kuten huomasitkin) ihan tarkoitushakuisestikin. On näet niin, että kun oppii olemaan kirjoittamatta, niin oppii kirjoittamaan. Tämä tie on mullakin vielä ihan hakusessa.
Pia kiittää ja keittää kahvit.
Mä uskon. Ja olen iloinen että sä teit sen tahallas ja tietoisesti. Se osoittaa ettet ota asioita turhan vakavasti.
Jos jotain, mä ihailen sillälailla kieroutuneesti viritettyä ironiaa, ettei kuulija/katsoja/lukija voi olla varma onko se ironiaa. Yhtä paljon mä ihailen sitä kuin mä inhoan valmiiksinaurettua komediaa ja kameraa kohti lauottuja wanlainereita.
Jokaisella kirjoittajalla/taiteilijalla on jokin sisäinen ristiriita riippanaan.
Mulla se on katujätkien seassa pyörinyt menneisyys; jätkänä jätkien seassa. Siten mun "kieroutuneesti virittynyt ironiani" on kyllä ihan temaattisesti sisäsiittoista, jopa osittain psykoottisen vinksahtanutta ja kylmänkipeän törkeää.
Eli siis: Etsiskelen omaa femiiniä itseäni muualtakin kuin peilistä persettäni mittaillen ja Stockan hamehenkareita roplaten.
Elämä sinänsä - on kaunista kuluneenruman nahkarotsinkin sisältä elettynä.
"Olin hieman häpeissäni siitä että minulla ei ollut tarjota sille vessapaperia, vain Nessuliinoja, sillä niitä minulla on aivan loputtomasti, koska rakastan elokuvissakäyntiä."
Jaa, paperin lakko ehkä uskottavampi?
Lupaavan alun jälkeen meni puhelinluettelon selaamiseksi.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä suriseva 5
T. Sherlokki (c) 2005
"Luuvitonen"
Mä tykkäsin ainakin 8:n verran. Jatka ihmeessä.
Koska Foo Fighters on viety levyraatiin, on mun pakko kuunnella taas tätä Rampparii. Siksi en kuule, kun puhelimet soivat maailman turuilla ja toreilla.
Siis tänään ei juoda viiniä vaan hoidetaan lasta ja etsitään hänelle jotain sivistävää ja stimuloivaa tekemistä?
Hyvää työpäivää mun omalleni, "pusittaa"