ANOPPI
Minä olin kuullut hänestä paljon. Hän oli se joka piti perheen komennossa. Hän oli se joka sanoi viimeisen sanan. Hän oli se joka tiesi kaiken. Hän oli se jolle perhe oli kaikki kaikessa. Ja nyt hänen poikansa perhe oli hajonnut. Eikä siinä kaikki, vaan hänen pojallaan oli toinen nainen ja tämän toisen naisen poika oli rohjennut tuoda perheen sunnuntailounaalle. Sitä hän ei suvainnut, sitä hän ei aikonut tulla koskaan suvaitsemaan.
Ja sen minä sain tuntea nahoissani. Jäätävän viileän kohteliaisuuden joka oli kaikkea ivallisuutta pahempaa.
Anopilla oli koira, valtava suuri sekarotuinen hurtta, jota kaikki pelkäsivät ja sitä sietikin pelätä. Anopin talossa kaikki liikkuivat varovasti, anopin talossa oli alueita joille vain hän ja koira saivat astua, laatikoita joita vain anoppi sai avata, tavaroita, joihin vain anoppi sai koskea. Suuren sekarotuisen koiran silmät seurasivat jokaisen jokaista liikettä ja vääristä liikkeistä rangaistiin. Kukaan ei tunnustanut pelkäävänsä sitä, kaikki sitä kuitenkin pelkäsivät.
Minä olin aina pelännyt koiria. Siksi pelkäsin myös tätä. Mutta ukkosta minä en pelännyt kuten koko muu suku ja se koitui minun pelastuksekseni.
Sunnuntailounaalla ensimmäisten salamoiden valaistessa olohuoneen, ikkunat suljettiin ja käperryttiin nojatuoleihin ja nurkkauksiin pelkäämään. Koira käpertyi pöydän alle anopin jalkoihin. Mutta minä menin avonaiselle kuistille. Katselin ja kuuntelin ja nautin. Yhtäkkiä ovelta kuului raapimista. Koira oli tullut oven taakse. Minä avasin oven ja päästin sen ulos. Se tuli minun viereeni seisomaan. Korvat luimussa se siinä seisoi ja katsoi minua silmiin. Minä tuijoton takaisin niin kauan, että sen täytyi väistää katseensa. Sitten se heilautti häntäänsä, nuolaisi minun kättäni ja paneutui maahan jalkojeni juureen. Sen jälkeen minä sain vapaasti kulkea anopin talossa, avata ne laatikot jotka tahdoin ja ottaa käteeni ne tavarat jotka halusin. Ja aina silloin kun minä istuin se nukkui minun jalkojeni vieressä. Ja kun minä nousin se seurasi minua.
Kukaan ei puhunut siitä, kaikki sen kuitenkin huomasivat.
Mutta anoppi ei hyväksynyt minua. Minä olin ulkopuolinen. Minä olin liikaa. Minä en kuulunut joukkoon. Mutta anopin koira oli hyväksynyt minut. Se anopin täytyi niellä. Aluksi hän yritti saada koiran ruotuun. Komensi sen luokseen kun se lähti minun perääni tai käpertyi minun jalkoihini, mutta sitten hän luovutti.
Lasten kiintymys, joka ei myöskään ole kaupan suotiin minulle myös. He kiipeilivät minun syliini, pyysivät kertomaan satuja, leikkimään mörköä. Äidit yrittivät aluksi hätistellä heitä muualle, mutta luovuttivat huomatessaan miten vapaita he itse saivat olla kun lapset olivat minun kanssani.
Sitten tuli joulu. Perheen suurin ja oikein ja aidoin juhla. Ja minä olin edelleen ulkopuolinen ja tunsin sen. Minä olin väsynyt kaikesta leipomisesta ja laittamisesta ja torjutuksi tulemisesta ja välinpitämättömyydestä. Minä olin saanut tarpeekseni. Minun sisälläni kiehui. Ja senkin uhalla että tämä olisi viimeinen ilta heidän kanssaan minä olin päättänyt etten enää vaikene. Mieheni takia minä olin yrittänyt. Nyt en enää aikonut yrittää. Hän saisi mennä yksin suvun juhliin minun puolestani. Minulle riitti.
Minä avasin sen laatikon jota ei saanut avata ja otin sieltä ruudullisen esiliinan ja puin sen ylleni, kietaisin tukkani nutturalle ja menin keittiöön ja aloitin työt. He tulivat ovelle ja minä huusin että pois täältä. Tänne ei nyt saa tulla kun minä olen täällä ja minä teen täällä työt. Joka iikka pihalle ja sassiin! Ja minä jatkoin huutamista ja tavoitin äitini äidin pohjanmaan murteen ja mummuni sanat joilla hän oli meitä lapsia komentanut. Ja yhtäkkiä minä tunsin itseni äärettömän vahvaksi ja äärettömän onnelliseksi ja minulla oli ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana tunne että olin juuri siellä missä minun kuuluikin olla. Tyrmistyneinä he kääntyivät kannoiltaan ja olivat lähdössä hakemaan anoppia, mutta huomasivatkin tämän seisovan takanaan kalman kalpeana kuin aaveen nähneenä.
Siitä he saivat vettä myllyynsä ja huusivat minulle, että katso nyt mitä olet saanut aikaan! Ja anopille, että tuodaanko nitrot. Johon anoppi niin hiljaa, että sen tuskin kuuli, että ei hänellä mitään hätää ole, tehkää vain niinkuin Silja sanoo. Ja sitten anoppi kääntyy kannoiltaan ja menee pois. Ja siinä he seisovat hämmästyksestä mykkinä, eivätkä voi tehdä mitään muutakuin mennä pois.
Jouluaterialla minä istun seinänvieruspaikallani reunimmaisena, sillä paikalla, jonne tarjoillaan aina viimeisenä ja odotan, että anoppi aloittaisi kinkun leikkaamisen. Tyynenä ja määrätietoisena kuten aina ennenkin hän tarttuu veitseen ja leikkaa ensimmäisen palan, joka kuuluu vanhimmalle tyttärelle. Hän nostaa katseensa ja katsoo minua, hymyilee ja pyytää ojentamaan lautasen.
Jouluaterian jälkeen minä selaan vanhaa valokuva-albumia ja löydän hänet. Siinä hän seisoo ruudullisessa esiliinassa tukka tiukalla nutturalla, vahvat huulet, ylpeät silmät, Silja Malmsten käsi tiukasti anopin pienessä ja pulleassa kädessä. Seisoo siinä ja hymyilee sellaisen ihmisen hymyä joka tietää paikkansa.
Minä olin kuullut hänestä paljon. Hän oli se joka piti perheen komennossa. Hän oli se joka sanoi viimeisen sanan. Hän oli se joka tiesi kaiken. Hän oli se jolle perhe oli kaikki kaikessa. Ja nyt hänen poikansa perhe oli hajonnut. Eikä siinä kaikki, vaan hänen pojallaan oli toinen nainen ja tämän toisen naisen poika oli rohjennut tuoda perheen sunnuntailounaalle. Sitä hän ei suvainnut, sitä hän ei aikonut tulla koskaan suvaitsemaan.
Ja sen minä sain tuntea nahoissani. Jäätävän viileän kohteliaisuuden joka oli kaikkea ivallisuutta pahempaa.
Anopilla oli koira, valtava suuri sekarotuinen hurtta, jota kaikki pelkäsivät ja sitä sietikin pelätä. Anopin talossa kaikki liikkuivat varovasti, anopin talossa oli alueita joille vain hän ja koira saivat astua, laatikoita joita vain anoppi sai avata, tavaroita, joihin vain anoppi sai koskea. Suuren sekarotuisen koiran silmät seurasivat jokaisen jokaista liikettä ja vääristä liikkeistä rangaistiin. Kukaan ei tunnustanut pelkäävänsä sitä, kaikki sitä kuitenkin pelkäsivät.
Minä olin aina pelännyt koiria. Siksi pelkäsin myös tätä. Mutta ukkosta minä en pelännyt kuten koko muu suku ja se koitui minun pelastuksekseni.
Sunnuntailounaalla ensimmäisten salamoiden valaistessa olohuoneen, ikkunat suljettiin ja käperryttiin nojatuoleihin ja nurkkauksiin pelkäämään. Koira käpertyi pöydän alle anopin jalkoihin. Mutta minä menin avonaiselle kuistille. Katselin ja kuuntelin ja nautin. Yhtäkkiä ovelta kuului raapimista. Koira oli tullut oven taakse. Minä avasin oven ja päästin sen ulos. Se tuli minun viereeni seisomaan. Korvat luimussa se siinä seisoi ja katsoi minua silmiin. Minä tuijoton takaisin niin kauan, että sen täytyi väistää katseensa. Sitten se heilautti häntäänsä, nuolaisi minun kättäni ja paneutui maahan jalkojeni juureen. Sen jälkeen minä sain vapaasti kulkea anopin talossa, avata ne laatikot jotka tahdoin ja ottaa käteeni ne tavarat jotka halusin. Ja aina silloin kun minä istuin se nukkui minun jalkojeni vieressä. Ja kun minä nousin se seurasi minua.
Kukaan ei puhunut siitä, kaikki sen kuitenkin huomasivat.
Mutta anoppi ei hyväksynyt minua. Minä olin ulkopuolinen. Minä olin liikaa. Minä en kuulunut joukkoon. Mutta anopin koira oli hyväksynyt minut. Se anopin täytyi niellä. Aluksi hän yritti saada koiran ruotuun. Komensi sen luokseen kun se lähti minun perääni tai käpertyi minun jalkoihini, mutta sitten hän luovutti.
Lasten kiintymys, joka ei myöskään ole kaupan suotiin minulle myös. He kiipeilivät minun syliini, pyysivät kertomaan satuja, leikkimään mörköä. Äidit yrittivät aluksi hätistellä heitä muualle, mutta luovuttivat huomatessaan miten vapaita he itse saivat olla kun lapset olivat minun kanssani.
Sitten tuli joulu. Perheen suurin ja oikein ja aidoin juhla. Ja minä olin edelleen ulkopuolinen ja tunsin sen. Minä olin väsynyt kaikesta leipomisesta ja laittamisesta ja torjutuksi tulemisesta ja välinpitämättömyydestä. Minä olin saanut tarpeekseni. Minun sisälläni kiehui. Ja senkin uhalla että tämä olisi viimeinen ilta heidän kanssaan minä olin päättänyt etten enää vaikene. Mieheni takia minä olin yrittänyt. Nyt en enää aikonut yrittää. Hän saisi mennä yksin suvun juhliin minun puolestani. Minulle riitti.
Minä avasin sen laatikon jota ei saanut avata ja otin sieltä ruudullisen esiliinan ja puin sen ylleni, kietaisin tukkani nutturalle ja menin keittiöön ja aloitin työt. He tulivat ovelle ja minä huusin että pois täältä. Tänne ei nyt saa tulla kun minä olen täällä ja minä teen täällä työt. Joka iikka pihalle ja sassiin! Ja minä jatkoin huutamista ja tavoitin äitini äidin pohjanmaan murteen ja mummuni sanat joilla hän oli meitä lapsia komentanut. Ja yhtäkkiä minä tunsin itseni äärettömän vahvaksi ja äärettömän onnelliseksi ja minulla oli ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana tunne että olin juuri siellä missä minun kuuluikin olla. Tyrmistyneinä he kääntyivät kannoiltaan ja olivat lähdössä hakemaan anoppia, mutta huomasivatkin tämän seisovan takanaan kalman kalpeana kuin aaveen nähneenä.
Siitä he saivat vettä myllyynsä ja huusivat minulle, että katso nyt mitä olet saanut aikaan! Ja anopille, että tuodaanko nitrot. Johon anoppi niin hiljaa, että sen tuskin kuuli, että ei hänellä mitään hätää ole, tehkää vain niinkuin Silja sanoo. Ja sitten anoppi kääntyy kannoiltaan ja menee pois. Ja siinä he seisovat hämmästyksestä mykkinä, eivätkä voi tehdä mitään muutakuin mennä pois.
Jouluaterialla minä istun seinänvieruspaikallani reunimmaisena, sillä paikalla, jonne tarjoillaan aina viimeisenä ja odotan, että anoppi aloittaisi kinkun leikkaamisen. Tyynenä ja määrätietoisena kuten aina ennenkin hän tarttuu veitseen ja leikkaa ensimmäisen palan, joka kuuluu vanhimmalle tyttärelle. Hän nostaa katseensa ja katsoo minua, hymyilee ja pyytää ojentamaan lautasen.
Jouluaterian jälkeen minä selaan vanhaa valokuva-albumia ja löydän hänet. Siinä hän seisoo ruudullisessa esiliinassa tukka tiukalla nutturalla, vahvat huulet, ylpeät silmät, Silja Malmsten käsi tiukasti anopin pienessä ja pulleassa kädessä. Seisoo siinä ja hymyilee sellaisen ihmisen hymyä joka tietää paikkansa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Eikö tässä maassa enää kukaan osaa käyttää muotoja "selaan", "leikkaan", "tulen", "menen"...kun aina vain kirjoitetaan persoonapronominin kanssa "minä selaan", "minä leikkaan"...
Sisäinen silmänne ei kysy, missä vaihtelu? Eikö?Olenko ainoa RYTMITAJUINEN?
oli tarkoitus nimenomaan korostaa tätä minää joka oli niin erinomainen että kesytti mennen tullen sekä koiran että anopin. Piti toimia tehokeinona...
"Ja nyt hänen poikansa perhe oli hajonnut. Eikä siinä kaikki, vaan hänen pojallaan oli toinen nainen ja tämän toisen naisen poika "
Tässä alkaa poikia ja sukupolvia olla rasitteeksi asti, Onko perhe litkinyt liikaa jogurttia?
"Mutta anoppi ei hyväksynyt minua. Minä olin ulkopuolinen. Minä olin liikaa. Minä en kuulunut joukkoon. Mutta anopin koira oli hyväksynyt minut. "
Vähän jää epäselväksi kuka olet, jos toisen naisen poika, kyse ei ole anopista. Jos toinen nainen loppu ei täsmää.
"Äidit yrittivät aluksi hätistellä heitä "
Hmm. Nyt alkaa äitejäkin olla liikaa.
"äitini äidin pohjanmaan murteen ja mummuni sanat joilla hän oli meitä lapsia komentanut"
Äidin äiti ja mummu on sama asia.
Sekavaa, tarinan henkilön sukulaisuus jää täysin epäselväksi. Sotket itsesi poikien, anopin ja äitien suohon. Tarinaan ei pääse sisään, kun teet siitä niin sekavaa, selvitä alussa paremmin tarionan henkilö.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä sekava 4
T. Sherlokki (c) 2005
toinen nainen on tässä kertojana.
Siis tämän toisen naisen, poika oli tuonut kotiinsa.
Miksi loppu ei muka täsmää?
Kaikkitietäviä äitejä on suvuissa aivan liikaa kyllä se pitää mainita.
Jos haluaa korostaa että kyseessä on nimenomaan äidin äiti eikä isän äiti jota kuitenkin kutsutaan mummuksi niin kuinka muuten sen voi ilmaista?
Elämänkokoinen juttu. Eikä tähän mitään sukupuuta tarvitse rautalangasta vääntää. Kyllä kertojan henkilöllisyys ja henkilöiden suhteet ovat ihan selvät, kun ajatuksella lukee. Täällä palstalla lukemisesta tulee tietenkin helposti silmäilyä, mutta mielestäni tekstien ei kuitenkaan tarvitse olla niin puhkiselitettyjä, ettei lukijan tarvitse keskittyä. Se tekisi vain hallaa yleiselle tasolle.
Kielellisessä muodossa löytyy vielä hiottavaa. Ehkä kannattaisi kiinnittää huomiota ainakin pilkkuihin (ne kuuluvat myös relatiivilauseiden eteen, siis näiden joka-/mikä-alkuisten). Turhia sanoja voisi myös poistaa. Virkkeet eivät kaipaa ja-sanaa alkuunsa, sellainen pikemminkin häiritsee. Siis ainakin minua. Turhien sanojen poistoa voisi harrastaa tässäkin virkkeessä:
"Sitä hän ei suvainnut, sitä hän ei aikonut tulla koskaan suvaitsemaan."
Aikoa-verbi viittaa jo tulevaisuuteen, joten virke ei tarvitse tuollaista ruotsista lainattua, huonohkoa suomea olevaa tulla-futuuria. Eli olisi hyvin voinut laittaa muotoon:
Sitä hän ei suvainnut, sitä hän ei aikonut koskaan suvaita.
Pahoitteluni, jos tekstin yksityiskohtainen viilaaminen ärsyttää. Oikeasti pidin tästä kovasti. Näin sitä voi löytää aiheita ihan tavallisten ihmisten elämästä. Kun siihen lisää tähän tapaan vähän tunnetta ja syvyyttä, niin voilà.
arvostelusta Lukutaitoinen. Tunne ja syvyys kuulostivat hyviltä korvissani. Niitä myös itse arvostan muiden teksteissä. Ja sanomaa. Tekstin yksityiskohdat ovat sitten jo toinen juttu. Jos yrittäisin kirjoittaa täydellisen puhtaasti niin luulenpa että teksistäni katoaisi ainakin tunne.
tarina oli hyvä!! Lisää kauhu tarinoita anopeista, niitä onkin hauska lukea kun oma anoppini on hieman omituinen!!!