Yksin

Tarinoija kirjoitti:

Näin kovan vaivan tän tekemiseen.

Alice Watson oli eksynyt. Hän oli hyväksynyt tämän tosiasian itsekin. Hän oli vasta kolme päivää sitten eronnut poikaystävästään Terrystä. Alice oli saanut kuulla siskoltaan Terryn pettäneen häntä
erään Portlandilais tytön kanssa. Alice oli kysyny Terryltä suoraan. Terry oli aluksi kieltänyt koko asian, mutta vielä samana iltana Alice oli saanut Terryn kiinni itse teossa. Alice oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt hänen vanhempansa omistamalle mökille, keskelle Coloradon erämaita. Mukaan oli lähtenyt myös hänen mäyräkoiransa Milo.

Seuraavana aamuna herättyään Alice oli huomannut Milon karanneen. Hän oli lähtenyt ulos metsään huudellen Miloa. Muutkin ajatukset olivat pyörineet hänen päässään, kuten ero. Hän oli huomaamattaan ajautunut yhä syvempään metsään. Hän yritti palata samaa reittiä, mutta pian hän tuli purolle, jota hän ei ollut koskaan edes nähnyt. Hän kirosi itsekseen. Hän yritti vielä löytää reitin jota pitkin oli tullut, mutta huomasi joutuvansa vain syvempään metsään. Onneksi oli keskikesä, eikä lunta ollut luvassa vielä kuukausiin. Nälkä kasvoi askel askelelta. Aamupala oli jäänyt väliin.

Alice käveli väsyneenä ja surkean näköisenä keskellä erämaata. Helvetin piski, hän toisteli mielessään. Äkkiä hän pysähtyi aivan kuin olisi muistanut jotain. Hän keräsi ilmaa keuhkoihinsa ja huusi: ”Apua… Auttakaa joku olen eksynyt… Apua!” Minkäänlaista vastausta ei tullut. Muutama lintu syöksähti vain lentoon koivusta. Hän tuli erään huomattavan korkean koivun juurelle. Hän oli yrittänyt etsiä mahdollisimman korkeata puuta, jonka latvasta näkyisi mahdollisimman kauas. Hän katsoi kohti koivun latvaa. Tämä sai kelvata, hän ajatteli. Hän aloitti kiipeämisen. Hän vihasi puita ja oli huono kiipeilijä. Kesti kymmenen minuuttia, kunnes hän oli latvassa. Alice ei myöskään pitänyt korkeista paikoista. Hän vannoi antavansa Milolle kunnon opetuksen, kun löytäisi tämän. Jos hän löytäisin? Mitä jos hän ei koskaan pääsisi täältä? Mitä jos hän kuolisi nälkään? Hän ei halunnut miettiä sitä. Näkymät latvasta olivat kauniit. Erämaa tuntui jatkuvan loputtomiin. Vuoristo oli melko harvaa täällä päin. Latvasta Alice näki myös auringon laskevan pikkuhiljaa. Hän päätti mielessään, ettei nukkuisi tänä yönä vaan painaisi eteenpäin. Ei nukkumisesta kuitenkaan mitään tulisi. Ikävä kyllä, Alice ei nähnyt taloja tai muita jälkiä ihmisistä. Alice keräsi taas ilmaa keuhkoihinsa huutaakseen. Mahdollisesti lähistöllä olevat ihmiset kuulisivat paremmin, jos hän huutaisi näin korkealta. ”Aaapuaaa!” Huuto kaikui kauas. Hiljaisuus. Alice huusi uudestaan: ”Apua!” Vastausta ei tullut. Hän katseli vielä hetken ympärille. Erämaa jatkui loputtomiin. Hän päätti kiivetä alas. Maahan tullessaan Alice päätti etsiä jotain purtavaa. Se ei kuitenkaan ollut helppoa kaupunkilaistytölle. Hän löysi mustikoita, joita hän keräsi muutaman kourallisen ja tunki poskeensa. Janonsa hän tyydytti lähellä olevassa purossa. Juodessaan hän huomasi purossa suuria lohia, jotka pyrkivät yläjuoksuun. Hän ajatteli napata muutaman kalan ja valmistaa niistä syötävää.
Hänen oli napattava kalat paljain käsin, joka ei ollut kovin helppoa. Kalat olivat liukkaita ja ne sätkivät ihan perkeleesti. Kaiken lisäksi virtaus oli kova. Oli kulunut jo tunti eikä Alice ollut onnistunut vieläkään kalan nappaamisessa. Kerran hän oli onnistunut saamaan käsiinsä noin kolmen kilon lohen, mutta se oli sätkinyt niin hitosti että oli päässyt karkuun. Kaiken lisäksi Alice pelkäsi isoja kaloja. Hän oli kuullut juttuja, joissa isot hauet olivat purreet ihmisiä näiden ollessa uimassa.
Hän päätti luovuttaa ja lähti kahlaamaan purosta. Uupuneena hän meni istumaan erään ison kiven juurelle. Hän päätti levätä hieman ennen, kun jatkaisi matkaa. Alice sulki silmänsä, nukahti ja heräsi vasta aamulla.

Aukaistuaan silmänsä Alice huomasi olevansa yhä puron varrella, kiven juurella istumassa. Hän oli toivonut, että kaikki olisi pelkkää pahaa unta. Nälkä oli kasvanut yön aikana sietämättömäksi. Taivas oli nyt pilvisempi, kuin eilen. Pilvet olivat tummia. Sadetta oli epäilemättä luvassa. Istuessaan kiven juurella Alice huomasi kaipaavansa ystäviään ja jopa Terryä. Pelon ja surun valloittamat kyyneleet valuivat pitkin Alicen kasvoja. Miten hän oli tähän joutunut? Kaikki oli Terryn syytä ja sen huoran jota se pani. Alice huomasi, ettei itkeminen ja syytteleminen auttasisi häntä ollenkaan. Itkeminen teki silti hyvää. Hän nousi seisomaan. Nouseminen tuntui vaikealta. Kaikki paikat olivat kipeinä. Johtui varmaan huonosta makuualustasta. Hän nojasi toisella kädellään kiveen ja piteli toisella alaselkäänsä. Hän katsoi joka suuntaan ja päätti minne päin lähteä taivaltamaan. Äkkiä hän yllättyi nähdessään nojaamansa kiven päällä korin. Hän katsoi koria hetken. Korin päällä oli kangaspala suojaamassa sen sisältöä sateelta ja hyönteisiltä. Alice toivoi korin sisältävän ruokaa. Hänelle tuli mieleen elokuva, jossa mies oli eksynyt hiekkaerämaahan. Mies oli kuolemaisillaan janoon, kun näki ison järven. Onnessaan mies hyppäsi järveen, joka osoittautuikin pelkäksi kangastukseksi. Oliko tämä kangastus? Oliko Alice kuvitellut koko korin?
Ei hän nyt sentään niin huonossa kunnossa ollut. Hän kiipesi kiven päälle ja kosketti koria. Hän helpottui huomatessaan, ettei kori ollut kangastus. Alice vetäisi kankaan korin päältä. Korin sisällä oli lasipullo, joka sisälsi vettä ja läpinäkyvä pussi, joka sisälsi isoja paistettuja lihapaloja. Hymy ja toivon tunne iskivät Aliceen. Hän alkoi nauraa innoissaan. Hetkeäkään epäröimättä hän avasi pussin, otti kouraansa lihapalan ja alkoi ahmia. Liha oli oudon makuista, mutta nälkä oli niin suuri, ettei maku haitannut Alicea. Syödessään hän alkoi miettiä kuka oli tämä hyväntekijä, joka oli korin tuonut. Oliko Jumala tuonut sen? Alice ei uskonut Jumalaan. Oliko asialla joku kulkuri, joka ei uskaltanut näyttäytyä? Oli se kuka hyvänsä, hän oli kiitollinen. Ehkä hän toisi Alicelle lisää syötävää. Silloin Alice voisi pyytää häneltä apua.

Syötyään ja juotuaan. Alice nousi venytellen. Nyt kulkeminen olisi paljon helpompaa. Hän päätti seurata puron vartta. Kuljettuaan jonkin matkaa alkoi sataa. Sade ei kuitenkaan ollut kovaa, ainakaan tässä vaiheessa. Hetken kuluttua hän näki jotain kaukana keskellä puroa. Se oli noin kolmensadan metrin päässä Alicesta. Hän ei erottanut sitä vielä. Hän kuitenkin erotti, että se oli keppi, joka oli isketty pystyyn puron pohjaan. Kepin päähän oli isketty jotain. Alice lähti kävelemään kohti keppiä. Joka askeleella Alice hahmotti paremmin mitä kepin päässä oli. Noin sadan metrin päässä hän hahmotti mitä se oli. Kauhun tunne valtasi hänet. Alice ei voinut uskoa silmiään, siksi hän meni lähemmäs. Kepin päähän oli isketty Milon pää. Milon suussa näytti olevan paperin pala. Alice huomasi paperin. Itku ja pelko valtasivat hänet. Hän käveli puroon milon pään eteen. Hän ojensi hitaasti kätensä kohti paperia. Hän vetäisi paperin Milon suusta. Alice luki paperin. Paperiin oli kirjoitettu yksi lause, tai oikeastaan kysymys: ” Miltä maistuin?” Alice katsoi paperia kauhuissaan. Aluksi hän ei ymmärtänyt mitä kysymyksellä tarkoitettiin. Pian hänelle alkoi kuitenkin valjeta, että hän oli syönyt omaa koiraansa. Se selitti lihan maun. Pahan olon tunne valtasi Alicen. Oksennus oli lähellä. Hän yritti pitää kuitenkin tavarat sisällä. Äkkiä hänelle tuli tunne, että häntä tarkkailtiin. Pelko oli hirvittävä. Hän katsoi metsään. Hän halusi lähteä juoksemaan pakokauhun vallitessa metsään. Sade yltyi kaatosatteksi. Mitä jos hän juoksisi suoraan tämän mielipuolen syliin? Jotain oli tehtävä. Ei hän paikallekaan voinut jäädä. Äkkiä pusikossa hänen oikealla puolellaan rasahti ja jänis lähti juoksemaan. Alice pelästyi ja lähti juoksemaan pakokauhun vallitessa metsään, hänen oikealla puolelleen. Hän ei ollut koskaan juossut näin kovaa ja näin kauas. Kengät, jotka hänellä oli, eivät soveltuneet juoksuun, mutta paskat siitä. Noin kymmenen minuutin pikajuoksun jälkeen hän pysähtyi hengästyneenä kuuntelemaan seurasiko joku häntä. Mitään ei kuulut. Äkkiä hän kuuli ulvontaa suunnasta josta hän oli juossut. Se ei kuitenkaan ollut suden, kojootin tai minkään muunkaan eläimen ulvontaa, vaan ihmisen. Ääni kuului todella kaukaa. Nyt ulvonta muuttui karjunnaksi ja mielipuoliseksi nauruksi. Alice lähti jälleen hölkkäämään. Hän halusi mahdollisimman kauas tästä mielipuolesta.

Ulvonta ja karjunta olivat loppuneet. Alice arveli olevansa jo tarpeeksi kaukana tuosta mielipuolesta ja hidasti vauhtiaan. Sade iski hänen kasvoilleen. Hän arveli sateen kestävän tunteja. Kerran ollessaan pieni Alice ja hänen vanhempansa olivat olleet mökillä viettämässä viikonloppua. Vesisade oli alkanut perjantaina ja loppunut vasta sunnuntai- iltana. Nyt hän huomasi kaipaavansa vanhempiaan. Voi kunpa isä olisi täällä antamassa turpaa tuolle salaperäiselle mielipuolelle. Alicen suhde hänen vanhempiinsa oli katkennut, kun hän oli jättänyt collegen kesken. Hän ei ollut puhunut vanhemmilleen kuukausiin. Hän oli muutaman kerran meinannut soittaa, mutta ei ollut viitsinyt. Mielessään hän teki päätöksen. Jos hän selviäisi täältä hengissä, hän korjaisi suhteensa kaikkiin ihmisiin joiden kanssa hänellä oli ongelmia. Nyt hän vasta huomasi miten tärkeitä nämä ihmiset hänelle olivat. Hän yritti pitää ajatukset poissa siitä mitä oli hetkiä sitten kokenut purolla. Hän ajatteli kävellä vielä muutaman kilometrin, kunnes kiipeäisi taas korkeaan puuhun ja tähystäisi.

Alice tuli eräälle rinteelle, jonka yläpuolella oli noin 20- 30 metrisiä koivuja. Hän päätti kiivetä yhteen niistä ja tähystää jälleen. Kävellessään ylös rinnettä hän alkoi miettiä tätä mielipuolta, joka häntä seurasi. Jos mies haluaisi vahingoittaa häntä, hän olisi jo tehnyt sen. Ehkä hän halusi vain pelotella Alicea. Alice ei voinut unohtaa mitä se hullu oli tehnyt Milolle. Hän pelkäsi olevansa seuraava. Mies ei antaisi Alicen päästä erämaasta.

Alice oli nyt rinteen huipulla. Hän valitsi puun joka oli tarpeeksi korkea ja johon olisi helppo kiivetä. Hän aloitti kiipeämisen. Hän pääsi latvaan nopeasti. Sade ei ollut vieläkään loppunut. Näkymät eivät pahemmin eronneet viime puusta, paitsi täältä näkyi hieman vuoristoa. Alice päätti suunnata kohti vuoria. Hän lähti kiipeämään alas. Äkkiä hän kuuli rapinaa alapuoleltaan. Hän katsoi alas. Se oli se mies. Mies oli aivan alasti. Hänen hiuksensa ylettyivät perseeseen asti. Hänen vartalonsa oli aivan naarmuilla. Partaa oli yhtä paljon kuin hiuksia. Miehen toinen silmä oli puhjennut ja toisesta korvasta oli irronnut suuri pala. Nyt mies kiipesi ylös kohti Alicea. Alice päästi suuren kiljaisun. Hän lähti kiipeämään takaisin ylös. Mies päästi suustaan sellaisia rivouksia, joita Alice ei ollut koskaan kuullut. Ei edes elokuvissa. Mies huusi: ” Tule alas saatanan huora.. Minä syön sinun aivosi ja nain mätänevää ruumistasi.” Perään hän päästi mielipuolista naurua. Mies kiipesi yllättävän ketterästi. Hän oli laiha, kuin juuri keskitysleiriltä vapautunut juutalainen. Mies läheni nopeasti Alicea. Alice irrotti oksan puusta ja heitti sen kohti miestä. Mies väisti. Mies huusi: ”Tuosta saat maksaa vitut lehmä!” Lisää mielipuolista naurua. Mies pysti nyt jo melkein koskettamaan Alicen jalkaa, ja niin hän tekikin. Hän tarttui Alicea kengästä. Alice vetäisi kuitenkin jalkansa heti pois. Mies huusi taas: ” Et voi voittaa saatanan paska… Minä vittu syön sinut.” Mies kiipesi lähemmäs, mikä kostautui hänelle. Alice antoi miehelle mojovan potkun kasvoille. Mies ei kuitenkaan pudonnut. Alice potkaisi uudestaan ja tällä kertaa potku osui miehen puhjenneeseen silmään. Mies huusi tuskasta, irrotti otteensa ja tippui. Hän tippui maahan selälleen ja jäi siihen makaamaan. Miehen pää oli osunut johonkin, ilmeisesti oksaan tippuessaan. Päästä vuosi verta.
Alice katsoi miestä hetken. Pudotus oli ollut noin kaksitoista metriä. Alice epäröi hetken ja lähti kiipeämään alas. Maahan tullessaan Alice katsoi miestä hetken ja lähti sitten tiehensä.

Alice katseli kaukana edessäpäin seisovia Kalliovuoria. Hänestä oli tullut varovaisempi puuvälikohtauksen jälkeen. Hän oli poiminut kiviä taskuunsa, joilla voisi heittää miestä tämän taas yllättäessä. Alice oli myös löytänyt kovan ja pitkän, mutta kevyen kepin. Edessä oli aukio, jonka yli kävellessään Alice sai idean. Aukiolle hän voisi piirtää suuren SOS- merkin, jonka näkisi korkealta. Tulimerkitkin olivat tulleet Alicen mieleen, mutta tulta olisi vaikea saada aikaa näin märällä säällä. Alice rupesi keräämään jotain tummaa, joka näkyisi korkealta. Märät oksat kävivät hyvin ja niitä löytyi paljon.

Noin puolentunnin rakentamisen jälkeen merkki oli valmis. Kirjaimet olivat kymmenen metriä pitkiä ja noin seitsemän metriä leveitä. Nyt piti vain odottaa. Alice meni istumaan erään kiven päälle. Keppi makasi hänen sylissään. Minuutit kuluivat. Ei merkkiäkään koptereista tai muista koneista. Puolentunnin kuluttua hän päätti jatkaa matkaa. Hän suuntasi kohti Kalliovuoria. Nälkä alkoi taas vaivata Alicea. Hän oli laihtunut matkan aikana pari kiloa, mikä oli yksi positiivinen asia.
Hän ei ollut ennen eksymistään tyytyväinen painoonsa.

15 minuutin patikoinnin jälkeen Alice oli jo melkein vuorilla. Nyt piti kävellä koko ajan ylöspäin mikä oli raskasta. Hän oli hetki sitten pysähtynyt syömään marjoja. Hän keräsi aina kourallisen marjoja ja tunki ne suuhunsa. Kolmas kourallinen oli menossa, kun hän alkoi kuulla propellin ääntä.
Hän katsoi toiveikkaana taivaalle. Hetken päästä kopteri syöksyi Alice yli. Alice tiputti marjat ja alkoi heiluttaa käsiään raivokkaasti. Kopteri ei kuitenkaan huomannut Alicea. Se lensi ohi. Alice purskahti itkuun. Kopteri näkyi vielä kaukana. Äkkiä kopteri rupesi laskeutumaan. Se oli ilmeisesti huomannut Alicen rakentaman SOS- merkin.
Alice huomasi tämän ja lähti juoksemaan merkille.

Kopterin lentäjä ja puistonvartija Miles Wallace oli huomannut SOS- merkin. Hänen kasvoillensa tuli hymy. Tunne, että hän saisi pelastettua jonkun hengen, oli mahtava. Milesille oli opetettu, että tällaisista tilanteista pitäisi raportoida heti keskukselle. Milesistä oli vasta viikko sitten tullut puistonvartija. Hän oli aina unelmoinut tästä hommasta. Hän oli onnellinen mies. Aukiolle oli helppo laskeutua. Kopterin mekanismi oli vielä melko uutta Milesille. Hän rupesi laskeutumaan.
Hän ei nähnyt aukiolla ihmisiä. Kun hän oli maassa ja sammuttanut kopterin moottorin, astui hän ulos. Hän ei nähnyt vieläkään ketään. Hän huusi: ”Haloo… Onko täällä ketään!” Hän huusi vielä muutaman kerran, mutta ei saanut vastausta. Sitten hän alkoi kuulla kovaa huutoa metsästä. Se kuului kaukaa. Se oli Alicen ääni. Miles huusi takaisin.

Alice juoksi minkä jaloistansa pääsi. Sade oli yltynyt. Nyt hän näytti aivan uitetulta koiralta. Hän oli kuullut Milesin huudot. Nyt hän oli varma pelastuksestaan. Hän tuli vihdoinkin aukiolle ja näki Milesin ja kopterin. Alice pysähtyi metsän reunalle katsomaan pelastajaansa. Hän vilkutti Milesille ja Miles vilkutti takaisin. Jumalan kiitos, Alice ajatteli. Hän lähti kävelemään kohti Milesia. Vihdoinkin hän pääsisi pois täältä. Kuuma kylpy ja lämmin ruoka odottivat. Kun he olivat melkein kasvotusten, Miles sanoi: ”Olit onnekas… Ilman tätä merkkiä en olisi huomannut sinua. Kauanko olet ollut täällä?” Alice vastasi: ”Eksyin eilen aamulla, kun lähdin etsimään koiraani?”
” Et tainnut löytää”, miles sanoi hymyillen. Hän nautti vapahtajana olon tunteesta. ” Se on toinen juttu” Alice päätti kertoa mielipuolesta vasta kun Miles olisi vienyt hänet turvaan johonkin kylään tai kaupunkiin. Hän pelkäsi, että Miles halusi lähteä etsimään tätä hullua. Saa lähteäkkin, ilman minua, hän ajatteli. ” Eiköhän lähdetä sitten.” Miles sanoi ja ojensi kättä ”Miles Wallace.” Alice ojensi omaa kättään ”Alice Watson.” He katsoivat toisiaan hymyillen ja astuivat kopteriin. Miles meni ohjaajan paikalle ja otti radion. Ennen kun hän rupesi puhumaan radioon sanoi hän Alicelle: ”Taidat olla melko väsynyt. Voit käydä sinne taakse makuulle. Teen vielä pienen kierroksen ennen kun vien sinut Montroseen. Pärjäätkö?” Alice vastasi: ”Enköhän.” Alice kävi makuulle. Miles rupesi puhumaan radioon. Alice nukahti.

Alice heräsi. Kopteri oli pysähtynyt keskelle erämaata. Miles oli poissa. Alice nousi ja lähti ulos. Sade ei ollut vieläkään lakannut. Hän näki Milesin noin seitsemänkymmenen metrin päässä. Hän kantoi sylissään miestä. Se oli se mielipuoli. Miles tuli kopterille ja Alice katseli tätä ihmeissään. Miles sanoi ”löysin hänet ihan sattumalta. Mies parka lojunut metsässä ties kuinka kauan. Painaa vähemmän kuin meidän koira.”
Alice sanoin hätääntyneenä ”tuo hullu yritti tappaa minut tänä aamuna. Se tappoi koirani” Miles katsoi Alice ja sitten miestä. Miles vastasi ”Niinkö… No nyt hänestä ei ole mitään harmia.” Hän asetti miehen makaamaan siihen missä Alice oli maannut. Alice siirtyi kuljettajan vieressä olevalle paikalle. Hän ei halunnut olla lähelläkään tuota miestä. Miles asetteli miehen paareille ja meni taas kuljettajan paikalle. Hän otti radion ja alkoi taas puhua.” Hetken kuluttua he olivat taas ilmassa. Alice tarkkaili miestä koko ajan. Ajatus, että se yllättäisi Milesin takaa ja tiputtaisi kopterin oli hirvittävä. Mies ei liikahtanutkaan. Alice hyväksyi sen, että mies oli tosiaan pyörtynyt. Alice rupesi ihailemaan maisemia. ielä äsken hän oli ollut tuolla helvetissä. Hän huomasi, että jos olisi lähtenyt vuoristoon niin kuin oli suunitellut, olisi hänelle käynyt kalpaten. Äkkiä joku nappasi Milesin pistoolin sen kotelosta. Mies oli herännyt kuin tyhjästä. Mies osoitti Milesia takaraivoon. Kaikki oli tapahtunut silmän räpäyksessä. Mies avasi suunsa, josta levisi helvetin paha haju. ” Laskeudu saatanan mulkku. Minähän en takaisin laitokseen mene… Laskeudu!!” Miles sanaakaan sanomatta lähti laskeutumaan. Mies puhui taas vahemmän vihaiseen äänensävyyn: ” luulitte voittavanne vitun mulkut.” Perään naurua. Alice muisti kivet taskussa. Hän alkoi tunkea oikeaa kättänsä oikean puoleiseen taskuunsa. Mies nauroi ja silloin Alice iski kiven miehen vasempaan solisluuhun. Solisluu katkesi ja mies huusi kuin hullu, hänhän oli hullu. Hän laukaisi pistoolin. Luoti lensi läpi tuulilasin. Alice syöksyi miehen kimppuun. Mies oli alakynnessä. Tuska olkapäässä oli valtava ja sinne Alice keskitti iskunsa. Mies oli kuitenkin tottunut tuskaan. Hän löi Alicea kasvoihin oikealla kädellään. Ase oli kamppailun aikana tippunut kopterin lattialle. Miles tavoitteli sitä. Hänen piti samalla ohjata kopteria. Mieskin huomasi pistoolin ja syöksyi kohti sitä. Miles kuitenkin keikautti kopteria niin, että mies lensi takaisin kopterin perälle. Pistooli liukui Alicelle. Hän tähtäsi miestä ”liikkumatta!” Alice huusi, kuin hän oli kuullut poliisi sarjoista. Mies nousi, avasi kopterin sivuoven ja hyppäsi alas. Tiputusta oli lähes neljäkymmentä metriä. Alhaalla oli kallioita, joihin mies iskeytyi. Alice katsoi miehen perään. ”Oletko kunnossa!?” Miles kysyi kovalla äänellä. Alice meni takaisin istumaan ja nyökkäsi. ”Vai harmiton” Hän sanoi. Miles katsoi häntä, muttei vastannut. He lensivät kohti Montrosea. Sade oli lakannut.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä