Olen rakastunut narkomaaniin

Kerrompa nyt hieman tilanteestani.

Olen 18-vuotias nuori nainen, joka on rakastunut 29-vuotiaaseen narkomaani mieheen (mies täyttää tänä vuonna 30v.) ja hänellä on pitkä huumeiden käyttö historia. Aloitti narkkaamisen jo ylä-asteella ja pääasiassa käyttää suonensisäisesti subutexia, mutta myös kaikkia nappeja menee tarvittaessa, sekä on kokeillut vieläkin kovempia huumeita kuten esim. heroiiniä ja kannabiksen käytöstä puhumattakaan, senhän nyt varmasti jokainen olisi arvannut jo sanomattakin, että sitä on myös käyttänyt, mutta laitetaan nyt tuokin selvyyden vuoksi vielä.

Mieheni muutti Hollolassa Salpatielle josta sai häädön ja nyt asunut Setäläntiellä koska sai kämpän vuokrafirmasta lähes ilman mitään vuokratakuita vaikka luottotiedot on paskana ja rikosrekisteri.

No hän on juossut myös katkoilla ja ollut pitkiäkin aikoja ilman kamaa, esimerkiksi vankilassa. Niin ja hän siis on ollut useiden vuosien vankilakierteessä myöskin rötöstelyjensä, huumausaine rikosten ja tällästen takia. Nyt on kuitenkin vapaalla jalalla ja siksi me illan istujaisissa tutustuttiinkin. Se oli vähän niinku rakkautta ensisilmäyksellä.

Näen miehessä myöskin paljon hyvää ja että hän ei ole läpikotasin paha, vaikka elämä kaman ympärillä paljon pyöriikin. Se mitä tarkotan tuolla niin hänen luonteensa on kuitenkin tosi mukava ja ihana, vaikka onkin tuollanen päihdeongelma.

Haluaisin auttaa ja rakastaa tätä ihmistä. Tämä kuulostaa ehkä tosi naiivilta, mutta uskon että jos rakastuu oikein kunnolla, se voisi parantaa hänet tuosta ongelmastaan. Tottakai sitä täytyy haluta myös itse kunnolla, mutta se rakastuminen ois vielä semmosena kunnon tsempparina siinä. Aiemmin meistä kumpikaan ei oo ehkä kokenu tällästä rakkautta ja tämä voisi tuntua siltä ainutlaatuselta ja oikealta jutulta kaikinpuolin. Uskon, et ennen just vikana se miksi hän ei oo täysin parantunu ei oo ollu se, etteikö hän ois ite halunnu sitä paljon vaan se, että sit pitäis koko ajan pärjätä yksikseen ja ei oo mitään uutta elämää mistä tarttua silleen kiinni, niin ei voi palata muutakaan kun vanhaan.

Mies vaan miettii eniten sitä mitä vanhempani ajattelisivat hänestä. Ajattelevatko että nyt on nuori mimmi joutunut vanhan narkkari äijä luuserin uhriksi, mutta siinäpähän ajattelevat niin jos ajattelevat! Niin sanoin miehelle. Minua ei kiinnosta, mulla on nyt täysi-ikäisenä omakin elämä elettävänä ja jos se onni löytyy tämän miehen kanssa ja mies vielä parantuisi, niin eivät varmaan muuta kuin onnellisia voisi olla. Näin järki ainakin sanoisi, koska kai jokainen vanhempi lapselleen sitä onnea toivoo. Vanhempani eivät onneksi ole iällisestikkään lähes edes mieheni ikiä, kun 52-vuotiaita tänä vuonna joten ei luulisi siinäkään olevan ongelmaa kun ikänsä puolesta voisivat hänenkin vanhempiansa olla ihan hyvin. :)

Mitä mieltä te olette, voiko rakkaus ja motivointi aikanaan perheen perustamiseen olla se keino jolla saisi narkomaanin kuiville?

Ps. Itselläni ei ole mitään huumehistoriaa, eikä tule, tupakkaa vahvempaa en oo kokeillu ja alkoholia joskus vaan juon.