"Onko toi mun äiti?"
Jälleen on semmoinen yö, etten saa unta. Muistoissa matkaan elämää taaksepäin vuoteen 1999. Opiskelin silloin Helsingissä ja eräänä perjantaina sain sosiaalitoimistosta viestin, että pitäisi ottaa yhteyttä. Asia koski tytärtäni. Mietin koko viikonlopun, mitä on kyse ja tunsin suunnatonta tuskaa. Aika tuntui matelevan eteenpäin.
Kun maanantai koitti, sain kuulla, että tyttäreni, jota kutsun tässä Maijaksi, on Hämeenlinnassa, kun sijaisperhe halusi luopua hänestä. Miksi? Niihin syihin en tässä kajoa. Ajatukseni olivat ristiriitaiset, vaikka toisaalta olinkin kuulemastani iloinen. Aluksi tapaamiset sujuivat, mutta itsellenikin on arvoitus, mitä tapahtui, että ne loppuivat kuin seinään.
Muistan sen hetken, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Sydämeeni sattui, kun Maija kysyi yhdeltä tädiltä: "Onko toi mun äiti?" Mitä sitten odotin? En oikeastaan mitään, sillä tiesin ja ymmärsin, ettei meidän ensi tapaamisemme viiden vuoden jälkeen voikaan olla helppo. Hän kävi koulun loppuun Hämeenlinnassa ja siinä samalla mietimme jatkoa, tulevaisuutta. Kesä oli silloin erityisen lämmin.
Punkaharjun SOS-lapsikylästä kävi silloinen kylänjohtaja ja sosiaalityöntekijä tapaamassa Maijaa ja minua. Mukana tapaamisessa oli muitakin, mutta heitä en tässä mainitse. Se oli ihan hyvä kohtaaminen, minun mielestäni. Maija oli hieman ujo, mutta sopeutui sitten kyllä.
Myöhemmin tuli meidän vuoromme tehdä vastavierailu Punkaharjulle. Aurinko paistoi hienosti, sydämessäni silti satoi. Tuntui, että luovun lapsestani toisen kerran, enkä tiennyt, miten siitä selviän. Muistankin miten kylänjohtaja sanoi, että äidille tämä on raskas reissu. Kyyneleet silmissä myönsin sen. Hyvin antoisaa se silti oli.
Kesäkuun 29. päivä Maija tultiin hakemaan ja minä olin mukana saattamassa. Matkalla ei paljon puhuttu, mutta tunteet olivat melkein käsin kosketeltavissa. Muista ajatelleeni, taasko minä sinusta joudun luopumaan. Käykö taas niin, ettemme enää tapaa? Samat tunteet nousivat pintaan kuin viisi vuotta aiemminkin.
Entä tänään, kun Maija on ollut siellä 5 vuotta? Tapaamme säännöllisesti ja jollain tavalla äiti-tytärsuhteemme on lujittunut. Välissä oli tosin vuosi, ettemme tavanneet, mutta nyt on kaikki hyvin. Tänä vuonna Maija täyttää 15 vuotta ja pääsee ripille. Kuin muistelen hänen alkuaikojaan SOS-lapsikylässä, paljon on niiltä ajoilta muuttunut. Maija luottaa jo hieman aikuisiin, vaikka ei ihan täysin kuitenkaan. Hän ei enää niin usein testaile läheisiään ja ympärillä oleviaan. Jän tietää myös sen, että äiti on ja pysyy.
Valtava muutos tässä on tapahtunut, joten haluan kiittää kaikkia yhteistyötä kanssani tekeviä - myös kylänjohtajaa ja sosiaalityöntekijää. Liian harvoin annamme kiitosta kenellekään, joten suurkiitos kaikille! Toivon, että yhteistyömme sujuu jatkossakin.
Hienoa, että tämmöisiä paikkoja on niille lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona. Toivon myös, että me biologiset vanhemmat ymmärtäisimme, miten arvokasta työtä teette. Aina se ei ole helppoa, suotakoon se meille anteeksi.
Kun katselen Maijaa, tiedän hänen saavan hyvät eväät elämäänsä siinä vaiheessa, kun ottaa ensimmäisiä askelia kohti itsenäistymistä. Sitä ennen on vielä paljon kipuilua ja taistelua itsensä kanssa, mutta niinhän se on meillä kaikilla. Toivon hänelle kaikkea hyvää elmään ja tulevaisuuteen!
Teksti: Tiinuska
SOS-Lapsikylän Kuulumisia 2/2005
Jälleen on semmoinen yö, etten saa unta. Muistoissa matkaan elämää taaksepäin vuoteen 1999. Opiskelin silloin Helsingissä ja eräänä perjantaina sain sosiaalitoimistosta viestin, että pitäisi ottaa yhteyttä. Asia koski tytärtäni. Mietin koko viikonlopun, mitä on kyse ja tunsin suunnatonta tuskaa. Aika tuntui matelevan eteenpäin.
Kun maanantai koitti, sain kuulla, että tyttäreni, jota kutsun tässä Maijaksi, on Hämeenlinnassa, kun sijaisperhe halusi luopua hänestä. Miksi? Niihin syihin en tässä kajoa. Ajatukseni olivat ristiriitaiset, vaikka toisaalta olinkin kuulemastani iloinen. Aluksi tapaamiset sujuivat, mutta itsellenikin on arvoitus, mitä tapahtui, että ne loppuivat kuin seinään.
Muistan sen hetken, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Sydämeeni sattui, kun Maija kysyi yhdeltä tädiltä: "Onko toi mun äiti?" Mitä sitten odotin? En oikeastaan mitään, sillä tiesin ja ymmärsin, ettei meidän ensi tapaamisemme viiden vuoden jälkeen voikaan olla helppo. Hän kävi koulun loppuun Hämeenlinnassa ja siinä samalla mietimme jatkoa, tulevaisuutta. Kesä oli silloin erityisen lämmin.
Punkaharjun SOS-lapsikylästä kävi silloinen kylänjohtaja ja sosiaalityöntekijä tapaamassa Maijaa ja minua. Mukana tapaamisessa oli muitakin, mutta heitä en tässä mainitse. Se oli ihan hyvä kohtaaminen, minun mielestäni. Maija oli hieman ujo, mutta sopeutui sitten kyllä.
Myöhemmin tuli meidän vuoromme tehdä vastavierailu Punkaharjulle. Aurinko paistoi hienosti, sydämessäni silti satoi. Tuntui, että luovun lapsestani toisen kerran, enkä tiennyt, miten siitä selviän. Muistankin miten kylänjohtaja sanoi, että äidille tämä on raskas reissu. Kyyneleet silmissä myönsin sen. Hyvin antoisaa se silti oli.
Kesäkuun 29. päivä Maija tultiin hakemaan ja minä olin mukana saattamassa. Matkalla ei paljon puhuttu, mutta tunteet olivat melkein käsin kosketeltavissa. Muista ajatelleeni, taasko minä sinusta joudun luopumaan. Käykö taas niin, ettemme enää tapaa? Samat tunteet nousivat pintaan kuin viisi vuotta aiemminkin.
Entä tänään, kun Maija on ollut siellä 5 vuotta? Tapaamme säännöllisesti ja jollain tavalla äiti-tytärsuhteemme on lujittunut. Välissä oli tosin vuosi, ettemme tavanneet, mutta nyt on kaikki hyvin. Tänä vuonna Maija täyttää 15 vuotta ja pääsee ripille. Kuin muistelen hänen alkuaikojaan SOS-lapsikylässä, paljon on niiltä ajoilta muuttunut. Maija luottaa jo hieman aikuisiin, vaikka ei ihan täysin kuitenkaan. Hän ei enää niin usein testaile läheisiään ja ympärillä oleviaan. Jän tietää myös sen, että äiti on ja pysyy.
Valtava muutos tässä on tapahtunut, joten haluan kiittää kaikkia yhteistyötä kanssani tekeviä - myös kylänjohtajaa ja sosiaalityöntekijää. Liian harvoin annamme kiitosta kenellekään, joten suurkiitos kaikille! Toivon, että yhteistyömme sujuu jatkossakin.
Hienoa, että tämmöisiä paikkoja on niille lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona. Toivon myös, että me biologiset vanhemmat ymmärtäisimme, miten arvokasta työtä teette. Aina se ei ole helppoa, suotakoon se meille anteeksi.
Kun katselen Maijaa, tiedän hänen saavan hyvät eväät elämäänsä siinä vaiheessa, kun ottaa ensimmäisiä askelia kohti itsenäistymistä. Sitä ennen on vielä paljon kipuilua ja taistelua itsensä kanssa, mutta niinhän se on meillä kaikilla. Toivon hänelle kaikkea hyvää elmään ja tulevaisuuteen!
Teksti: Tiinuska
SOS-Lapsikylän Kuulumisia 2/2005
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onko kenelläkään täällä kokemuksia tämmöisestä, että sijoitus on purettu sijaisperheen aloitteesta? Olisi kiva kuulla, millaisia tilanteita nämä ovat olleet. Oman lapsen sijaisperhe taistelee kynsin ja hampain, mutta tiedän kolme tapausta, joissa sijaisperhe on purkanut sijoituksen. Yhdessä tapauksessa sijaiset ilmeisesti väsyivät vaikeahoitoiseen ADHD-lapseen, joka palasi kotiin. Yhdessä tapauksessa sijaisille syntyi oma lapsi ja sijoitettu lapsi siirrettiin perhekotiin. Yhdessä tapauksessa biovanhemmat taistelivat oikeutta myöten ja sijaiset sitten kai väsyivät taisteluun ja lapset palasivat kotiin.
molemmin puolin taistellaan kynsin ja hampain.
sopimus purettu sijaisvanhempien puolelta
Mikäli sijaisperhe ns. purkaa sopimuksen, niin silloin lapselle etsitään uusi sijoituspaikka eli se ei tarkoita, että lapsi palaisi kotiinsa.
Sijaisperhe ei tee päätöstä muusta kuin omasta puolestaan.