Kaikesta rauhallisuudestani ja sen sellaisesta huolimatta olen huomannut, että hermostun kovin helposti, joskus suorastaan suutun. Minulla on itse asiassa aina ollut tämä vika, ja vaikka rauhoituttuani ja myös buddhalaisten opetusten avulla olen päässyt siitä suureksi osaksi eroon, se vaivaa minua yhä.
Kysyisin teiltä idän viisauksiin perehtyneiltä (ja varsinkin T:ltä), että oletteko itse huomanneet vastaavaa, ja miten sitä kannattaisi "hoitaa"? En missään tapauksessa ole kuitenkaan aggressiivinen, eikä suuttumiseni usein edes näy ulospäin, mutta joka tapauksessa hermostun monista täysin naurettavista asioista, ja saan itseäni niskasta kiinni vasta hetkeä myöhemmin.
Kysyisin teiltä idän viisauksiin perehtyneiltä (ja varsinkin T:ltä), että oletteko itse huomanneet vastaavaa, ja miten sitä kannattaisi "hoitaa"? En missään tapauksessa ole kuitenkaan aggressiivinen, eikä suuttumiseni usein edes näy ulospäin, mutta joka tapauksessa hermostun monista täysin naurettavista asioista, ja saan itseäni niskasta kiinni vasta hetkeä myöhemmin.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Nuorempana hermostuin herkemmin, mutta muistan että toivoin usein saavani olla omissa oloissani ja rentoutua. Väsyneenä ei myöskään jaksa väitellä ja fyysinen kunto vaikuttaa hermoihin.
Minä myös suutun turhistakin asioista, ja monesti joku vanha juttu jossa tunnen kokeneeni vääryyttä tulee yllättäen pintaan todella voimakkaasti.
Lepyn kyllä äkkiä jos suutahdan jollekin mutta juuri tuollainen vanhempi juttu saattaa pyöriä mielessä pitkäänkin. Mutta olen huomannut että mitä enemmän meditoin sitä helpompi on ymmärtää tuota tunnetta ja päästää se vain menemään, olla reagoimatta siihen, se on vain tunne.
Buddhalaisuuden mukaan viha ei ole jotain jonka tarvitsee kuulua osana elämään vaan jotain josta voi päästä eroon.
Vihan tunnetta ei kannata kieltää mutta silti sitä ei ole pakko ilmaista, kannattaa vain tarkkailla vihan tunnetta ja oppia tuntemaan mitä se todella on. Kun vihan tunne syntyy on sillä aina kohde kuten "sinä typerä pässi" eli me suuntaamme vihan tuohon kohteeseen.
Tarvitaan paljon meditaatiota ennen kuin kykenemme vihan tunteen vallitessa kääntämään huomion kohteesta itseemme ja tutkimaan tunnetta itsessämme ja silloinhan huomaa kuinka se tunne sattuu itseenkin.
Se miksi me emme yleensä edes huomaa miltä tuo viha tuntuu ja mitä se on, johtuu siitä että emme yleensä ole todella paikalla kun se tapahtuu vaan olemme vihan kohteessa.
Meditaatio lisää huomiokykyä ja tarkkaavaisuutta ja pitää mielen hereillä niin että voimme helpommin huomata milloin mikäkin tunne syntyy, ja silloin emme reagoi tuohon tunteeseen äkkiä vanhan tottumuksen mukaisesti vaan meillä on aikaa miettiä miten todella haluamme reagoida.
Eli meditaation tehtävänä on valmentaa mieltä siihen todelliseen harjoitteluun joka tapahtuu juuri noissa tilanteissa jossa tunne herää ja voimme tutkia sitä. Jos mieli ei ole tyyni niin me vain reagoimme koko ajan uusiin ärsykkeisiin ja emme ehdi tutkimaan niistä yhtäkään tarkemmin.
Olen itsessäni huomannut että kun suuttuu esim. jollekin joka on oikeasti toiminut minua kohtaan loukkaavasti, niin pystyn hillitsemään itseni sillä hetkellä eikä vihan tunne edes oikein herää, mutta sitten asiaa alkaa jälkeenpäin pyrittämään mielessään ja suuttuu tosissaan, sitten ensimmäinen keino päästä vihasta on ajatella että noh... hän saa sen jossain myöhemmin takaisin, Mutta sittenhän en vieläkään ole ymmärtänyt vihaa sillä haluan että hänen tekonsa kostautuu hänelle.
Jos haluaa todella ymmärtää vihan tuossa tilanteessa, täytyy ymmärtää että ei ole T:tä, ei ole ketään jota on loukattu, on vaan sanoja ilmassa ja korva joka kuulee ne.
Eli tullaan tuohon Buddhan totuuteen että ei ole pysyvää minää. Ja silloin kun ymmärtää tuon päästää vihan mielellään menemään jos haluaa olla vapaa.
Itse en kykene todella sisälläni ymmärtämään tuota minättömyyttä, minulla on siitä vain pieniä aavistuksia, mutta Buddhan opetuksen perusteella uskon ja voin todeta että en häviä mitään vaikka päästän vihan vain menemään, ja vaikka minua loukannut henkilö ei edes välttämättä huomaisi luokanneensa eikä saisi siitä mitään seuraamuksia, jos haluan olla vapaa päästän tuon kaiken vaan menemään.
Vihan tunne ei ole vihan kohteen ongelma vaan vihaajan ongelma, eli kannattaa siirtää huomio kohteesta itseensä tutkia vihan tunnetta itsessään.
Jos me osattaiskin enemmänkin tutkia vihaa itsessämme niin Israelkin saattais olla rauhallisempi paikka?
Mielenkiintoinen ero meillä siinä, että minulla ei suuttumukset niinkään tule vanhoista asioista vaan uusista. Olen oppinut olemaan välittämättä niin kauheasti vanhoista vääryyksistä, mutta uudet asiat hyppivät helpommin silmille.
Valitettavan usein suuttumiseni kohteena ovat ihmiset, jolloin usein tiuskahdan jotain ennen kuin ehdin tajuta suuttuneeni. Olet oikeassa että tällöin todellakin siirrän itseni tuohon kohteeseen ja etsin ns. "huonoja" ominaisuuksia, minkä ansiosta minulla on "oikeus" suuttua.
Pht:n kommenttiin viitaten, olen samaa mieltä siitä, että suurin osa suuttumuksistani olisi monelle vain vähäistä ärtymystä, sillä raivokohtauksia en ole saanut juuri koskaan. Mutta siltikin koen suuttuvani liian usein ja liikaa, mutta ehkä se ajattelu johtuu juuri siitä, että kun on jonkinverran kehittynyt henkisellä polulla, niin alkaa huomioimaan itseään tarkemmin. Tällöin suuttumisetkin ovat isompia juttuja.
Kuitenkin olen toisaalta kiitollinen suuttumiselle, sillä miten muuten voisi harjoitella pitkäpinnaisuutta ja rauhallisuutta! :) Jälkeenpäin vaan tulee huono olo kun miettii, että kuinkahan pahasti tuli loukanneeksi jotakuta (vaikka usein nämä suuttumisen kohteet eivät pidä suuttumistani minään, vaan ihan tavallisena ihmismäisenä käytöksenä).
Meditointi todellakin auttaa tähän, ja olen nyt huomannut kun syystä tai kolmannesta en ole meditoinut päivittäin (kuten aiemmin), on suuttumisenikin ollut herkempää.
Ehkä se on hyvä merkki että osaa edes huolestua siitä kuinka herkästi suuttuu...? "It only makes sense to thank our enemies inspite their intent."
Pax.
se suuttumus tulee jälkeenpäin siinä muodossa että alan ajatteleen että, "miksi en haukkunut läjään sitä henkilöä, ei sillä ollut oikeutta käyttäytyä noin" mutta jos vaan miettii tilanteen uudelleen ja uudelleen niin siitä pääsee kyllä yli.
Se on kans jännä juttu että jos joku suuttuu mulle niin se odottaa että suutun takaisin ja että alkais väittely/tappelu. sitten kun en suutukaan niin se suuttuja on ymmällään eikä tiedä mitä tekis, sitten alan säälimään sitä suuttujaa nolossa tilanteessa ja suutahdan säälistä vähäsen ja elämä voi taas jatkua.
Eli suutuminen voi olla yhteiskunnallinen velvollisuus jotta vältyttäisiin noloilta tilanteilta?
Suuttuminen ja tiuskiminen on myös jonkinlaisia sosiaalisia tavalliseksi käyttäytymiseksi omaksuttuja tapoja. Muistan itse eräässä firmassa, missä tavallinen puhuminen ja hienovarainen asioiden esittäminen ei saanut paljoakaan vastakaikua, mutta jos osasi joko oikeasti olla tulistunut tai sitten sopivasti näytellä tunteikain elein, niin kommentit otettiin paljon paremmin vastaan. Monissa tilanteissa siis oikein odotetaan jonkinlaista suuttumista ja toisaalta taas "cool"-tyyppien harvat suutahdukset muistetaan sitten pitkään :-)
no tähän ketjuun jatkaisin, että mielestäni viha ja suuttumus ovat yhtä normaaleja tunteita kuin rakkaus ja lempeyskin. Näitä tunteita aiheuttavat meille sisäänrakennettu laitteistomme ja niiden avulla reakoimme ulkopuolella sattuviin tapahtumiin ja tilanteisiin.
Viha ja suuttumus ovat selviytymis ja itsepuolustus reaktioita rakkaus puolestaan hoivaamisen ja elämän jatkumisen elinehto.
Nykyään elämme ympäristössä joka ei ole tarkoitettu ihmisen elettäväksi. Liikaa informaatiota, liikaa työtä, liikaa tekemistä, liikaa tietoa, liikaa huolia... Tähän ympäristöön reakoimme tunteillamme, mutta ympäristön paine on niin suuri, että käsittelemätön stressi kasaantuu ihmiseen ja purkautuu satunnaisina vihan purkauksina ja muina lieveilmiöinä.
Meditaatio on yksi keino purkaa tuota ylimääräistä kuormaa.
Joten parannuskeino ei mielestäni ole vihan tunteen väkisin tukahdutaminen, vaan stressin purkaminen.
silloin kun on vihaa, kaunaa ja suuttumusta, niin silloin on siis jotain "vialla". Ne ovat seurausta epätasapainoisesta elämästä. Vaakakuppi heilahtaa toiselle puolen, vastavoimien vaikutuksia.
että tuota vihasta irtipäästämistä kutsutaan anteeksiantamiseksi.
Ja ei ole mitään mitä ei voisi antaa anteeksi.
Onko buddhalaisilla rauhallisuus ehdoton ihanne? Eikö ole välillä ihan terveellistäkin suuttua, esim.pahan edessä?
Miksi pahan edessä pitäisi suuttua?
niinku tuossa jo kirjoittelin, niin buddhalaisuuden mukaan viha ei ole jotakin jonka tarvitsee kuulua elämään.
Hyvä kysymys, joka saa minut kysymään: Mikä on pahaa ja miksi?
Maailmassa on kuitenkin niin, että sama asia voi olla yhdelle hyvä ja toiselle paha.
Miksi minä loukkaannun sellaisesta, jolle joku toinen ei suo toista ajatusta?
Kai siksi, että voisi tapahtua jotain muutosta parempaan.
Vai onko buddhalaisuudessa niin, että ei ole edes olemassa hyvän ja pahan käsitettä länsimaisessa, sanoisinko dualistisessa merkityksessä?
Ja pätee tavallisessa arkipäivän elämässä.
Mutta uskon silti, että on olemassa joitain universaaleja käsitteitä ja arvoja, kuten elämänkunnioitus. Tai ainakin sen mielestäni pitäisi olla...
Onhan asiat suhteellisia ja niillä on aina puolensa, mutta silti väitän että on olemassa jotain pelkästään hyvää ja jotain pelkästään pahaa... Älä kysy miksi =) Tää on ehkä enemmän toiveajattelua!
Itse ajattelen myös vihan kuuluvan tasapainoiseen elämään. Jos ei ole pahuutta eikä vihaa, niin onko silloin hyvyyttäkään ja iloa?
Kuten huomaat, en ole oikein perillä näistä buddhalaisten ajatuksista, mutta ehkä voit vähän valoittaa mua?
Jotta voisin antaa kunnon vastauksen niin pitäis kai itse ensin ymmärtää että on jotain ei dualistista joka ei ole hyvää eikä pahaa.
Valaistuneet opettavat että buddhalaisuudessa pyritään tuohon ei dualistisuuteen.
Buddha opetti että elämä ei ole tasapainoista vaan Dukkhaa eli pohjimmaiselta olemukseltaan kärsimystä(ei tarkoita välttämättä jatkuvaa draamaa) ja stressin alaista.
Dukkha on Palin kieltä. Sille ei ole vastaavaa sanaa muissa kielissä, sen merkitys on todella laaja, se pitää sisällään kaiken elämässä olevan kärsimyksen ja stressin.
Buddhan mukaan syntymä on dukkhaa, vanhuus ja sairaudet on dukkhaa, kuolema on dukkhaa, ero rakkaista on dukkhaa ym.
Tämän vuoksi buddhalaisuutta arvostellaan usein pessimistiseksi uskonnoksi, mutta tulee muistaa että Buddhan mukaan tuosta dukkhasta on mahdollista päästä eroon jo tässä elämässä valaistumalla, eli Buddha ei kaunistellut elämän totuuksia vaan tarjosi mahdollisuuden päästä kärsimyksestä jota elämä pitää sisällään.
Niinpä buddhalaisuudessa vihan ja muiden tunteiden jatkuvaa virtaa ja vaihtelua ei pidetä tasapainoisena.
Buddhalaisuuden tavoite on mielen vakaus, sanotaan että valaistunut mieli on liikkumaton kuin vuori. Buddha opetti että tuo mielen vakaus on suurin autuus, eli vakaus ja tyyneys ei tarkoita tylsyyttä, vaan vakaalla mielellä voi vasta tajuta myös kaiken kauneuden niinkuin se todella on eikä suodatettuna. Tuo vakaus ja tyyneys on meissä jokaisessa, mutta koska mieli on saastunut sitä vakautta on vaikea saavuttaa, eli kysymys on mielen puhdistamisesta.
Buddha valaistuessaan ymmärsi että kaikki mikä on syntymiselle altista on myös altista kuolemalle, hän myös valaistuessaan ymmärsi että hänen kohdallaan ei ole enää tulemista( joksikin )
ja että syntymää ei enää ole, eli hänen ei tarvitse enää syntyä, vaan kaikki on saavutettu, työ on tehty.
Buddha kertoi valaistuttuaan muistavansa 91 ajan alkua ja ajan loppua (alkuräjähdystä?), eli lukemattomia elämiä ties missä muodossa ja ymmärsi Karman lain eli syyn ja seurauksen lain, ja painotti että teoilla ja ajatuksilla on todella voimakas merkitys ja vaikutus, tämän vuoksi moraali ja hyvyys on tärkeää.
Ja valaistuminen on siis vapautus tuosta elämän ja syntymän kiertokulusta.
Kun Buddha valaistui hän ei aluksi aikonut opettaa kellekkään, sillä hän ajatteli että tämä on liian vaikeaa ymmärtää, ei tätä voi opettaa.
Sitten kuitenkin myötätunto heräsi ja Buddha ajatteli että on olemassa joitain joilla on vain vähän hiekkaa silmissä jotka voisivat sisäistää tämän totuuden.
Tuon myötätunnon vuoksi mekin olemme saaneet kuulla opetusta tuosta totuudesta.
Ja kun ajatellaan että Buddhan mukaan miljoonassa vuodessa tulee n. 7 itsevalaistunutta opettavaa Buddhaa niin siitähän ei ole kauan kun Gautama Buddha opetti, sillä seuraavaan Buddhaan on vielä pitkä aika.
Eräs opettaja tapaakin sanoa ihmisille jotka väittävät että ei ole järkevää harjoitella ja yrittää ymmärtää elämää sen syvemmin, että "voit odottaa seuraavaa Buddhaa, sillä tulet luultavasti olemaan maisemissa silloin".
Tuo sama opettaja sanoi että:
" ihmiset ovat kuin härkiä, ne täytyy sitoa kaikista jaloistaan kiinni ennen kuin ne suostuvat ottamaan lääkettä"
Eli me jatketaan tätä normaalia elämistä ja ajatellaan että kaikki on pysyvää ja hyvin, mutta vasta kun todella tulee vastoinkäymisiä ja raskaita sellaisia niin vasta sitte alamme ajattelemaan että oisko elämässä sittenkin jotain muuta kuin tämä, oisko joku lääke.
Buddhalaisuus taitaa olla ainoa lääke joka opettaa että tämä minä jonka tunnemme ei itse asiassa pysy kasassa edes kahta perättäistä hetkeä vaan muuttuu koko ajan, ja kuitenkin teemme kaikki päätelmät tämän minän perusteella.
Buddha opetti että suurin onni on ymmärtää minättömyys, jonka ymmärtäminen on osa valaistumista.
Toivottavasti tuossa tuli jotakin joka liittyi myös kysymykseesi. Buddhalaisuuden käsitys elämästä on laaja ja itse pikkuhiljaa sisäistettävä käsite.
Joka tapauksessa elämä nähdään todella hyvänä mahdollisuutena ymmärtää totuus, sillä elämässä on sopivassa suhteessa kärsimystä ja onnea.
Buddha opetti että on olemassa jumaltodellisuuksia ja taivastodellisuuksia joissa olennoilla on erittäin pitkä elämä ja koko ajan pelkkää onnen tunnetta eikä kärsimystä lainkaan joten noille olennoille on lähes mahdotonta ymmärtää että tuo onni ei ole pysyvää.
Eli he ovat takertuneita tuohon onnen tunteeseensa eivätkä voi valaistua, juuri ennen kuolemaansa heille iskee sitten todellinen kauhu ja epätoivo koska heidän pitääkin jättää kaikki.
Nuo olennot haluavatkin syntyä ihmisiksi sillä ihmisillä on helpompaa ymmärtää kärsimyksen ja onnen väliaikaisuus ja saavuttaa PYSYVÄ onni.
Ja Buddha opetti että ajatellen kaikkien olentojen määrrää syntyminen ihmiseksi on älyttömän pieni mahdollisuus joten sitä ei kannata hukata.
En väitä että olisin ymmärtänyt kaiken, mutta kyllä nyt jotain sentään! =)
Jos vielä viitsit vaivautua niin onko buddhalaisuus enemmän filosofia kuin uskonto?
Buddha esitti opetuksensa yksinkertaisesti olevan Dhamma-vinaya -- " oppi ja kurinalaisuus " -- mutta vuosisatojen ajan ihmiset ovat yrittäneet kategorioida tuota opetusta erilaisin tavoin, yrittäen sovittaa sen vallitseviin kultturillisiin, filosofisiin ja uskonnollisiin kehyksiin. Buddhalaisuus on eettinen järjestelmä -- elämän tapa -- joka johtaa erityiseen päämäärään ja joka sisältää piirteitä sekä uskonnosta että filosofiasta.
SE ON FILOSOFIA
Kuten useimmat filosofiat,Buddhalaisuus pyrkii rajaamaan ihmisen olemassaolon pulmallisuudet tavalla joka vakuuttaa meille että on olemassa, tosiasiallisesti, joku perustana oleva järjestys maailmankaikkeudessa. Neljässä jalossa totuudessa Buddha tekee yhteenvedon meidän ahdingostamme:
1.on olemassa kärsimys 2.kärsimyksellä on syy 3.kärsimyksellä on loppu 4.ja on olemassa tie kärsimyksen loppumiseen.
Opetus Karmasta antaa perinpohjaisen loogisesti johdonmukaisen kuvauksen syyn ja seurauksen luonteesta.
Ja myös Buddhalainen käsitys kosmologiasta, joka joistakin vaikuttaa kaukaahaetulta, on looginen jatke karman laille. Dhamman(Buddhan opin) mukaan, syvä järkkymätön logiikka vallitsee maailmassa.
SE EI OLE FILOSOFIA
Päinvastoin kuin useimmat filosofiset järjestelmät, jotka nojautuvat spekulaatioon ja syyn löytymiseen tietyistä loogisista totuuksista, Buddhalaisuus nojautuu oman henkilökohtaisen kokemuksen suoraan tarkkailuun ja tiettyjen taitojen hiomiseen jotta voisi saavuttaa todellisen ymmärryksen ja viisauden.
Turhanpäiväiselle spekulaatiolle Budhhalaisessa harjoittelussa ei ole sijaa.
Vaikkakin luokkahuoneessa opiskelu, kirjojen lukeminen, ja osallistuminen henkisiin keskusteluihin voi esittää tärkeää osaa muodostettaessa käsitystä Buddhalaisuuden peruskäsitteistä, ei Buddhalaisuuden ydintä voi noilla keinoilla käsittää. Dhamma ei ole ajattelemisen abstrakti järjestelmä joka on suunniteltu ilahduttamaan älyä, vaan se on käyttöön tarkoitettu tiekartta, sellainen jonka päätarkoituksena on johtaa harjoittelija lopulliseen maaliinsa Nibbanaan(Nirvana).
SE ON USKONTO
Jokaisen maailman suuren uskonnon sydämessä lepää erinomainen/ihanne jonka ympärillä opilliset periaatteet kiertävät kuin planeetat radallaan.
Buddhalaisuudessa tuo totuus on Nibbana. Kärsimyksen ja stressin katoamisen tunnusmerkki, syvä erinomainen totuus joka on paljon erityisempää kuin mitä voimme kokea normaaleilla aisteillamme. Koska Buddhalaisuuden pyrkimyksenä on noin lennokas ja ylevä päämäärä, voimme kai kutsua sitä uskonnoksi.
SE EI OLE USKONTO
Vastakohtana muille suurille uskonnoille Buddhalaisus ei huuda avuksi jumalolentoja, ei ylintä Luojaa tai ylintä Itseä, ei Pyhäähenkeä eikä kaikkitietävää rakastavaa Jumalaa joka pelastaisi meidät. sen sijaan, Buddhalaisuus neuvoo meitä nostamaan itse itsemme ansasta, kehittämään omaa harkintakykyä jota tarvitsemme erottamaan nuo ominaisuudet itsessämme jotka ovat huonoja ja nuo jotka ovat todella jaloja ja hyviä, ja oppimaan kuika ravita hyviä ominaisuuksia ja kuinka kitkeä huonoja.
Tämä on tie Buddhalaisuuden suurimpaan täydellistymiseen Nibbanaan. Ei edes Buddha voi viedä sinua päämäärääsi , sinun on yksin tehtävä tarvittava työ viedäksesi matkasi loppuun.
Buddha sanoi:
"Näin ollen Ananda(Buddhan oppilas),olkaa saaria itsellenne,turva itsellenne, älkää etsikö ulkoista turvaa,Dhamma saarenanne, Dhamma turvananne, etsimättä muuta turvaa"
Huolimatta Buddhalaisuuden ei-teistisestä luonteesta on siinä kuitenkin kysymys myös uskosta. Myös tiedemiehillä on usko siihen että käyttämällä tiettyjä keinoja he voivat löytää vastauksia.
Buddha ikään kuin antoi tieteellisen tehtävän tutkia mieltä joten Buddhalaisilla täytyy olla myös usko siihen että noilla keinoilla on mahdollista löytää vastauksia.
Sokeaa uskoa Budhhalaisuudessa ei rohkaista, vaan kaikki tulee loppujenlopuksi kokea itse.
Huom.
Buddhalaisen kosmologian mukaan jokainen elävä olento elää jossain kolmestakymmenestäyhdestä erillisestä "tasosta", joista tuttu ihmis-tasomme on vain yksi. Jotkut näistä tasoista ovat koteja olennoille joilla on epätavallisia voimia ja yliluonnollisen hinojakoinen fyysinen ruumis, tai ei ruumista ollenkaan.He elävät todella pitkään mutta Heidän jumalallinen statuksensa on, kuitenkin, päättyvä. Kuten kaikki elävät olennot hekin ovat kuolevia ja alttiita kuolemalle ja jälleensyntymälle jollain muulla tasolla riippuen heidän tekojensa puhtaudesta.
Yksi näistä, suuri Brahma(jumala) on niin harhansa sumentama että uskoo olevansa kaikkivoipa ja kaikkinäkevä maailmankaikkeuden luoja.
että kaiken tuon jälkeen monet sanovat, että buddhalaisuudessa ei tunnusteta kuoleman jälkeisen tai sitä edeltävän sielun (olennon)olemassaoloa :-)
jäi kertomatta että tuo kirjoitus oli lähes suora suomennos Theravadalaisen munkin Thanissaro Bhikkun kirjoituksesta hänen kirjoituksia sisältävillä internetsivuilla.
Nuo sivut sisältävät myös koko Pali-kaanonin englannin kielisenä.
www.accesstoinsight.org
Sana sielu on Buddhalaisuuden mukaan väärä sana kuvaamaan sitä mikä siirtyy ruumiin kuollessa uuteen osoitteeseen, koska yleensä sielulla tarkoitetaan jotakin pysyvää henkilöitymää.
Buddhahan opetti että tämä meidän halumme läjässä pitämä henkilö ei itse asiassa pysy samana edes kahta perättäistä hetkeä, mutta karmahan tulee meille myös edellisen elämän teoista eli jotain samaa pysyy koko ajan paketin mukana?
Nämä on niitä asioita jotka pitää sisäistää, itse en ole sisäistänyt joten parempi ettei puhu enempää.
joka hetkihän on aikaa sisäistää ja tunkeutua syvemmälle asioihin. Itse olen pohtinut aika paljon tuota nimenomaista buddhalaisuuden piirrettä. Itse en pidä sielu ehdottomasti muuttumattomana osana ihmistä, vaan meidän sielulliset taipumukset muuttuvat ajan myötä hyvin paljon, myös sielu "muuttuu", koska loppujen lopuksi se koostuu erilaisista ominaisuuksista, ja sitä kokonaisuutta kutsutaan sieluksi. Henkeä pidän muuttumattomana, ikuisena olevana, vaikka hengen ilmenemismuodot ovat lukemattomat. Lännessä on sielu ja henki, idässä mieli ja sielu vastaavat samoja asioita.
Kun sanotaan, että karma jälleensyntyy, niin mihin se karma jälleensyntyy, mihin se kiinnittyy ja kuka sen karman kantaa? Länsimaisen mystiikan mukaan, jossa myös jälleensyntyminestä opetetaan, karma tulee tuon yksilöllisen sielun mukana. Kuten sanoin ja mainitsin jossain edellä, niin buddhalaisuuskaan ei opeta, että toisen karma tulee toisen sovitettavaksi, vaan ketjulla on tietty yksilöllinen polkunsa. Se, jolle se ketju kuuluu, kutsun itse yksilölliseksi sieluksi. Persoona on taas tämänhetkinen vielä muuttuvaisempi ihmisen olotila.
Mitä nyt tuli tuohon huomautukseeni, niin sillä viittasin vain siihen, että todellakin, keitä ovat ne jumalaiset olennot, jotka jälleensyntyvät ja haluavat tulla ihmisiksi? Hehän eivät ole kokeneet muuta kuin onnea taivastiloissa, joten heidän on täytynyt olla olemassa jossain sanotaan vaikka sielullisessa muodossa siellä lookissa. Ovatko he mielestäsi poikkeus siitä mitä tulee tavallisen ihmisen inkarnoitumiseen? Itse käsittäisin, että heillä tarkoitetaan juuri ihmiskuntaa, ihmisen jumalallista sielua, joka on huomannut, että neitseellinen taivastila ei ole täydellinen, jos se ei ole maan tomuun täydellisesti kerran laskeutunut.
Ihmisessä on paljon sellaista, mikä ei pysy hetkeäkään paikoillaan, mutta nähtävästi myös sellaista, mihin tuo kaikki pieninkin liike voidaan peilata. Sitä voisi kutsua järkähtämättömäksi absoluuttiksi. Miksi buddhalainen pyrkisi tavoittelemaan levollista ja rauhaisaa mieltä, jos hän todellakin ajattelisi, että ei ole mitään, joka voisi olla levossa? Eikö olisi yksinkertaista silloin vain jättää sellainen mahdottomuuden tavoittelu ja tyytyä siihen, että välillä sitä vain on levollinen ja välillä ei, harjoittamatta mitään erityistä menetelmää elämässään enää?
En tiedä miten budhalaisuudessa, mutta itse koen pahan olevan sitä, jota en itselleni halua tapahtuvan. Toisaalta hyvä on sitä jonka soisin itselleni tapahtuvankin.
Näin hyvä ja paha hyvin lyhyesti määriteltynä.
noilla olennoilla ei tarkoiteta ihmiskuntaa, vaan Buddha kävi opettamassa muillakin tasoilla esim. helvetissä, taivastodellisuuksissa ja jumaltodellisuuksissa. Joistain noista ylemmistä todellisuuksista olennoilla on yhteys myös ihmisten tasolle( en tiedä onko kaikista).
Eli he voivat mm. tarkkailla meidän tekemisiä.
Nuo tasot ovat siis todellakin erillisiä tasoja eikä niillä vain kuvailla meidän mielen eritasoja, näin olen käsittänyt.
Buddha opetti tarkasti että mitkä teot ja mielenlaadut johtavat syntymään missäkin tasolla.
Noihin ylempiin todellisuuksiin pääsee saavuttamalla meditaatiossa eri tasoja, joiden saavuttaminen taas vaatii myös hyvää moraalista käytöstä.
Buddhalaisessa samadhi meditaatiossahan on neljä jhanaa eli neljä eri syvyistä korkeampaa meditaatio tasoa. Jhanat ovat sellaisia että mieli ikäänkuin astuu niihin sisään ja sitten mielen tila on vakaa ja pysyy tuossa samassa tilassa pitkään.
Ensimmäinen Jhana pitää sisällään, soveltavan ajatuksen ja kestävän/pitkittyneen ajatuksen ja mieli täyttyy mielen eristäytyneisyydestä syntyvästä hurmasta(eng.rapture) ja onnellisuudesta.
Toinen jhana kuten Buddha sen kuvaili:
Soveltavan ja kestävän/pitkittyneen ajatuksen haihtuessa hän astuu ja oleilee toisessa jhanassa, jossa on sisäinen varmuus ja mielen yhtyminen.ja soveltavaa ja kestävää ajatusta ei ole, ja se on täynnä keskittyneisyydestä syntyvää hurmaa ja onnellisuutta.
Kolmas jhana Buddhan kuvailemana:
Hurman haihtuessa,hän oleilee tasapainossa/tasapuolisuudessa, huolellisena ja harkitsevana; ja hän kokee omassa itsessään tuon onnellisuuden jota jalot kuvaavat seuraavasti:
onellinen on hän joka elää tasapainoisesti/tasapuolisesti, ja näin hän astuu sisään kolmanteen jhanaan.
Neljäs jhana Buddhan kuvailemana:
Mielihyvän ja kivun hylkäämällä, ja edellisten ilojen ja surujen kadotessa, hän astuu sisään ja oleilee neljännessä jhanassa, jossa ei ole kipua eikä mielihyvää, ja jossa on huolellisen mielen puhtaus joka johtuu mielen tasapuolisuudesta.
Siinäpä ne,Buddha opetti jokaisesta tasosta vielä tarkemminkin. ja jokainen johtaa syntymään tietyllä tasolla, seuraavassa osoitteessa tarkemmin:
http://www.accesstoinsight.org/ptf/loka.html
kannattaa alkaa lukemaan taulukkoa alhaalta ylös päin.
Noista tasoista (taivaista ja helveteistä) ollaan buddhalaisuuden parissa kahta mieltä. Toiset ajattelevat ne mielenlaaduiksi, toiset ulkokohtaisiksi todellisuuksiksi. Esim. Likesin kustantama "Opas Buddhan Polulle" ja sen kirjoittaja, Sangharakshita pitää niitä juuri mielenlaatuina, ihmistä koskevina sisäisinä todellisuuksina.
Mutta mitä ajattelet, ovatko noissa tasoissa elävät ihmiset sitten sieluja vai millä nimellä heitä kutsuisit? Ja onko mielestäsi mahdollista, että ihmisellä olisi samanlainen olemassaolon mahdollisuus ilman fyysistä kehoa, eli kuolemaa ennen ja jälkeen, jälleensyntymän välissä. Jos on niin miten perustelet ja jos ei, niin miten sen perustelet, jotain buddhalaisia tekstejä taustalla? Jumalolento on varmaan buddhalaisuudessa eriasia kuin ihmisolento, mutta tuskin kaikinpuolin erilainen. Mielenkiintoiseksi kysymykseksi jää, että mikä "ruumiillinen" aspekti mielestäsi erottaa ihmisen ja tuollaisen erilaisissa todellisuuksissa elävän olennon.
Eräät buddhalaiset tekstit kertovat, miten Gautama Buddha tulee joka vuosi keväiseen wesak-juhlaan. Tämän perusteella Buddhan nirvana siis ei tarkoittanut perinteistä, länsimaisittain ymmärrettyä tyhjiin katoamista, pisarana mereen sulautumista, eikä siis sieluttomuutta.
Myös syntyminen noihin tasoihin edellyttäisi jonkinlaisen yksilöllisyyden syntymistä ja kulkemista jälleensyntymien ketjussa. Lisäksi olomuoto ei varmaankaan ole fyysinen tässä meidän kokemassamme merkityksessä?
väittämään noista muista tasoista mitään koska ei ole minkäänlaista kokemusta, ja spekulointi on spekulointia, nuo todellisuudet voi varmaankin ymmärtää täysin vasta koettuaan ne.
Mutta voihan olla että ne ovat sekä mielen tasoja että erillisiä todellisuuksia, tai että kun saavuttaa tietyn tason meditaatiossa niin voi kyetä näkemään nuo todellisuudet.
En ainakaan ajattele että sitä voi vaan matkustaa fyysisesti toiseen todellisuuteen, eli tuon taulukon tekijänkin mukaan noihin todellisuuksiin voi päästä meditoimalla joten silloinhan nuo todellisuudet ovat tavallaan mielen sisällä mutta niissä on kuitenkin erillisiä olentoja jotka elävät erillistä elämää.
Kysyit noista että mikä ruumiillinen aspekti erottaa meidät noista olennoista. Viittaan tuohon samaan tidonlähteeseen jossa sanotaan että on materiaalisia todellisuuksia kuten meidän, sitten on hienomateriaalisia todellisuuksia ja lopuksi materiaalittomia todellisuuksia.
Niinkauan kun noita tasoja ei ole nähnyt niin on varmaan hyvä pitää kaikkia mahdollisuuksia auki, mutta tietenkin Buddhalaisena kiinnostaa mitä Buddha on noista tasoista sanonut.
Minun mielestä tällaisten asioiden ymmärtäminen vaatii lisää ulottuvuuksia mieleen joten niitä on suht turhaa miettiä ennenkuin mieli kykenee todella näkemään ne.
Joten en pysty kyllä näihin kysymyksiin vastauksia tai ehdottomia mielipiteitä antamaan, pystyn vain spekuloimaan mikä on tietenkin jossain määrin mielenkiintoista.
intialaisessa filosofiassa puhutaan rupa-olennoista, jotka ovat kehollisia ja muodollisia ja arupa-olennoista, jotka ovat muodottomia, mutta silti jollain tavalla havaittavissa olevia olentoja. Nähtävästi huomioiminen täytyy sitten tapahtua myös sellaisilla aisteilla, jotka eivät kuulu muodon maailmaan. Tuolla tavalla voisi käsittää myös nirvaanisen "tason".
Se on totta, että spekulaatiotahan tämä vain on. Miten muuten ajattelet, että mieli alkaa näkemään noita mainitsemiasi asioita, harjoituksella vai luonnon pitkän kehitysprosessin kautta tapahtuvan paremman havaintokyvyn kautta? Millainen se harjoitus olisi tai millainen se kehityskulku olisi noissa tapauksissa?
Monet munkit opettaa että syvän meditaation kautta voi nähdä noita muita todellisuuksia mutta he myös sanovat että jos huomaa olevansa sellaisessa ei kannata kiinnostua liikaa sillä niistäkin voi jäädä riippuvaisiksi kuten myös noista todella rauhallisista mielentiloista ja sitten harjoittelu ei etene. Thaimaassa on tapahtunut noita kuolemia joita kutsutaan Samadhi-itsemurhiksi joissa joku on harjoitellut Samadhi-meditaatiota niin pitkälle että saavuttaa jonkun noista jhanoista eli todella autuaista mielentiloista, sitten tuo harjoittelija kokee että haluaa mennä yksin johonkin esim. luolaan harjoittelemaan eikä halua kohdata arkielämän vaikeuksia ja sitten hän kehittää noita tiloja joissa mieli ikäänkuin voi vain levätä ja olo on todella onnellinen, sitten myöhemmin harjoittelijan ruumis löydetään lotus-asennossa kuolleena sillä harjoittelija oli lopulta halunnut vain pysyä noissa tiloissa joissa ruumista ei edes tunne. Tuollaisessa tilassa kuoleminen johtaa sitten syntymään, tai jäämiseen tuolle tasolle.
Tuota ajatellen munkkina on hyvä harjoitella sillä munkkien velvollisuutena on myös kohdata nuo vaikeudet jotka johtuvat muiden munkkien ja maallikoiden kanssa kommunikoinnista, ja munkki syö muiden ihmisten antamaa ruokaa joten hänellä on velvollisuus harjoitella ja yrittää kehittyä parhaansa mukaan. Jotkut kuitenkin jättävät luostarin ja menevät elämään erakkona eivätkä hekään suinkaan kaikki tapa itseään meditaatiolla.
Yhden munkin olen kuullut kuvailevan tarkemmin tuota pretojen eli nälkäisten haamujen tasoa, ja kertomuksessa olennoilla on todellakin fyysinen muoto mutta ei ihan samanlainen kuin meillä, vaan monilla on suuri vatsa mutta neulanpään kokoinen suu ja ne ovat nälkäisiä ja tappelevat koko ajan, sanotaan että jos ihmisenä eläessään haluaa kaikkea maallista ja on neuroottinen tuon halun kanssa joka kohdistuu esim rahaan niin yleensä siitä seuraa jälleensyntymä nälkäisten haamujen todellisuudessa, tämän on itseasiassa Buddha opettanut.
Minusta kuvailut tuollaisista maailmoista kuulostaa aluksi lähinnä hauskoilta sadulta ja satumaailman kaltaiselta ja jotenkin liian lähellä meidän muotoa ja elämää olevalta jotta sitä uskoisi.
Mutta monesti kun puhutaan esim. siitä että jos avaruudessa on elämää niin minkälaista se on, monet ovat sitä mieltä että sen täytyy olla jonkinlainen täysin erilainen ja käsittämätön elämänmuoto eikä esim. pieniä vihreitä miehiä jotka muistuttaisivat hieman meitä.
Mutta minun mielestä voi ajatella myös niin että koska planeetat syntyvät maailmankaikkeudessa samalla tavalla jokapuolella, niin eikö elämäkin voi muokkautua samalla tavalla ja samankaltaiseksi myös kaukana avaruudessa.
Siksi voi myös ajatella että eri todellisuuksissakin voi olla samankin tyyppistä elämää kuin meilläpäin.
Molemmat johtuvat yleensä itsekkäistä tarkoitusperistä ja jonkun tietyn helpoksi havaitun kaavan rikkoutumisesta sekä ennenkaikkea henkisestä laiskuudesta. Suuttumisesta ei voi päästä muulla tavalla kuin laajentamalla tarkkaavaisuusharjoittelun jokapäiväisiin askareisiin, jokahetkiseksi harjoitukseksi.
Meditointiin ja rauhallisuuteen "tyydyttäytyneet" suuttuvat tai närkästyvät tai menettävät muuten mielenrauhaansa siitä, jos heille ei anneta rauhaa mietiskellä ja vaipua omiin oloihinsa. Mietiskelyn tuoma mielihyvä voi siis olla todellisen henkisen harjoituksen este.
Lisäksi kannattaa muistaa, että oman sisäisen elämänsä tarkkailijat alkavat myös tuntea herkemmin asioita eli käytännössä pieni suuttumus ja vihastuminen tuntuu suurelta. Kuten taisit mainita, niin tuskin saat mitään todella suuria "raivokohtauksia" tai huudat ja suutut silminnähtävästi, vaan suurimmaksi osaksi se voi jäädä jonkinlaiseen tuhisemiseen ja mielentasolla tapahtuvaan tunnemyrskynpoikaseen. Silti mietiskelyä harjoittavalle ihmiselle se on ISO asia ja voi tuntua pahalta ja voimakkaalta, vaikka toiselle mietiskelyä harjoittamattomalle ihmiselle se olisi jotain, mitä ei voisi ehkä edes kutsua suuttumukseksi.
Kannattaa myös muistaa, että mitä enemmän pidättelee, sitä suurempi voima sillä pidätetyullä energialla on, kun se tulee ulos joskus. Mutta missä muodossa sen tuo, se on jokaisen ihmisen oma asia ja ymmärtääkseni siihen voi vaikuttaa tuoko sen vihana tai jossain muussa muodossa esiin. Joku taisi mainita, että pahalle saa suuttua. Silloin täytyisi vain muistaa, että omaa itseämme kohtaan tulevalle pahalle ei voi suuttua, mutta muita kohtaan tapahtuvalle pahalle voi joskus kiivastua. Evankeliumeista voimme huomata, että Jeesus esim. ajoi rahanvaihtajat ja Jumalan temppelin häpäisijät kiivaudella ulos, mutta häntä itseään kohtaan suuntautuneen pahan, solvaukset ja epäoikeudenmukaisuuden hän otti vastaan Jumalan tahtona eikä napissut sitä vastaan.
Jatkuva tarkkaavaisuus, aamusta iltaan jopa yöunien aikana sekä muiden palvelemisen halu voivat lopulta johtaa siihen, että tunneluonto ihmisessä muuttuu. Itsekkyys ja laiskuus (helpolla pääsemisen halu) johtavat suuttumukseen ja vihaan.
Jos lähtee "henkiselle tielle", joutuu kohtaamaan sen ja muitakin ilkeitä asioita (itsessään), kuten kateus, mustasukkaisuus, katkeruus jne.
Jokainen kantaa vihaa sisällään, mutta voi työstää sitä vasta, kun on tiedostanut "karun totuuden" itsestään.
perin syntinen on ihmisen historia, mutta menneisyyttä ei pelätä sais ja vielä vähemmän tulevaisuuden koettelemuksia. Millä tavalla pelko ja viha ovat yhteydessä toisiinsa? Onko suuttumuksessa mukana joitain pelon elementtejä?
elementti on tuo minkä maija jo sanoi, että jos on sairas fyysisesti tai henkisesti niin suuttuu paljon herkemmin, eli se suuttuminen kumpuaa suutujan omasta tilasta.
Ilmiselvästi pelko on ennen vihaa, kuten eläinmaailmassa(inhimillisen itsetietoisuuden höystämänä)
Tunnen itseni uhatuksi ja reagoin siihen aggressiolla.
Lähi-idän kostonkierre on hyvä tosielämän demonstraatio tästä.
Kostaminen ei ole oikeutta, vaan pelkoa.
Pelkään menettäväni yhtä ja toista ellen kosta.