Minulla tuli vahingossa kakka housuun julkisella paikalla.

Ihan hirveä tunne, kun on juuri päässyt kaupunkiin isoa kakkaa pidätellen, tietää tasan tarkkaan missä on julkinen vessa, kävelee suoraan sitä kohti, ja puolimatkassa se kakka vain tulee housuun. Ilman mitään syytä tai selitystä. Vaikka tein kaiken oikein, ja olin menossa suorinta tietä vessaan. Hätä ei vain jaksanut odottaa sinne asti.

Tuntuu epätodelliselta kun normaali, kiinteä kakka vain työntyy väkisin housuun. Ei niin, että se kurkkaisi ulos ja sitten sen saisi vedettyä takaisin sisään. Ei niin, että ripulia pääsisi vahingossa pikku lusikallinen pierun mukana. Vaan iso pökäle, jota kaiken järjen mukaan pitäisi pystyä pidättämään juuri niin kauan kuin tarvitsee, työntyy yhtäkkiä ulos. Vaikka oikein pysähdyin paikoilleni ja puristin kaikin voimin vastaan, se vain tuli. Ulos asti. Raskas paino tipahti alushousuihin. Pidättelin minkä pystyin, mutta samaan aikaan tuntui, kuin olisin yrittänyt kaikin voimin kakata. Niin kuin olisin yrittänyt kakata ja pidätellä yhtä aikaa, kun aivot päättivät yhtä ja keho toista.

Sitten joutuu kävelemään lopun matkan vaikeasti jalat harallaan, vetäen lahkeita tiukasti reisiin kiinni, ettei housussa roikkuva pökäle pääsisi tippumaan pitkin reisiä. Ihmiset katsovat, pelkään että joku voisi jopa kuvata nöyryytykseni puhelimellaan. Kaikki näkevät, että nyt on päässyt kakka housuun.

Vessajonossa ihmiset hymähtelevät ja pitelevät nenistään kiinni. Kukaan ei hienotunteisuuksissaan sano mitään, mutta kaikki vilkuilevat pullottavaa housuntakamusta. Ja mitä vessankoppiin pääseminen lopulta enää auttaa? Housut ovat jo likaiset.

En tiedä, kumpi on pahempi. Päästä hetkeksi vessaan turvaan pudottamaan isoimmat lastit pönttöön, mutta sitten joutua lähtemään sieltä uudelleen ulkomaailmaan kakkahousuna, ostamaan puhdasta päällepantavaa. Vai se, että menisi suoraan kauppaan housuostoksille omat pöksyt silminnähden pullollaan, ja vasta sitten pääsisi vessaan pelastamaan tilanteen.

Joku myyjä tuli hyllyjen välissä kysymään, tarvitsenko apua, ja huomasi kyllä heti, mitä minulle oli päässyt käymään. Hän oli tosi kiva, valitsin tietysti uudet housut niin pikaisesti kun pystyin, ja hän avasi uuden kassan yksin minua varten, että pääsin hirveän jonon ohi suoraan maksamaan. Mutta viereisillä kassoilla oli ihan kilometrijonot, ja minun piti kävellä kaikkien niiden ihmisten ohi päästäkseni kassalle, myyjän vielä lohdutellessa minua niin, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, että minulla oli päässyt housuun. Kaikki tuijottivat ja naureskelivat ruskeata takamustani.

Olin elämäni hirveimmässä hädässä, tuntui etten pysty pidättämään enää hetkeäkään. Kaikki kuitenkin hyvin, vessa oli nurkan takana ja ehtisin juuri juosta sinne asti.

Repäisin ovenkahvasta. Ovi oli lukossa. Renkutin kahvaa aivan tikkusuorana, puristaen pakaroitani täysillä yhteen, painaen vielä kättäkin takapuolellani. Ei varmaan kenellekään jäänyt epäselväksi, että kenellä on pääsemässä housuun.

Etsin paniikissa ratkaisua. Oliko jossain esillä siivous-, tai rikki-kylttiä? Oliko ohjeita, mistä avain kuuluu hakea? Pitikö johonkin maksaa jotain? Mutta missään ei ollut mitään selitystä, miksi ovi ei auennut.

Siihen tuli jotain muitakin etsimään vessaanpääsyä. No, pääsivätpä juuri sopivasti todistamaan oikein lähietäisyydeltä, miten minulla tuli koko lasti kerralla housuun. Ensin toivoa vielä oli; seuraavalla sekunnilla housut olivat täynnä kakkaa. Olihan se fyysisesti ihan tajuton helpotus, kun viikon ummetus viimein päättyi, mutta epäusko ja häpeä merkitsevät kyllä enemmän.

Siinä oli peili vieressä, näin itsekin että tätä ei voi millään piilotella. Ihan kuin joku olisi kaatanut housuihini ämpärillisen savea. Painava kasa roikkui pakaroiden välissä ja kakka tuli kankaasta läpi niin, että kaikki kyllä näkivät, miten se valui jo pitkin sääriä.

Ja tietysti siihen SITTEN tuli joku siivooja tai vahtimestari avain kourassa avaamaan ovea. Kehtasi vielä ivailla, että "no sinulla ei taidakaan olla enää kiire tänne". Joo hahhah.

Olin kävelemässä kauppaan, ja takaa tuleva pyöräilijä ohitti minut. En olisi muuten kiinnittänyt huomiota, mutta hän puuskahti mennessään jotenkin tuskaisen kuuloisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut tukala olo.

Vähän matkan päässä saavutin saman pyöräilijän uudelleen. Hän oli pysähtynyt, piti toisella kädellä pyörää pystyssä ja seisoi sen vierellä aivan tikkusuoraksi jännittyneenä. Tiukkojen, vaaleiden pyöräilyhousujen läpi näkyi, miten hän puristi pakaroitaan tiukasti kiinni. Hän rentoutui ja yritti nousta taas pyörän selkään, mutta pudottautui siitä hätäisesti takaisin alas puristamaan takapuoltaan. Kuulin, miten häneltä pääsi vahingossa oikein pitkä, märän kuuloinen pieru. Hän kääntyili ympäri, sivellen ja venytellen pöksyjensä kangasta, ilmeisesti jännittäen että oliko housuihin ilmestynyt näkyvää tahraa. Hän lähti jatkamaan matkaansa todella hätäisesti polkien.

Vähän matkan myöhemmin sama pyöräilijä ilmestyi taas mutkan takaa näkyviin. Hän oli jälleen pysähtynyt seisomaan aivan tikkusuorana ja pinkeänä. Lähestyin häntä takaapäin (tai siis en lähestynyt juuri häntä, olin vain kulkemassa samaan suuntaan kuin hänkin). Hän hengitti raskaasti, sillä lailla keskittyneesti puuskuttaen, puristi housunlahjetta nyrkissään rystyset valkoisina, nousi jalat kankeina varpailleen seisomaan.

Sitten hänen suustaan pääsi uikutus ja vaistosin, että nyt käy tosi nolosti. Housuntakamukseen hiipi ensin pieni kohouma, ja hän pinnisti itsensä aivan äärimmilleen estääkseen käymästä pahemmin, mutta vain sekunteja myöhemmin pöksyihin tipahti koko valtava painolasti, kun pitkään pidätelty kakka pääsi tulemaan housuun.

Hänen kehonsa rentoutui lannistuneena. Hän ei voinut kuin myöntää tappionsa ja levittää jalat haralleen nyt, kun ei ollutkaan pystynyt pidättelemään perille asti. Kakka roikkui pöksyssä pakaroiden alla, venyttäen housujen kangasta pyöreäksi säkiksi reisien väliin. Hän levitteli jalkojaan ja kumarteli päätään yrittäessään nähdä, miten pahasti vahinko näkyi housuista.

Lopulta hän lähti kävelemään eteenpäin, vaikeasti ja epämukavasti, pyöräänsä taluttaen. Matkanteko oli hidasta, kun kakka painoi housussa ja hän käveli jalat levällään. Nyt kun olimme molemmat jalankulkijoita, saavutin hänet nopeasti. Hän ei näköjään ollut aiemmin huomannut minua, koska ohittaessani häntä hän yhtäkkiä vilkaisi minuun päin, kyyneleiset silmät levisivät kauhusta, hän änkytti jotain selittämätöntä ja hyppäsi hätäisesti pyörän selkään huolimatta siitä, että housuun oli tullut kakka. Näin, miten hän istui satulaan suoraan takamukselleen, ja housussa roikkuva kakka litistyi sinne, minne mahtui. Se levisi takapuolta pitkin ylöspäin ja kasteli housunkankaan aivan ruskean väriseksi niin, että takuulla kaikki muutkin vastaantulijat huomaisivat tapahtuneen jo kaukaa. Ei taatusti tuntunut mukavalta, mutta olihan tuo häneltä ihan ymmärrettävä paniikkireaktio, että lähtee häpeillen tilannetta pakoon ns. "hinnalla millä hyvänsä", vaikka sitten joutuisi istumaan suoraan pyörän satulaan kakat housussa.

Sinne se poloinen kakkapöksy sitten lähti pyörällään sotkemaan ihan hirveätä vauhtia, päästäkseen pakoon toisten katseita ja piilottelemaan pöksyvahinkonsa. Ikävä kyllä hän meni suoraan keskustaa kohti, kun varmaankin asui siellä. Siellä kyllä monet muutkin tulivt taatusti nähneeksi, että nyt on päässyt housuun.

En kyllä ymmärrä näitä pidättelijöitä, eikö olisi viisaampaa mennä ja vingertää uloste normaalisti luontoon. Vähemmän hävettävää kai siinä olisi, jos myöntää että nyt pääsi yllättämään. Bussistakin voi poistua pikaisesti, kyllä ne pysäyttää jos on hätä.

Joskus kun olin tulossa baarista kotiin mahassa kiersi. Ei syynä nyt ollut ihan pelkkä kalja. Oli juku pöpökin. Pysäkillä menin sivummalle kuselle ja pieraisin rehvakkaasti. Jäykistyin paikalleni kun tunsin pierun mukana tulevan paskan housuun. Kävelin kahareisin syvemmlle puskiin. Heitin paskaiset kalsarit pois ja pyyhin sammaleella persettä. Vielä täytyi kyykkiä kun paskaa lurahteli. Puin kun tunsin enimmät tulleen farkut jalkaan jä lähdin kävelemään kotiin vältellen visusti ihmisiä.

Koulussa aikoinaan lähdettiin retkelle, koko luokka 4 km kävelymatkan päähän pulkkamäkeen.

Kaikilla oli päällä paksut talvihaalarit, minulla se oli vähän liian pieni kun olin kasvanut edellistalvesta. Sen alla oli oikein tiukat farkut, liian pienet nekin, kun äiti pakottanut aamulla pistämään jalkaan. Olin anellut jotain mukavampia kollarihousuja, mutta äiti sanoi "höpö höpö, kyllä minä teidät lapset tiedän, oikeasti haluat päällesi nuo muotihousut, laita ne nyt kun eivät muutenkaan enää kauaa mene päälle ja sitten itket kun et enää voi käyttää niitä". Ja niiden alla upo uudet, liian suuret pikkuhousut jotka kutittivat ja menivät koko ajan ryttyyn tiukkojen farkkujen alla, eikä niitä voinut millään suoristaa paremmiksi paksun toppahaalarin läpi.

Tunsin jo aamulla, että vessaan pitäisi päästä, mutta äiti sanoi, että käyn sitten koululla, kun hän ei viitsisi enää kuoria näitä vaikeita vaatteita päältäni pois. Ja kun koululla pyysin lupaa päästä vessaan ennen retkelle lähtöä, opettaja sanoi, että ei nyt tuhlata aikaa mihinkään riisumisralliin, kun olen kuitenkin juuri kotona käynyt vessassa.

Jo matkalla pulkkamäkeen tuntui kurjalta, kun pissahätä kiusasi, kävellessä tuli ihan hirveä hiki, en voinut liikkua kunnolla tiukoissa vaatteissa, enkä voinut janoonikaan juoda ettei pissahätä pahenisi. Pyysin apuopettajalta, voisinko saada käydä tienvarressa puskapissalla (tai siis hankipissalla) ja ottaa farkut haalarin alta pois, mutta hän sanoi, että minun olisi pitänyt hoitaa nämä koululla, nyt ei enää matkan päällä ruveta säätämään.

Sinne mäkeen minä sitten tieni taistelin ihan kurjana, ja ilottomana istuin pulkkaan laskemaan sillä typerällä pulkalla muodon vuoksi. Alas istuessa huomasin, että sieltä pissahädän takaahan paljastui myös hirveä kakkahätä, ja farkkujen vyötärö painoi mahaani niin että hätä nousi hetkessä nollasta sataan.

Töyssähdin pulkasta hankeen, enkä päässyt takaisin ylös, kun tiukoissa vaatteissa ei voinut liikkua ja samalla täytyi pidätellä kakkaa. Opettaja huusi minulle kaukaa, käski minua nousemaan ylös, pois muiden mäenlaskijoiden tieltä. Mutta en päässyt. Opettaja tömisteli luokseni, haukkuen minua vaarallisesta maassa makoilusta ja tottelemattomuudesta, ja repi minut käsivarresta ylös.

Siinä se sitten tuli. Opettajan retuuttaessa minua, kakka työntyi hallitsemattomasti housuun. Puristui lämpimäksi pannukakuksi sinne tiukkoihin farkkuihin, kuin pehmusteeksi koko pyllylle. Aloin itkeä. Opettaja luuli, että itken hänen moitteittensa vuoksi, ja huusi vain lisää, että "ihan oma vikasi kun käyttäydyt noin huonosti".

Hän retuutti minut takaisin mäen huipulle, kaikkien muiden tuijottaessa, ja istutti minut omassa kakassani takaisin pulkkaan. Hän pakotti minut laskemaan mäen uudestaan ja uudestaan, kun pulkkailupäivänä kuului pulkkailla. Kakat sotkeentuivat haalarini sisällä koko alavartalooni, ja minä vain huutoitkin koko pulkkailun ajan.

Lopulta opettaja kai kyllästyi kuuntelemaan itkuani ja antoi minun istua lopun aikaa lumihangessa, sanoi että "mene sitten sinne mököttämään kun et muuta osaa, saat tästä kyllä pitkän miinuksen käytökseesi". Istuin kädet puuskassa syvällä pehmeässä lumessa, ja sinnehän ne pissatkin sitten tulivat. Lämpimänä toppahaalariin, muuttamaan kuivan kakkakuorrutuksen löysäksi liisteriksi.

Sitten kun opettaja päätti, että on pulkkailtu tarpeeksi, piti kävellä ne 4 km takaisin koululle. Märkä velli valui jalkojani pitkin kuomiin, litisemään varpaitteni väliin, ja hankautui minuun aivan joka puolelle vyötäröstäni alaspäin.

Koulussa opettaja sitten antoi viimein luvan käydä vessassa ja ruokailemassa. Mutta enhän minä tietenkään enää halunnut muuta kuin päästä suoraa päätä kotiin. Toiset riisuivat haalareitaan, ja minä en suostunut, kun en halunnut kenenkään näkevän minun tehneen housuuni. Opettaja sitten tuli taas retuuttamaan minua, veti väkipakolla haalarini pois päältä kaikkien edessä.

Haalarin alta levisi ilmaan aivan järkyttävä löyhkä, ja kaikki näkivät, mitä olin housuuni tehnyt. En taaskaan pystynyt pidättelemään itkua, ja toiset evät voineet pidätellä nauruaan. He osoittelivat minua sormillaan ja lällättelivät, että "toipas kakkas hoousuuun". Opettaja vain taivasteli siinä kaikkien edessä, että miten voikin näin pienestä oppilaasta lähteä näin hirveä haju, ja että miksen minä hölmöläinen pyytänyt lupaa käydä vessassa silloin kun tarvitsi!

Ja kotona äiti valitti, että nyt minä sitten menin ihan omaa huolimattomuuttani pilaamaan nämä kalliit muotihousuni, vaikka hän on aina painottanut sitä, että liikuntapäiville pitäisi valita KÄYTÄNNÖLLISET vaatteet, eikä sellaisia, mitkä ovat kavereiden mielestä hienot. Ja ihan omaa syytäni sitten päästin housuunikin, kun en ollut osannut arvioida omaa vessahätääni oikein, enkä pyytänyt lupaa mennä vessaan ajoissa.