Voi, jospa huomaisitkin sen,
että hymyni - omistettu yksin sulle.
Ja käteni ne tässä ojennan
sulle - yksin sulle.
Voi, jospa tietäisitkin sen,
että minä, heikko ihminen
löydän voiman sinun vierelläsi,
lähteen virvoituksen lähelläsi.
Voi, jospa tuntisitkin sen,
tään sydämeni aidon rakkauden.
Sen pyhitän mä yksin sulle,
niin kauan, kauan kaivatulle.
Mä toivon, rakkaani tään ymmärtää,
että sanat, jotka lausumatta jää,
sanat, jotka kätken hiljaisuuteen,
on sinetöitynä mun sisimpään,
Ne tuovat toivon tähän elämään
ja antaa suuntaa tiehen uuteen.
että hymyni - omistettu yksin sulle.
Ja käteni ne tässä ojennan
sulle - yksin sulle.
Voi, jospa tietäisitkin sen,
että minä, heikko ihminen
löydän voiman sinun vierelläsi,
lähteen virvoituksen lähelläsi.
Voi, jospa tuntisitkin sen,
tään sydämeni aidon rakkauden.
Sen pyhitän mä yksin sulle,
niin kauan, kauan kaivatulle.
Mä toivon, rakkaani tään ymmärtää,
että sanat, jotka lausumatta jää,
sanat, jotka kätken hiljaisuuteen,
on sinetöitynä mun sisimpään,
Ne tuovat toivon tähän elämään
ja antaa suuntaa tiehen uuteen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hyvä Anna
tykkäsin runostasi. Herkkää.
Kiitos, kun luitte ja vastasitte.
Hymy hymystä)))).
lähemmäksi sinua :)
Runoja pitää kirjoittaa silloin, kun sisäinen pakko vaatii ja runosuoni sykkii!
Tem runoilijaystäväni))!
Tekniikka temppuili syystä tai toisesta äsken, kun kiitin vastaajia.Jostakin syystä sinun vastausta ei näkynyt; olisin huomioinut sen muutamalla sanalla.
Olet oikeassa, että "runosuontaan" pitää totella ja kirjoittaa silloin, kun se sitä haluaa. Itselläni on aina runon kirjoittamisen jälkeen tunne, että tämä oli viimeiseni; että nyt ei enää synny ainoatakaan. Ja kas kummaa, vähän ajan päästä alkaa sisäisessä maailmaasa pulpahdella joko sanoaja, tunteita, muistoja tai mitä milloikin, joista alkaa hahmottumaan runo.
Toivottavasti sinun runojasi näkyy taas piakkoin täällä))).
Kirjoittamisen iloa sinulle.