Mustat koirat juoksivat käpälät tömisten poikki harmaan pihani aamuyöllä juuri ennenkuin voisin sanoa yöni päättyneen.
Seisoin terassin ikkunassa vilttiin kääriytyneenä ja tiesin olevani värittömällä saarella harmaan meren ympäröimänä. Villit koirat juoksivat suupielet vaahdossa editseni silmät palaen hulluutta, hampaat irvistäen kohdistumatonta vihaa. Ne tulivat mereltä nousevasta usvasta ja katosivat nopeasti takaisin sen nieluun päästellen urinaa ja haukahduksia, matalaa värinää joka tutisi lyijylaseissa minun kasvojeni kuvan edessä.
Olin häälyväinen kuin kuvajainen helmeilevän veden pinnalla, epätasainen hahmo sairaaksi muuttunutta taustaa vasten, läpinäkyvä.
Koirat katosivat aamun nieluun ja pihalleni jäi vain sumussa uiva puu ilman lehtiä, etäisenä häämöttävä kiviaita takorautaportteineen. Olimme olleet täällä ikuisuuden, eläneet kuin kasvit karulla maalla, jääden lyhyiksi ja kitukasvuisiksi käppyröiksi tuulien ja sateiden armoille. Ne painoivat meidät kumaraan ja työnsivät juuremme syvälle maan sisään jotteivät merien takaa nousevat myrskyt nostaisi meitä irti maasta ja turruttaisi uneen, unelmiin, epätodellisuuteen. Kaivauduimme syvään maan sisään ja sen kivisiin koloihin, imemään itseemme elämänesteitä köyhtyneille lehvillemme.
Minusta tuntui, että ymmärryksemme omasta tilastamme oli muuttunut aikojen saatossa niin paljon, että emme enää ymmärtäneet miten julma tämä maa saattoi meille olla.
Minä näin juureni leijumassa pihan puutarhassa mustien koirien juostessa niiden lävitse kuin ne olisivat olleet hopeisia lankoja jotka juuri ja juuri enää ylettivät maahan asti. Olimme irtoamassa maasta, ja saavuttamassa jotain lopullista. Minä näin vaivatta kaiken sen joka minut on tähän nostanut, kaiken sen joka on tapahtunut menneisyydessä. Kaikki ne pyörivät kärrynpyörät ja ulos huudetut sanat, kaiken synnyttämisen tuskan ja vuotaneen veren, kaiken sen naurun joka tekee pilaa elämän pyhyydestä.
Minä olin hetken kuin tulevaisuuden loppu. Hymyilin ikkunasta heijastuvalle kuvalleni, eikä se enää vastannut minulle. Se pysyi vaiti ja tuijotti minua kuin kuollut, kuin maalaus jossa on mallin henki, mutta ei elämää.
Hän on liian nuori, pelaa krokettia usvassa paitahihasillaan ja väittää ettei häntä palele. Hän rakastaa vapauttaan ja puukuulien lyömistä metallilangoista väännettyjen porttien lävitse. Hän hihkuu ilosta saadessaan kirjeen minulta, jossa minä kerron miten minä häntä rakastan ja kaipaan. Hän lukee kirjettä ikkunani edessä paitahihasillaan ja ahmii sanoja itseensä kuin viiniä - silmät ammollaan kohti mielettömien halujensa merta.
Nuo silmät kaartelevat riveilläni ja sanojeni yksityiskohdissa, maistavat somia hedelmiä lauseiden puista - pitävät pisteitäni, pilkkujani taivaan pieninä tähtösinä hänen maailmojensa taivaan kauriinkuvioina. Hän on niin onnellinen - sitten hän tunkee kirjeen taskuunsa ja ruttaa sen, nostaa krokettimailansa jälleen käteensä ja lyö tarkkaan harkitsemattoman lyöntinsä ohitse portin. Epäilen ettei hän saa peliään koskaan loppumaan.
Minua paleltaan kuvajaiseni kanssa. Toivoisin joskus olevani kuin se; itseni lyönnistä särkyvä, jalkoihini kiliseva olevaisuuden peili. Mutta vilu tunkeutuu minuun syvemmälle enkä saata nostaa kättäni enää itseäni vastaan. Tunnen miten sumusta minua tuijottaa jokainen ohitsejuossut silmäpari eläimenkatseellaan. Minä vaistoan niiden läsnäolon yhtä hyvin kuin näkisin ne edessäni, koirat.
Pienen pieni kalju lääkäri saapui juuri silloin kun kaikki rakennuksen kellot pysähtyivät, usva lakkasi liikkumasta ja minun sydämeni kuoli. Hän seisoi ovellani hämmentyneen näköisenä, piteli mustaa lääkärinlaukkuaan vasten rintaansa ja oli kuin veistos anteeksipyynnöstä.
Hän oli kulunut, ihmisiä näkemätön ihminen, kuin jonkinlainen skalpellin ja stetoskoopin muodostama olento jolla oli kimittävä ääni ja kuihtunut maksa. Hän esitteli itsensä, ja minä hymähdin sisäisesti hänen äitinsä kosteaan multaan kadonneelle huumorintajulle. Operaatio oli lyhyt ja vaivaton, hän poisti minun kohtuni ja munasarjani metalliselle vadille ja ojensi ne minulle tarkasteltavaksi. katselin pehmeän kudoksen muodostamia pyöreitä ja kokoonlysähtäneitä muotoja ilmeettömänä, tuntematta juurikaan mitään sisälläni. Minut oli tyhjennetty elämästä ja sen salaisuuksista, tulevaisuudesta ja menneisyydestä muutamalla viillolla.
Lääkäri pyyhki käsiään ja turisti nenänsä taskustaan kaivamaan, ruttuiseen nenäliinään ja kyseli minulta kahvinkeittämisen saloista. Kehui ruokosokeria sen terveydellisistä ulottuvuuksista ja antoi minulle purkillisen lääkettä päänsärkyyn.
Hän oli selvästikin kuoleva mies. Hänessä kalvoi jokin harmaa möykky hänen sisintään, ulotti lonkeronsa hänen elimistöönsä ja imi hänestä jotain hopeista ja kylmää ulos itseensä. Katselin häntä tuolistani ja näin koirat hänen ympärillään. Ne kiersivät kehää hänen jaloissaan ja nuolivat hopeista maljaa jossa helmeili elämän vesi ja sen virta. Kuinka lauhkeita ne nyt olivatkaan, kuinka kiinnostuneita ne olivatkaan minun poistetuista elimistäni, nuuskivat Metallilautasta ulisten hiljaa kuin pennut nisäänsä. Ne tuijottivat minua silmiin kiitollisena ja tunteettomina. Ne tiesivät saaneensa ateriansa, ja minä ojensin niille vadin välinpitämättömästi.
Seuraus siitä oli kauhea. Ne hyökkäsivät käteeni kiinni ja vati kaatui lattialle. Kaikki se, joka oli vielä sisimmästäni lämmintä, lensi pitkin lattiaa ja joutui hampaiden ja repivien kitojen saaliiksi. Syntyi valtava tappelu ja haukkuminen, uikutus ja meteli, kun sisälmykseni katosivat eläimellisyyden nieluun sadoiksi riekaleiksi revittynä.
Keitin lääkärille kahvia ja kirjoitin rakkaudettoman runon paitahihasillaan pelaavalle rakkaalleni. Toivoin että hän saisi pelistään voiton, sillä tappion laajuutta ei voinut pelissä mitata. Oli tyydyttävä vähäisiin voittoihin, unelmiin joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa, ajatuksiin jotka riivaavat öisin ikkunan edessä - kuvajaiseen sarkastisesta ja julmasta minusta.
Se elää omaa elämäänsä kääriytyen vilttiinsä etsien siitä läheisyyttä ja lämpöä. Sillä mikään pimeä takka ei enää tässä huoneistossa pala, mikään kynttilä ei enää syty.
Join kahvia lääkärin kanssa ja katselin hänen aataminomenensa hissiliikettä edessäni sanattomana. Minusta kahvi ei maistunut yhtään miltään, vaikka siinä olikin sinne kadottamaani ruokosokeria. Kellot pysyivät hiljaa aloillaan tarkoituksensa menettäneenä. Ajalla ei ollut enää mitään väliä, koska huomisessa olisi jäljellä enää vain tämä päivä, eikä koskaan enää mitään muuta.
"Ikuinen lapsuus ainoana osanasi
oksana allasi
kiipeät korkeammalle elämän puuhun
aina latvaan asti
Kosketat itsesi unelmaa
väärällä kädelläsi
kuin kuuta kaukaista
kelmeänä hohtavaa
Minä seison allasi kuin maa
jota kalvavat kaikkeuden madot
patoan pimeyden usvaan,
ikkunaan, sanoiksi sinulle
Kihisten kadonnutta elämää
kuin jokien kervätvihaa
roiskuen valleille, rannoille
kuivumaan, katoamaan"
Seisoin terassin ikkunassa vilttiin kääriytyneenä ja tiesin olevani värittömällä saarella harmaan meren ympäröimänä. Villit koirat juoksivat suupielet vaahdossa editseni silmät palaen hulluutta, hampaat irvistäen kohdistumatonta vihaa. Ne tulivat mereltä nousevasta usvasta ja katosivat nopeasti takaisin sen nieluun päästellen urinaa ja haukahduksia, matalaa värinää joka tutisi lyijylaseissa minun kasvojeni kuvan edessä.
Olin häälyväinen kuin kuvajainen helmeilevän veden pinnalla, epätasainen hahmo sairaaksi muuttunutta taustaa vasten, läpinäkyvä.
Koirat katosivat aamun nieluun ja pihalleni jäi vain sumussa uiva puu ilman lehtiä, etäisenä häämöttävä kiviaita takorautaportteineen. Olimme olleet täällä ikuisuuden, eläneet kuin kasvit karulla maalla, jääden lyhyiksi ja kitukasvuisiksi käppyröiksi tuulien ja sateiden armoille. Ne painoivat meidät kumaraan ja työnsivät juuremme syvälle maan sisään jotteivät merien takaa nousevat myrskyt nostaisi meitä irti maasta ja turruttaisi uneen, unelmiin, epätodellisuuteen. Kaivauduimme syvään maan sisään ja sen kivisiin koloihin, imemään itseemme elämänesteitä köyhtyneille lehvillemme.
Minusta tuntui, että ymmärryksemme omasta tilastamme oli muuttunut aikojen saatossa niin paljon, että emme enää ymmärtäneet miten julma tämä maa saattoi meille olla.
Minä näin juureni leijumassa pihan puutarhassa mustien koirien juostessa niiden lävitse kuin ne olisivat olleet hopeisia lankoja jotka juuri ja juuri enää ylettivät maahan asti. Olimme irtoamassa maasta, ja saavuttamassa jotain lopullista. Minä näin vaivatta kaiken sen joka minut on tähän nostanut, kaiken sen joka on tapahtunut menneisyydessä. Kaikki ne pyörivät kärrynpyörät ja ulos huudetut sanat, kaiken synnyttämisen tuskan ja vuotaneen veren, kaiken sen naurun joka tekee pilaa elämän pyhyydestä.
Minä olin hetken kuin tulevaisuuden loppu. Hymyilin ikkunasta heijastuvalle kuvalleni, eikä se enää vastannut minulle. Se pysyi vaiti ja tuijotti minua kuin kuollut, kuin maalaus jossa on mallin henki, mutta ei elämää.
Hän on liian nuori, pelaa krokettia usvassa paitahihasillaan ja väittää ettei häntä palele. Hän rakastaa vapauttaan ja puukuulien lyömistä metallilangoista väännettyjen porttien lävitse. Hän hihkuu ilosta saadessaan kirjeen minulta, jossa minä kerron miten minä häntä rakastan ja kaipaan. Hän lukee kirjettä ikkunani edessä paitahihasillaan ja ahmii sanoja itseensä kuin viiniä - silmät ammollaan kohti mielettömien halujensa merta.
Nuo silmät kaartelevat riveilläni ja sanojeni yksityiskohdissa, maistavat somia hedelmiä lauseiden puista - pitävät pisteitäni, pilkkujani taivaan pieninä tähtösinä hänen maailmojensa taivaan kauriinkuvioina. Hän on niin onnellinen - sitten hän tunkee kirjeen taskuunsa ja ruttaa sen, nostaa krokettimailansa jälleen käteensä ja lyö tarkkaan harkitsemattoman lyöntinsä ohitse portin. Epäilen ettei hän saa peliään koskaan loppumaan.
Minua paleltaan kuvajaiseni kanssa. Toivoisin joskus olevani kuin se; itseni lyönnistä särkyvä, jalkoihini kiliseva olevaisuuden peili. Mutta vilu tunkeutuu minuun syvemmälle enkä saata nostaa kättäni enää itseäni vastaan. Tunnen miten sumusta minua tuijottaa jokainen ohitsejuossut silmäpari eläimenkatseellaan. Minä vaistoan niiden läsnäolon yhtä hyvin kuin näkisin ne edessäni, koirat.
Pienen pieni kalju lääkäri saapui juuri silloin kun kaikki rakennuksen kellot pysähtyivät, usva lakkasi liikkumasta ja minun sydämeni kuoli. Hän seisoi ovellani hämmentyneen näköisenä, piteli mustaa lääkärinlaukkuaan vasten rintaansa ja oli kuin veistos anteeksipyynnöstä.
Hän oli kulunut, ihmisiä näkemätön ihminen, kuin jonkinlainen skalpellin ja stetoskoopin muodostama olento jolla oli kimittävä ääni ja kuihtunut maksa. Hän esitteli itsensä, ja minä hymähdin sisäisesti hänen äitinsä kosteaan multaan kadonneelle huumorintajulle. Operaatio oli lyhyt ja vaivaton, hän poisti minun kohtuni ja munasarjani metalliselle vadille ja ojensi ne minulle tarkasteltavaksi. katselin pehmeän kudoksen muodostamia pyöreitä ja kokoonlysähtäneitä muotoja ilmeettömänä, tuntematta juurikaan mitään sisälläni. Minut oli tyhjennetty elämästä ja sen salaisuuksista, tulevaisuudesta ja menneisyydestä muutamalla viillolla.
Lääkäri pyyhki käsiään ja turisti nenänsä taskustaan kaivamaan, ruttuiseen nenäliinään ja kyseli minulta kahvinkeittämisen saloista. Kehui ruokosokeria sen terveydellisistä ulottuvuuksista ja antoi minulle purkillisen lääkettä päänsärkyyn.
Hän oli selvästikin kuoleva mies. Hänessä kalvoi jokin harmaa möykky hänen sisintään, ulotti lonkeronsa hänen elimistöönsä ja imi hänestä jotain hopeista ja kylmää ulos itseensä. Katselin häntä tuolistani ja näin koirat hänen ympärillään. Ne kiersivät kehää hänen jaloissaan ja nuolivat hopeista maljaa jossa helmeili elämän vesi ja sen virta. Kuinka lauhkeita ne nyt olivatkaan, kuinka kiinnostuneita ne olivatkaan minun poistetuista elimistäni, nuuskivat Metallilautasta ulisten hiljaa kuin pennut nisäänsä. Ne tuijottivat minua silmiin kiitollisena ja tunteettomina. Ne tiesivät saaneensa ateriansa, ja minä ojensin niille vadin välinpitämättömästi.
Seuraus siitä oli kauhea. Ne hyökkäsivät käteeni kiinni ja vati kaatui lattialle. Kaikki se, joka oli vielä sisimmästäni lämmintä, lensi pitkin lattiaa ja joutui hampaiden ja repivien kitojen saaliiksi. Syntyi valtava tappelu ja haukkuminen, uikutus ja meteli, kun sisälmykseni katosivat eläimellisyyden nieluun sadoiksi riekaleiksi revittynä.
Keitin lääkärille kahvia ja kirjoitin rakkaudettoman runon paitahihasillaan pelaavalle rakkaalleni. Toivoin että hän saisi pelistään voiton, sillä tappion laajuutta ei voinut pelissä mitata. Oli tyydyttävä vähäisiin voittoihin, unelmiin joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa, ajatuksiin jotka riivaavat öisin ikkunan edessä - kuvajaiseen sarkastisesta ja julmasta minusta.
Se elää omaa elämäänsä kääriytyen vilttiinsä etsien siitä läheisyyttä ja lämpöä. Sillä mikään pimeä takka ei enää tässä huoneistossa pala, mikään kynttilä ei enää syty.
Join kahvia lääkärin kanssa ja katselin hänen aataminomenensa hissiliikettä edessäni sanattomana. Minusta kahvi ei maistunut yhtään miltään, vaikka siinä olikin sinne kadottamaani ruokosokeria. Kellot pysyivät hiljaa aloillaan tarkoituksensa menettäneenä. Ajalla ei ollut enää mitään väliä, koska huomisessa olisi jäljellä enää vain tämä päivä, eikä koskaan enää mitään muuta.
"Ikuinen lapsuus ainoana osanasi
oksana allasi
kiipeät korkeammalle elämän puuhun
aina latvaan asti
Kosketat itsesi unelmaa
väärällä kädelläsi
kuin kuuta kaukaista
kelmeänä hohtavaa
Minä seison allasi kuin maa
jota kalvavat kaikkeuden madot
patoan pimeyden usvaan,
ikkunaan, sanoiksi sinulle
Kihisten kadonnutta elämää
kuin jokien kervätvihaa
roiskuen valleille, rannoille
kuivumaan, katoamaan"
Vastaukset 5
Vanhimmat
Taisin nyt suorittaa jonkinasteisen näpistyksen, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Keksimäsi otsikko oli mielestäni vain niin jotenkin hurmaavan "lopullinen."
Kyllähän tuohon ylle vielä mahtuu vaikka mitä - aina taivaisiin asti :)
Minultako anteeksi pyytelet? Älä suotta, tuomiopäivä-nimisiä biisejäkin on netti pullollaan. Enkä aio tuomiopäivää tarinani nimeksi laittaa, sillä on ihan muu nimi.
Mikset enää kirjoita Fucoona?
Ja miksi sinä et idioottina?
Toivottavasti Fucoo palaa, koska minulle on outo tuttavuus, vaikka palttoota yritetäänkin sovitella.
T. Sherlokki (c) 2005
Ainoastaan siksi, että olen kyllästynyt henkilököhtaisuuksiin menevästä kirjoittelusta.
On ehkä parempi olla joskus hameessa daikkina, pikkupoikana purossa, isompana kiikkustuolissa.
Tässä kun on tämä ihmeellinen olemisen ja mielikuvituksen vapaus saappaankantani alla. Sanojen puroja on kiva viillellä hiekkaan.