Kaikki kunnossa?

Se on terveen merkki että ihmisellä on minäkuva ja identiteetti.

Se ei ole terveen merkki, jos ei ole oma itse vaan joku muu. Vielä vähemmän tervettä on olla pelkästään joku muu kuin oma itsensä, eikä omaa identiteettiä ole laisinkaan.

Jos on samaan aikaan Senssu, Pasanen, Tapsa, onkopoika, YK- soturi, professori, koelentäjä, tietokonevelho, keksijä, Helsingin nuorisotoimen johtaja, , helppoheikki, kirpputorimies, rikkaissa naimisissa oleva mies ja välillä nainen, niin silloin mikään ei ole kunnossa.

MINÄ tiesin jo viisivuotiaana että olen hetero, tytöt kiinnosti jo silloin ja pojat ei aiheuttanut samaa reaktiota. Hymy tai katse tytöltä sai sekaisin onnesta.

Tiesin myös että haluan ison moottoripyörän, joka kulkee kovaa, pitää kovaa meteliä ja jolla voin kyyditä niitä tyttöjä.

Kerron väitetyn väkivaltaisuuteni taustat, ihan vaan vaikka ärsyttääkseni "Senssua" joka on katsonut Karate Kidit liian monita kertaa:

-Tiesin myös jo todella pienenä, että haluan olla fyysisesti vahva ja pärjätä tappelussa. Se johtui ympäristön paineista, sillä 6 vuotta vanhemman veljeni sukupolvi oli väkivaltaisia "retkuja". Myös sedät oli varsin machoja.

Näitä me pienemmät pojat sitten ihailtiin ja mietittiin kuka voittaa kenetkin. Isämme luki lehdestä naureskellen Muhammad Alin uhoamista ja nämä matsit inspiroivat velipojan hommaamaan nyrkkeilyhanskoja kaksi paria.

Velipoika kävi jonkun nyrkkeilijän opeissa ja nuiji minua surutta kuin hiekkasäkkiä, niin että purentani harvoin osui kohdalleen ruokapöydässä. Itku ei tullut koskaan, mutta sisu kasvoi.

Minä olin kymmenen ja hän puberteetin ohittanut 185 senttinen kaksi päätä minua pidempi 16 vuotias, joten lopputulos oli varsin selvä. Sisko yritti välillä hillitä broidia mutta huonolla tuloksella.

Kun olin 13 vuotias ja olin harrastanut Karatea nelisen kuukautta, treenasin sitä kaiken vapaa-ajan ja virittelin kaikenlaisia säkkejä puihin ja tolppiin.

Runsaan liikunnan ja pakollisen pyöräilyn / hyötyliikunnan ansiosta olin kovassa kunnossa muutenkin, koulun parhaita lajista riippumatta.

Porukat oli jossakin käymässä, kun olin yksin kotona. Velipoika tuli käymään krapuloissaan, kun olin treenaamassa säkkien kanssa. Hän sanoi minulle ylimielisesti että "Se on ihan sama vaikka treenaat kymmenen vuotta, mutta ikinä et tule minulle pärjäämään"

Sanoin hänelle saman tien että "No, käy päälle niin katsotaan"
Velipojalla oli hetken aikaa epäuskoinen ilme kasvoilla, että miten tuo rääpäle uskaltaa, mutta sitten lähti tulemaan kohti.

Kun etäisyys oli sopiva, pyörähdin ushirogerin joka osui broidia suoraan palleaan. Velipoika putosi polvilleen ilmat pihalla ja oli minuutin verran siinä kuin kala kuivalla maalla yrittäen saada happea.

Kaikki uho ja ylimielisyys oli kadonnut silmistään ja hän sai sanottua vaan että "Miten sä sen teit?" Jatkossa hän myönsi jopa kavereidensa kuullen ettei pärjää pikkuveljelleen ja ette pärjää jätkät tekään.

Se asetelma on säilynyt ikuisesti siitä päivästä lähtien. Broidi oli minulla töissä yhteensä 11 vuotta ja meillä on välit kunnossa ja nokkimisjärjestys selvä, hyvässä hengessä.

Kuten Spidermanin setä sanoi: "Suuri voima tuo suuren vastuun". Kun nämä ominaisuuteni kävi sittemmin kaikille ilmi, että nukkumatti asui nyrkeissäni, niin kaverit luottivat siihen että he ovat turvassa öykkäreiltä silloin kun olen mukana.

Tämä sitten johti siihen nuorukaisena, että valtaosa tappeluista ei olleet omiani, vaan kavereiden puolustamista ja myös sivullisten altavastaajien puolustamista.

Itse en kutsu sitä väkivaltaisuudeksi, vaan se on valmiutta kohdata väkivalta ja sillä on myös ennaltaehkäisevä vaikutus, joka vähentää väkivallan riskiä, kun paikalla on henkilö joka ei aloita tappeluita, mutta lopettaa ne.

2010