Pankinjohtajakaverini soitti aamulla ja kysyi, kiinnostaisiko lähteä autokauppaan vähän renkaita potkimaan. Vastasin myöntävästi, sillä duunissa oli hiljaista ja onhan tuosta edellisestä autokauppareissusta kulunut jo jokunen tovi. Hyppäsin kaverini mersun kyytiin ja eikun menoksi.
Saavuimme Veholle ja marssimme sisään ovesta. - Kato morjensta, Reiska, huusi automyyjä pankinjohtajakaverilleni kättään heilauttaen. - Terve terve, Kake, kuittasi kaverini aivan kuin kävisi liikkessä vähintään viikoittain.
- Mikä sinut tänne tuo, vai mersullako tulit, kevensi myyjä saatellen meidät kahvipöytään upouusien autojen viereen. - Mersulla tultiin, vaikka vähän pelottikin, mahtaako tuo vanha paska jo sammahtaa matkan varrelle, vastasi pankinjohtajakaverini etuhampaillaan sokeria pullasta kaapien.
Keskusteluissa kävi ilmi, että kaverini Mersu oli jo yli vuoden vanha ja sillä oli ajettukin jo lähes 10 000 kilometriä. - Katsotaanpas sitä kalleinta mallia, ja kaikilla varusteilla höystettynä tietenkin, sanoi kaverini automyyjälle. - En oikein jaksaisi millään nuhakiikulla nytkytellä, jatkoi hän osoittaen kintaallaan vanhaa autoaan kohti.
- Tässähän tämä olisi, virkkoi automyyjä kaverilleni ja osoitti uutuudenkiiltävää Mersua kaikilla mausteilla. - Mikäs muuten vanhassa oli vikana, kysyi hän uteliaan näköisenä. Pankinjohtajakaverini mietti hetken. - Määräaikaishuolto olisi kohta edessä, eikä oikein huvita vanhan auton kanssa ravata ympäriinsä, tokaisi pankinjohtakaverini. - Ja kun toisaalta asuntokauppa on käynyt hyvin, enkä muutenkaan oikein keksi mitään muutakaan ostettavaa, jatkoi hän mietiskelevän näköisenä. - Tuulipukukansa kustantaa tämän lystin.
- No eiköhän laiteta nimi paperiin, niin pannaan pirssi tilaukseen, ehdotti automyyjä. - Sovittu, kuittasi pankinjohtajakaverini. - Katsokin, että männänrenkaat ovat 24 karaatin kultaa ja että vaihdelaatikon pääakselin laakerit on tehty birssenbachenilaisista timanteista, totesi hän vaativalla äänellä.
Kaupat sovittiin. Samaan aikaan liikkeeseen astui kaljaseurueeseemmekin joskus pyrkinyt merkonomi. - Anteeksi, voinko jotenkin auttaa, kysäisi myyjä merkonomilta kohteliaasti. - Ostin hiljattain asunnon ja nyt pitäisi autokin saada, selitti merkonomi myyjälle. - Kun tuli tuota perheenlisäystäkin, jatkoi merkonomi hiljaa.
- Tuota, mahdattekohan nyt olla ihan oikeassa liikkessä, kysyi myyjä ystävällisellä äänellä. - Kun nuo Ladat ovat tuossa naapuriliikkeen takapihalla, jatkoi hän maltillisesti.
- Kylläpä nuo ovat kalliita, sanoi merkonomi masentuneesti nähdessään Vehon ikkunan läpi Ladan tuulilasiin kiinnitetyn 847.20-summalla varustetun hintalapun. - Ostin keväällä asunnon, eikä minulla mitenkään ole varaa noin kalliiseen autoon. On se törkeää, miten hirveä autoverotus Suomessa on, jatkoi hän katkerana.
- Mitäs ostit kuplahinnalla, kysyi myyjä hieman syyllistävästi. - Olisit odottanut rommausta ja ostanut kämppäsi vasta sitten. - Jos olisit tajunnut tuhnutella, syksyllä sinulla olisi tilava asunto ja kunnon auto alla, lisäsi myyjä jälkiviisaasti.
Illalla kaljabaarissa tapasimme merkonomin ja kysyimme, tekikö hän kaupat. - Ei minulla ollut varaa siihen autoon, sönkötti merkonomi masentuneella äänellä. - Laitan asuntoni myyntiin nyt, kun siitä vielä saa edes jotain, jatkoi hän. - Jos nyt sen lattaraudan sieltä liikkeestä saisi, vaikka asunnon joudunkin myymään rommaushinnalla. - Voi kunpa olisin tajunnut suhnutella, kuten tekin teitte, enkä olisi ryhtynyt leikkimään kapitalistia, jatkoi hän ääni maassa.
Saavuimme Veholle ja marssimme sisään ovesta. - Kato morjensta, Reiska, huusi automyyjä pankinjohtajakaverilleni kättään heilauttaen. - Terve terve, Kake, kuittasi kaverini aivan kuin kävisi liikkessä vähintään viikoittain.
- Mikä sinut tänne tuo, vai mersullako tulit, kevensi myyjä saatellen meidät kahvipöytään upouusien autojen viereen. - Mersulla tultiin, vaikka vähän pelottikin, mahtaako tuo vanha paska jo sammahtaa matkan varrelle, vastasi pankinjohtajakaverini etuhampaillaan sokeria pullasta kaapien.
Keskusteluissa kävi ilmi, että kaverini Mersu oli jo yli vuoden vanha ja sillä oli ajettukin jo lähes 10 000 kilometriä. - Katsotaanpas sitä kalleinta mallia, ja kaikilla varusteilla höystettynä tietenkin, sanoi kaverini automyyjälle. - En oikein jaksaisi millään nuhakiikulla nytkytellä, jatkoi hän osoittaen kintaallaan vanhaa autoaan kohti.
- Tässähän tämä olisi, virkkoi automyyjä kaverilleni ja osoitti uutuudenkiiltävää Mersua kaikilla mausteilla. - Mikäs muuten vanhassa oli vikana, kysyi hän uteliaan näköisenä. Pankinjohtajakaverini mietti hetken. - Määräaikaishuolto olisi kohta edessä, eikä oikein huvita vanhan auton kanssa ravata ympäriinsä, tokaisi pankinjohtakaverini. - Ja kun toisaalta asuntokauppa on käynyt hyvin, enkä muutenkaan oikein keksi mitään muutakaan ostettavaa, jatkoi hän mietiskelevän näköisenä. - Tuulipukukansa kustantaa tämän lystin.
- No eiköhän laiteta nimi paperiin, niin pannaan pirssi tilaukseen, ehdotti automyyjä. - Sovittu, kuittasi pankinjohtajakaverini. - Katsokin, että männänrenkaat ovat 24 karaatin kultaa ja että vaihdelaatikon pääakselin laakerit on tehty birssenbachenilaisista timanteista, totesi hän vaativalla äänellä.
Kaupat sovittiin. Samaan aikaan liikkeeseen astui kaljaseurueeseemmekin joskus pyrkinyt merkonomi. - Anteeksi, voinko jotenkin auttaa, kysäisi myyjä merkonomilta kohteliaasti. - Ostin hiljattain asunnon ja nyt pitäisi autokin saada, selitti merkonomi myyjälle. - Kun tuli tuota perheenlisäystäkin, jatkoi merkonomi hiljaa.
- Tuota, mahdattekohan nyt olla ihan oikeassa liikkessä, kysyi myyjä ystävällisellä äänellä. - Kun nuo Ladat ovat tuossa naapuriliikkeen takapihalla, jatkoi hän maltillisesti.
- Kylläpä nuo ovat kalliita, sanoi merkonomi masentuneesti nähdessään Vehon ikkunan läpi Ladan tuulilasiin kiinnitetyn 847.20-summalla varustetun hintalapun. - Ostin keväällä asunnon, eikä minulla mitenkään ole varaa noin kalliiseen autoon. On se törkeää, miten hirveä autoverotus Suomessa on, jatkoi hän katkerana.
- Mitäs ostit kuplahinnalla, kysyi myyjä hieman syyllistävästi. - Olisit odottanut rommausta ja ostanut kämppäsi vasta sitten. - Jos olisit tajunnut tuhnutella, syksyllä sinulla olisi tilava asunto ja kunnon auto alla, lisäsi myyjä jälkiviisaasti.
Illalla kaljabaarissa tapasimme merkonomin ja kysyimme, tekikö hän kaupat. - Ei minulla ollut varaa siihen autoon, sönkötti merkonomi masentuneella äänellä. - Laitan asuntoni myyntiin nyt, kun siitä vielä saa edes jotain, jatkoi hän. - Jos nyt sen lattaraudan sieltä liikkeestä saisi, vaikka asunnon joudunkin myymään rommaushinnalla. - Voi kunpa olisin tajunnut suhnutella, kuten tekin teitte, enkä olisi ryhtynyt leikkimään kapitalistia, jatkoi hän ääni maassa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
- Kannattaa panna heti töpinäksi, mutisi pankinjohtajakaverini tuoppinsa äärestä. - Vielä saattaa löytyä joku pöhkö, joka ostaa kuplahinnalla juuri ennen rommausta, ohjeisti hän merkonomia ja tarjosi tälle tuopin. Omaanhan hänellä ei olisi ollut varaakaan.
Miten merkonomille kävi, siitä ehkä joskus lisää.
Ehkä vielä jonakin päivänä voit julkaista nämä nerokkuutesi ja luovuutesi makeat hedelmät kirjana!
Tässä tarinassa ovat kyllä tuhnuttelija ja merkonomi vaihtaneet paikkaa.
On rakentanut Siporex-talon (ja vieläpä siihen hintaan, että rivitaloasunnotkin ovat kalliimpia), ajaa uudella autolla ja omistaapa vielä osakkeitakin. Tällä merkonomilla menee siis vallan mainiosti!
Toivon kaikille ihmisille hyvää jatkoa! Sillä todellinen elämän onni asuu jossain ihan muualla kuin hienoissa taloissa ja autoissa. Te kokemattomat tiedätte sitten, kun teidän kohdallenne osuu....
Hieno homma, niin sinun ei tarvinnut maksaa kuplahintaa.
Merkonomit on nykyisin kyllä tradenomeja.
tämä kuuluu novellit osastoon