Tyrmäysiskun syndrooma

IHMISET KERTOVAT meille usein innostuneesti, miten ”lamppu syttyi”, kun he tulivat tietoisiksi luomisesta ensimmäistä kertaa. Monista tulee intohimoisia ”luomisevankelistoja”, jotka jakavat kiihkeästi eteenpäin samankaltaista tietoa, mikä muutti heidän oman elämänsä.

Mutta joskus he huomaavat tämän olevan vaikeaa ja työlästä: Vastaamista kysymykseen toisensa jälkeen, jotta voisi poistaa ihmisten mieliin vuosien saatossa kertyneitä kompastuskiviä. Tämän takia monet kristityt arvelevat virheellisesti, että olisi olemassa jokin parempi tapa saavuttaa suurempia määriä ihmisiä yhdellä kertaa.

Tämä johtaa ilmiöön, jota kutsun ”tyrmäysiskun etsimiseksi”. Tämä nyrkkeilyyn viittaava ilmaus tarkoittaa yhtä ”voittavaa iskua”, joka kukistaa vastustajan kerralla. Monet Raamattuun uskovat palavat halusta löytää myös jonkin hämmästyttävän todisteen, joka olisi ”täydellinen todiste” raamatullisesta luomisesta. Mikä olisikaan parempaa kuin mahdollisuus saavuttaa miljoonia kerralla käyttäen tuollaista ”tyrmäysiskua”. Tämä ainakin tekisi työmme paljon helpommaksi. Mutta mitä evankeliointiin tulee, tämä ei ole kovin todennäköistä. Ihmiset eivät yleensä käänny, kun heille todistetaan ensimmäistä kertaa. Lisäksi mieleeni ei tule yhtään tapausta, jossa yksittäinen nerokas todiste olisi johtanut joukkokääntymisiin.

Hyvää tarkoittavat henkilöt kysyvät meiltä joskus, miksemme käytä jotakin tiettyä mielenkiintoiselta vaikuttavaa argumenttia tai todistetta luomisen puolesta. (Tai jopa kehotamme olemaan käyttämättä sellaista.) Jotkut jopa suuttuvat meille ja sanovat: ”Lopettakaa! Tällä menolla meillä ei ole enää mitään jäljellä. Evoluutioon uskovilla on kaikki todistusaineisto.” Se on ymmärrettävä reaktio, jos on käyttänyt tiettyä lempiargumenttiaan useita vuosia. Tässä kuitenkin tarvitaan viisautta, varsinkin jos kyseinen argumentti ei ole kestävällä pohjalla. Se ei välttämättä ole odotustemme mukainen tyrmäysisku.

Tarkastellaanpa muutamia ”tyrmääviä” todisteita, joita käytetään edelleen. (Lisätietoa viittauksissa tämän artikkelin lopussa ja englanninkielisessä pääartikkelissamme ”Arguments we think creationists should NOT use” [Väitteitä, joita luomiseen uskovien ei tulisi käyttää], osoitteessa creation.com/dontuse. Artikkelia päivitetään säännöllisesti aina kun uutta informaatiota löydetään.)

Näiden esimerkkien jälkeen selitän, miksi mikään ”todiste” itsessään ei ole niin tehokas kuin me ajattelemme sen olevan.

Ihmisten ja dinosaurusten jälkiä samoissa kivikerroksissa Paluxy Riverin alueella Glen Rosessa, Teksasissa.1 Yksikään merkittävä luomiseen uskova järjestö ei hyväksy näitä väitteitä. Tämän pitäisi pysäyttää ajattelemaan, sillä monet näistä järjestöistä, kuten mekin, vertaisarvioittavat tämänkaltaiset väitteet useilla tiedemiehillä, kuten Raamattu ohjeistaa sananlaskuissa: neuvonantajien runsaus tuo menestyksen (Sananl. 11:14; 24:6). Miksi pitää tästä väitteestä kiinni kynsin hampain, kun on jo olemassa vahvistettuja todisteita dinosaurusten olemassaolosta suhteellisen läheisessä menneisyydessä, kuten esimerkiksi pehmytkudoksen löytyminen miljoonia vuosia vanhoina pidetyistä T. Rexin fossiileista (katso creation.com/schweit2)? Tai dinosauruksia esittävät kuvat piispa Bellin haudassa Isossa-Britanniassa (katso Luominen 14 sivut 6–10)? Hänet haudattiin vuonna 1496 kauan ennen kuin kirjallisuudessa oli kuvia dinosaurusten fossiilien rekonstruktioista.

Vuonna 1977 japanilainen kalastusalus sai verkkoonsa sukupuuttoon kuolleena pidetyn ”vesidinosauruksen”, plesiosauruksen, raadon. CMI käytti tätä väitettä aiemmin, mutta lehdessämme Journal of Creation julkaistu tutkimusartikkeli osoitti, että kyseessä oli jättiläishain mätänevät jäännökset.2 Alkuperäisten japanilaisten kuvailujen perusteella raadon tukiranka oli rustoinen kuten hailla eikä luuta kuten plesiosauruksilla. Monet muut rannoille ajautuneet plesiosauruksia muistuttavat raadot on tunnistettu hajonneiksi haiksi, mm. DNA:n perusteella. Miksi käyttää helposti kumottavaa väitettä, kun käytettävissä on useita ”eläviä fossiileja”, mitä ei kyseenalaisteta? Esimerkiksi varsieväkalojen luultiin kuolleen sukupuuttoon dinosaurusten mukana miljoonia vuosia sitten, koska niiden fossiileja oli löydetty dinosauruksia sisältäneistä kerrostumista. Tätä kalaa pidettiin ”välimuotofossiilina” (katso laatikko seuraavalla sivulla) kunnes niitä löydettiin nykyaikana. Meillä on nyt kuvamateriaalia niistä täysin elävinä, uimassa nykypäivän valtamerissä!3 Voimme käyttää jotakin tämän kaltaista näyttääksemme ihmisille, että heidän pitää olla hyvin skeptisiä sen suhteen, mitä heille on opetettu muista niin sanotuista ”välimuotofossiileista”.