Bioanalytiikan pääsykokeissa käyneet

Joo no siinä ryhmätilanteessa meillä ainakin oli vähän hiljaista ja juttua ei syntynyt kunnolla. Olisinkohan kolmesti puhunut siinä ja yritin kuunnella muita (ehkä tuloksetta). Sitten jäi mietityttämään se psykologin haastattelu kun se psykologi kysyi että onko elämässä ollut mitään "kasvun paikkoja" ja sitten kerroin parantumattomasti sairaasta äidistäni enkä voinut siinä tilanteessa olla itkemättä... nyt tuntuu että siitä oli haittaa kohdallani, mutta psykologi aikoi katsoa paperini uudestaan kun sai kuulla tuosta. Mitähän sekin sitten tarkoittaa? Vakuutin kyllä psykologille ettei äitini sairaus estä minua opiskelemasta, olenhan tähänkin asti pärjännyt hyvin. Yritin kuitenkin antaa itsestäni ihan fiksun ja rauhallisen kuvan ja ainakin tein selväksi että olen motivoitunut opiskelemaan alaa. Nolasinkohan itseni tuolla arvaamattomalla itkuun repeämiselläni? Tosin eipä noin vakavassa aiheessa pitäisi olla häpeilemistäkään... ainakin se psyko huomasi että ihan vakavissani olin, eihän kukaan nyt noin avoimesti tunteitaan huvikseen näytä. Meniköhän multa siinä kaikki mahdollisuudet?

surullinen kokelas kirjoitti:

Joo no siinä ryhmätilanteessa meillä ainakin oli vähän hiljaista ja juttua ei syntynyt kunnolla. Olisinkohan kolmesti puhunut siinä ja yritin kuunnella muita (ehkä tuloksetta). Sitten jäi mietityttämään se psykologin haastattelu kun se psykologi kysyi että onko elämässä ollut mitään "kasvun paikkoja" ja sitten kerroin parantumattomasti sairaasta äidistäni enkä voinut siinä tilanteessa olla itkemättä... nyt tuntuu että siitä oli haittaa kohdallani, mutta psykologi aikoi katsoa paperini uudestaan kun sai kuulla tuosta. Mitähän sekin sitten tarkoittaa? Vakuutin kyllä psykologille ettei äitini sairaus estä minua opiskelemasta, olenhan tähänkin asti pärjännyt hyvin. Yritin kuitenkin antaa itsestäni ihan fiksun ja rauhallisen kuvan ja ainakin tein selväksi että olen motivoitunut opiskelemaan alaa. Nolasinkohan itseni tuolla arvaamattomalla itkuun repeämiselläni? Tosin eipä noin vakavassa aiheessa pitäisi olla häpeilemistäkään... ainakin se psyko huomasi että ihan vakavissani olin, eihän kukaan nyt noin avoimesti tunteitaan huvikseen näytä. Meniköhän multa siinä kaikki mahdollisuudet?

sosiaalialan pääsykokeissa, ja samantyyppinen juttu sattui mun kohdalle. haastattelija kysyi onko elämässäni ollut mitään kriisejä tai muita epäonnistumisia ja koska isäni kuoli tuossa tammikuussa ja vielä hoitovirheeseen, en voinut mitään et tippa tuli linssiin. Mä yritin kans kovasti selventää sille haastattelijalle, et se ei vaikeuta mun opiskeluani, vaan oikeestaan päin vastoin, olisi hienoa kun saisi omaan elämäänsä jotain sellaista mitä tykkää oikeesti tehdä. Et toivottavasti ne ei nyt kattonu et mikä hermoheikko tuokin on..

olin kirjoitti:

sosiaalialan pääsykokeissa, ja samantyyppinen juttu sattui mun kohdalle. haastattelija kysyi onko elämässäni ollut mitään kriisejä tai muita epäonnistumisia ja koska isäni kuoli tuossa tammikuussa ja vielä hoitovirheeseen, en voinut mitään et tippa tuli linssiin. Mä yritin kans kovasti selventää sille haastattelijalle, et se ei vaikeuta mun opiskeluani, vaan oikeestaan päin vastoin, olisi hienoa kun saisi omaan elämäänsä jotain sellaista mitä tykkää oikeesti tehdä. Et toivottavasti ne ei nyt kattonu et mikä hermoheikko tuokin on..

Varmaan niiden psykologien täytyy se ymmärtää, että läheiselle sattuneet ikävät asiat on kauan aikaa tosi arkoja. Toivottavasti ne ei sille laita kovinkaan suurta painoarvoa, itsehän ne tavallaan tonkii siinä esille noita surullisia muistoja. Ja varmaan ne tietää, ettei se vaikuta enää niin kauheasti siihen arkiseen opiskeluun tai töihin kunhan ei joku ole jatkuvasti siitä muistuttamassa. Jälkeenpäin mietin että olisi voinut siinä mainita että läheistä koskevasta epäonnesta tai menetyksestä voi saada työhön jopa aivan uudenlaisen näkökulman ja syyn auttaa muita ihmisiä. Tämä on lisäksi aivan totta mutta tuli vähän liian myöhään mieleen...