Kun elämä heittelee laidasta laitaan ja kaikki ilo katoaa elämästä, niin mitä tehdä?
Kun on mieleinen työ ja ihana lapsi ja muutama ystäväkin ja silti vain väsyttää ja itkettää, niin mitä tehdä?
Yksinäinen kai olen, kun kaikki ns.vapaa aika kuluu opiskeluun, mutta sille ei tässä tilanteessa oikein mitään voi.
Tänään tapahtui se kauheus, että seinät kaatuivat päälle. Lamaannuin ja uuvuin totaalisesti. Ja kukapa sitä täällä kahden hengen taloudessa oli muu seuraamassa kuin oma pieni palleroni :(
Josko uhmaa tai muuta tällä pallerolla, mutta jatkuvaa raivoa on nyt kestänyt yli puoli vuotta... Väsyin ja kävin kiinni. En lyönyt, en heitellyt seinille, mutta puristin käsivarsista todella tarpeettoman kovasti. Säikähdin itseäni ja silloin se tapahtui. Luhistuminen. Vuosia olen jaksanut olla vahva tilanteessa kuin tilanteessa. Nyt tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan eikä happikaan kohta kulje keuhkoihin asti. Aivot pysähtyvät välillä ja tuijotan vaan eteenpäin.
Olen aina ollut huono pyytämään apua, mutta tänään tein täyden soittokierroksen päätyen perheneuvolan tädin puheille. Itkin ja selitin ja selitin ja itkin ja huomenna menen käymään.
No mitäpä tämä ketään kiinnostaa, kunhan puran pahaa oloani johonkin. Olo on kyllä kauhea ja voimaton.
Tottahan lapsestani iloitsen, mutta se onkin ainoa ilon aihe. Ja senkin ilon seurana on jatkuvasti pala kurkussa. Nauru vaihtuu itkuun ja itku nauruun. Päässä kai vikaa.
Susi74
Kun on mieleinen työ ja ihana lapsi ja muutama ystäväkin ja silti vain väsyttää ja itkettää, niin mitä tehdä?
Yksinäinen kai olen, kun kaikki ns.vapaa aika kuluu opiskeluun, mutta sille ei tässä tilanteessa oikein mitään voi.
Tänään tapahtui se kauheus, että seinät kaatuivat päälle. Lamaannuin ja uuvuin totaalisesti. Ja kukapa sitä täällä kahden hengen taloudessa oli muu seuraamassa kuin oma pieni palleroni :(
Josko uhmaa tai muuta tällä pallerolla, mutta jatkuvaa raivoa on nyt kestänyt yli puoli vuotta... Väsyin ja kävin kiinni. En lyönyt, en heitellyt seinille, mutta puristin käsivarsista todella tarpeettoman kovasti. Säikähdin itseäni ja silloin se tapahtui. Luhistuminen. Vuosia olen jaksanut olla vahva tilanteessa kuin tilanteessa. Nyt tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan eikä happikaan kohta kulje keuhkoihin asti. Aivot pysähtyvät välillä ja tuijotan vaan eteenpäin.
Olen aina ollut huono pyytämään apua, mutta tänään tein täyden soittokierroksen päätyen perheneuvolan tädin puheille. Itkin ja selitin ja selitin ja itkin ja huomenna menen käymään.
No mitäpä tämä ketään kiinnostaa, kunhan puran pahaa oloani johonkin. Olo on kyllä kauhea ja voimaton.
Tottahan lapsestani iloitsen, mutta se onkin ainoa ilon aihe. Ja senkin ilon seurana on jatkuvasti pala kurkussa. Nauru vaihtuu itkuun ja itku nauruun. Päässä kai vikaa.
Susi74
Vastaukset 16
Vanhimmat
Liian moni ei osaa sitä hakea, vaikka tuntemukset ovatkin samanlaisia kuin sinulla. Tsemppiä teille molemmille, ja aurinkoista kesää!!
Ymmärrän miltä susta tuntuu. Ihanaa että löysit paikan josta saat apua, jo pelkästään se että saa puhua jollekin, auttaa paljon.
Voimattomia hetkiä tulee, jos ei nyt ihan satavarmasti kaikille, niin useimmille meistä. Varsinkin kun on arjessa yksin lapsen kanssa, ei ystävät ja muut läheiset korvaa toista perheen aikuista vastuun jakajana. Varsinkin kun lapsella on vaikeita uhmakausia tai muuta, voimia kysytään. Silloin pitää vaan pyytää apua ja ymmärtää, ettei ole huono äiti ja epäonnistunut vaikka väsyy. Ja lapselle on vaihtelua päästä välillä vaikka ystäväperheelle viikonlopuksi tms. ja äidin vaikka toisen ystävän luo, sellaisen joka jaksaa kuunnella ja tukea.
Ite oon ns. kantapään kautta oppinut nöyrtymään, eli myöntämään sen etten ole niin vahva kuin haluaisin. Ja myös ymmärtämään, ettei tarvitse olla, eikä kukaan odota että aina selviää kaikesta yksin ilman apua. Läheiset ihmiset on olemassa sitä varten, että vaikeina aikoina tuetaan toisiaan, vastavuoroisesti. Saa puhua, saa kuunnella. Saa itkeä, saa lohduttaa.
Yksinäisyyttä ei tarvitse sietää, jos tilanne tuntuu pahalta, pitää miettiä voisiko sen sittenkin muuttaa.
Elämäniloa kannattaa etsiä pienin askelin, muistella mikä kaikki on ennen tuottanut iloa, ja yrittää kokea samoja asioita uudestaan. Kun kerää päiväänsä pieniä hyvän mielen hetkiä muutaman, on olo heti parempi. Ilonaiheet on usein aika yksinkertaisia: hyvä ruoka, musiikin kuuntelu, pukeutuminen kauniisiin vaatteisiin, pieni kävely, pilvien katselu, jonkun ihmisen auttaminen, pari ystävällistä sanaa naapurille tms., jonkun asian tekeminen eri lailla kuin ennen, joku pieni yllätysretki lapsen kanssa, mitä vaan mistä tulee hyvä mieli. Ja joka päivä voi vaikka kirjoittaa muistiin, mitä sellaisia asioita on tehnyt, jotka ovat ilahduttaneet. Ikäviä ajatuksia kannattaa yrittää kääntää positiivisiksi, ja kieltäytyä yleistämästä negatiivisia asioita tyyliin "aina mulle käy näin", "ei koskaan enää..." vaan nähdä asiat todella oikeissa mittasuhteissa, ja realistisesti todeta, että NYT en jaksa, mutta huomenna ehkä jo on toisin, NYT tuntuu yksinäiseltä/masentuneelta, mutta se helpottaa pian.
Tällaisia pieniä ajatuksia, näin sekavasti kirjoitettuna...tuntuu että olis paljonkin sanottavaa. Näitä ajatuksia oon vuosien varrella lueskellut erilaisista oppaista (esim. yths:n elämäntaito-kurssin materiaalista ja jostain muualtakin netistä), ja vähän sitten soveltanut omaan elämään sopiviks, eli sellasia mukaelmia viisaampien sanoista nää mun neuvot :)
Koitahan jaksella! Huomenna on jo helpompaa :D
Kiitos lohduttavasta viestistäsi.
Olen aina ollut positiivinen ihminen ja ajatellut asioiden järjestyvän.
Koskaan ei ole tätä ennen ollut univaikeuksia.
Olen iloinnut pienistä kauniista asioista maailmassa. Tämä olo on jotain ihan uutta. Ja tiedätkö, kyllähän esimerkiksi pojan mummi on monta kertaa kehoittanut minua lähtemään "johonkin", hän voi olla pojan kanssa... Mutta kun ei huvita.
Tässä asioita kelaillessa huomaan, etten ole käynyt yhtään missään pitkään aikaan. No baareihin ei ole kiinnostusta, mutta esim kävelyllä, pyörälenkillä tai muuta sellaista.
Eiköhän tässä pyristellä vaikka tuntuukin ettei huominen tule ikinä. Täällä vaan vollotan ja mitin että missä meni vikaan... missä kohtaa olisi pitänyt huomata huoltaa itseään.
Soitin tuossa aiemmin pojan mummille ja kerroin (itkin) väsymystäni, niin hänellä oli lääke valmiina: MIES
En tiedä itkeäkö vai nauraako.
Mutta toivon totisesti että huomenna kaikki näyttää valoisemmalta.
Hei, Et ole ainut asiassasi. Luhistuminen ja pelko siitä, että teen pahaa lapsilleni on tapahtunut mullekin ja vaanii koko ajan, jos en ole tarkkana oireiden kanssa.
Sain apua perheneuvolasta. Hyvä kun pääsit heti.
Sain uupumus/masennus -diagnoosin ja söin serotoniinia vuoden verran. En olisi halunnut pillereitä.. mutta ne todella auttoivat. Sain kasatuksi voimia ja sitten pärjäsin jo ilman.
NE mielikuvat lapsen vahingoittamisesta ei tee ihmistä vielä pahaksi, ne on hälytysmerkki. NE ovat kyllä pelottavia.
Silloin on haettava apua. Fiksuna ihmisenä sinä teit sen. Nyt on suunta parempaan. Usko mua.
Ei mies tosiaan ole apu tohon tilanteeseen.
Se on pinnallista ja aliarvioivaa ehdotella semmoista. Voimia sinulle.
asioita purat ja miten, ettei lastasi huostaanoteta.
Tälläisiä tapauksia on paljon, että aletaan tarkkailemaan ja lopuksi on lapsi huostaanotettu kun on vain pyytänyt apua ja asia on tullut väärinymmärretyksi!
sitten ei pitäisi puhua ja purkaa? Kiitos nyt vaan sitten siitä että saan lisätä listaani lapsen huostaanoton pelon...:(
Todellako lapsi viedään jos äiti on väsynyt ja hakee apua? Pitääköhän mun nyt perua kaikki ja teeskennellä että jaksan mitä tahansa ja olen superäiti?
Ei se nimittäin tämäkään päivä näytä sen kirkkaammalta kuin eilinenkään. Perheneuvolassa oli onneksi todella hyvä työntekijä joka kuunteli aidosti eikä vähätellyt...
Huomenna pitäisi mennä psykiatrin arvioitavaksi, lisääkö se siis huostaanotto riskiä?
Olen kärsinyt pitkäaikaisesta masennuksesta lähes kymmenen vuotta, mielialat ja olemiset ovat olleet hyvin vaihtelevia. Koskaan ei ole ollut mitään uhkaa mistään huostaanotoista, vaikka lapsia on kaksi. Oleellista on se, että oletko motivoitunut hoitamaan itseäsi, ja onko sinulla oikeasti voimia ja jaksamista tehdä se tarpeeksi hyvin.
Yleensä erilaisia tukitoimia ovat ensin päivähoito, tukiperheet yms sellaiset, huostaanotto vaatii aina (ainakin pitäisi) vankat perustelut...
lukea tuolta sijaisvanpien palstalta.
Paljon on tehty laittomia huostaanottoja eli niitä, että apua ei ole annettu ajoissa!
Paljon muutakin kamaluutta esim. jutut vuodenvaihteessa.
ainakaan sosiaalitoimisto.
Vastaan kyllä, viimeiseen kysymykseesi.
Huostaanottoja tapahtuu erittäin paljon ja paljon on juuri niitä kun on tehty väärin perustein.
Tuttavallani kävi näin, kun hän puhui asioistaan avoimesti ja pyysi apua yksinhuoltajana jaksamiseensa.
Psykiatri tai psykologi ei suositusta lapsen huostaanottoon kirjoittanut mutta sosiaalitoimistosta oli kommentti, että eivät sitä tarvitsekaan ja huostaanotto tapahtui siitäkin huolimatta.
Tämä on tätä suomen lainsäädäntöä, siinä tavallinen apuapyytävä ihminen jää hyvin heikoille.
Lapsen huostaanotto on pitkäaikainen prosessi ja kestää vuosia vaikka vanhemman mielestä itse on kunnossa, niin sosiaalilautakunta ei hevin puolla lapsen kotiin palaamista.
Vaaditaan pitkä näyttö, koska kunta on silloin vastuussa lapsesta et enää sinä itse!
vielä. Tämä lapsi ei ole kotonansa vieläkään vaikka huostaanotosta on kulunut melkein 3 vuotta.
Myös sen perheen kanssa on tullut ongelmia missä tyttö asuu (4v.), koska lapsen hoitajat yrittää kovin oikean äidin välejä lapseen sekoittaa.
Äiti on yrittänyt oikeusteitse lopettaa huostaanottoa, muttei ole siinä vielä onnistunut.
Tunnen ihmisen ja hirvittävää sivusta katsoa sitä kamppailua, jota hän lapsestaan käy!
vielä. Tämä lapsi ei ole kotonansa vieläkään vaikka huostaanotosta on kulunut melkein 3 vuotta.
Myös sen perheen kanssa on tullut ongelmia missä tyttö asuu (4v.), koska lapsen hoitajat yrittää kovin oikean äidin välejä lapseen sekoittaa.
Äiti on yrittänyt oikeusteitse lopettaa huostaanottoa, muttei ole siinä vielä onnistunut.
Tunnen ihmisen ja hirvittävää sivusta katsoa sitä kamppailua, jota hän lapsestaan käy!
Nyt kun olen läheisilleni ja psykiatrille myöntänyt väsymykseni, niin tuntuu helpommalta. Psykiatri ei käyttänyt sanaa masennus kertaakaan vaan puhui uupumuksesta. Koen jo nyt saaneeni lisää energiaa ja olen järjestellyt itselleni hengähdystaukoja ja mahdollisuuksia lenkkeilyyn yms. En kai siis ole masentunut vaan uuvuksissa?
Onko noilla eroa? Mielestäni masennus on vakava sairaus ja uupumus, vakavakin sellainen on väliaikaista...?
No käynnit ammattilaisella ovat nyt 1krt/vko joten aika näyttää kuinka käy.
Olo on joka tapauksessa huojentunut, eikä edes sairaslomalle "pakotettu" eli olen kuitenkin työkuntoinen ja se on hyvä!
ja lujaa. Eli sossussa itse työskennelleenä tiedän että asiat mitkä normaalisti kuuluisi tietosuojan piiriin, eivät pysy jostain ihmeen syystä sossuilta salassa. Sossuille on Suomessa luotu joku ihmeellinen ylimaallinen valta saada kaikki henkilökohtaiset asiat esim. terveys/psykologi/koulu/pankkiasiat tietoonsa "lapsen edun nimissä". Moni ihminen on viattomana vain lähtenyt hakemaan apua inhimilliseen hätäänsä ja tilanne on päätynyt lapsen huostaanottoon tai ainakin sen vakavaan uhkaan. Ole varovainen ja suosittelen hakemaan apua yksityiseltä sektorilta (ja sieltäkin harkiten). Silloin ne tiedot ei ainakaan tule suoraan verkosta, parilla napin painalluksella. Kunnallisella puolella terveys- ja sosiaalisektori on nyt kaiketi yhdistetty samaan tietokoneohjelmaan ja soskut saavat tiedot todella helposti ja nopeasti niin halutessaan.
Vähänpä arvostat itseäsi ja työtä, jota olet tehnyt, kun siitä tuohon malliin puhut. Vaikea on uskoa, että kukaan oikeasti sossuna työskennellyt antaisi tuollaisia lausuntoja.
Nimim. Itsekin sitä työtä läheltä seurannut ja aivan toisenlaisen kuvan saanut.
Hei kaveri!
Mut jätettin ja petettiin, mutta hengissä oon vieläkin!
Tärkeintä on,että sulla itselläsi on hyvä olo ja pyri siihen...sen jälkeen lapsissakin on.
Sinä itse olet se elämän ydin ja kun sen sisäistät, kaikki asiat sujuvat helpommin.Ja äiti on kuitenkin parasta maailmassa..ja sinä tiedät sen!
Näinhän se on :)