Niin, reilun pari vuotta olen tässä nyt seurustellut oikein herttaisen tyttösen kanssa, ja ihan yhtä hyvin on mennyt koko ajan. Rakastamme toisiamme tosi paljon. Kummempia erimielisyyksiä ei ole vielä ainakaan ollut, ja suhde kesti hyvin vuoden mittaisen armeijankin. Molemmat asumme vielä kotona, eikä varmaan ihan lähitulevaisuudessa ole ohjelmassa yhteisen asunnon hankintaa...mutta tietysti sekin aikanaan..:) Kaikkea kivaa on tullut yhdessä puuhattua, vaikka välillä tuntuukin, ettei oikein keksi tekemistä. Mutta on ihan kiva toisaalta katsella vaan telkkaria ja olla lähekkäin..:) Tokihan nyt tulee muutakin tehtyä, vaikka baareissa emme viihdy ollenkaan. Ajattelin nyt tässä vaan, että olisikohan liian aikaista, jos vaikka käväisisi kultaliikkeen puolella kysäisemässä sormuksia.:) Mutta kun ei sekään ole niin yksinkertaista...ainakaan minulle. Siis ei rohkeudesta tms. muusta ole niinkään kiinni, mutta kun ei ole koko asiasta oikein minkäälaista käsitystä..
Eli mitenköhän kaikki tapahtuu? En ainakaan halua mitään "tuletko vaimokseni"-juttua, kun on kai muitakin keinoja kysyä samasta asiasta. Ja voisiko sitä nyt punastumatta/nauramatta sanoakaan..
Onko siinä hyvät ja huonot puolensa, jos käyn ostamassa sormukset, ja kysäisen sitten vasta tyttöystävältäni...mutta pitäisi varmaan sormuksen kokokin tietää...hmm.. meinaa mennä vaikeaksi.:) Vai kysynkö ensin, että mitä mieltä hän olisi kihlasormuksesta, ja jos se hänelle sopii, niin sitten menisi yhdessä katselemaan sopivan näköisiä..:) Vai mikä on paras tapa? Tietysti on yhtä monta mielipidettä kuin ihmistäkin.
Ja sitten...ainakin olen ymmärtänyt, että tyttöystäväni vanhemmat hyväksyvät minut vallan hyvin sellaisena kuin olen...ja samoin myös omat vanhempani tykkäävät tyttöystävästäni. Niin, onko se joku 30-luvun tapa, vai vieläkin voimassa, että minun pitäisi vähän kysyä tytön isän/vanhempien mielipidettäkin. Toisaalta taas en halua antaa tyttöystävälleni sellaista kuvaa, että suhteeseemme vaikuttaa jotenkin oleellisesti hänen vanhempiensa mielipide... Kuitenkin taas toisaalta molemmat arvostamme vanhempiammekin...
Toisaalta ihmetyttää sekin, että kun tässä nyt molemmilla on ikää hieman yli parikymmentä vuotta, niin mikä tässä sitten niin vaikeaa on. Monilla vanhoilla luokkakavereilla on jo häät takana ja pari lastakin pyörimässä jaloissa...mutta eipä kai kannattaisi verrata omaa elämäänsä muihin. Kannattaa varmaan tehdä niinkuin itsestä parhaalta tuntuu..:)
Asiasta on kyllä joskus ollut juttua sen verran, että tyttöysyäväni taisi sanoa, että "eipä olisi mitään sitä vastaankaan..." Mutta onko sitten jo ihan eri asia, kun sormus on hankittu, ja se pitäisi laittaa sormeen...
Eikä siis kyseessä ole mitenkään se, että mennään kihloihin, kun se on kivaa. (Joillain taitaa olla vähän niinkin.) Kyllä päällimmäisenä on ihan perus-ajatus siitä, että voisi vielä häitäkin viettää, kun elämä vaan menee muutaman pykälän eteenpäin. Onko siis jotenkin aikaista mennä kihloihin, vaikka häitä ei varmaan vielä muutamaan vuoteen olekaan tulossa? Ja sitten tuo käytännön toteutus vielä himan tökkii.. Mutta jospa joku antaisi hyvän vastauksen, niin olisin todella kiitollinen.
Onko muuten tuo parin vuoden surustelu sopiva aika ajatella kihlasormuksia. Ainahan tulee se mieleen, että jos sitten meneekin syystä tai toisesta sukset ristiin, mutta sitä en edes halua ajatella. Kyllähän ihmisten välille voi tulla ylipääsemättömiä esteitä, vaikka 30 vuoden avioliiton jälkeenkin, niin ei kai tuota aikaakaan voi ajatella minään mittarina.. Kyllä parissa vuodessa luulisi oppivan tuntemaan toisen aika hyvin...vaikka ikinä ei toista tunne tarpeeksi hyvin..Luulen kuitenkin, että olemme viettäneet yhteistä aikaa reilusti keskivertoa enemmän...eikä sekään tunnu aina riittävän..:) Olisipahan sitten jotain toisesta muistuttavaa, mitä voisi pitää aina mukana..:) Mutta kiitos asiallisista vastauksista. Hyvää kesää kaikille!
Eli mitenköhän kaikki tapahtuu? En ainakaan halua mitään "tuletko vaimokseni"-juttua, kun on kai muitakin keinoja kysyä samasta asiasta. Ja voisiko sitä nyt punastumatta/nauramatta sanoakaan..
Onko siinä hyvät ja huonot puolensa, jos käyn ostamassa sormukset, ja kysäisen sitten vasta tyttöystävältäni...mutta pitäisi varmaan sormuksen kokokin tietää...hmm.. meinaa mennä vaikeaksi.:) Vai kysynkö ensin, että mitä mieltä hän olisi kihlasormuksesta, ja jos se hänelle sopii, niin sitten menisi yhdessä katselemaan sopivan näköisiä..:) Vai mikä on paras tapa? Tietysti on yhtä monta mielipidettä kuin ihmistäkin.
Ja sitten...ainakin olen ymmärtänyt, että tyttöystäväni vanhemmat hyväksyvät minut vallan hyvin sellaisena kuin olen...ja samoin myös omat vanhempani tykkäävät tyttöystävästäni. Niin, onko se joku 30-luvun tapa, vai vieläkin voimassa, että minun pitäisi vähän kysyä tytön isän/vanhempien mielipidettäkin. Toisaalta taas en halua antaa tyttöystävälleni sellaista kuvaa, että suhteeseemme vaikuttaa jotenkin oleellisesti hänen vanhempiensa mielipide... Kuitenkin taas toisaalta molemmat arvostamme vanhempiammekin...
Toisaalta ihmetyttää sekin, että kun tässä nyt molemmilla on ikää hieman yli parikymmentä vuotta, niin mikä tässä sitten niin vaikeaa on. Monilla vanhoilla luokkakavereilla on jo häät takana ja pari lastakin pyörimässä jaloissa...mutta eipä kai kannattaisi verrata omaa elämäänsä muihin. Kannattaa varmaan tehdä niinkuin itsestä parhaalta tuntuu..:)
Asiasta on kyllä joskus ollut juttua sen verran, että tyttöysyäväni taisi sanoa, että "eipä olisi mitään sitä vastaankaan..." Mutta onko sitten jo ihan eri asia, kun sormus on hankittu, ja se pitäisi laittaa sormeen...
Eikä siis kyseessä ole mitenkään se, että mennään kihloihin, kun se on kivaa. (Joillain taitaa olla vähän niinkin.) Kyllä päällimmäisenä on ihan perus-ajatus siitä, että voisi vielä häitäkin viettää, kun elämä vaan menee muutaman pykälän eteenpäin. Onko siis jotenkin aikaista mennä kihloihin, vaikka häitä ei varmaan vielä muutamaan vuoteen olekaan tulossa? Ja sitten tuo käytännön toteutus vielä himan tökkii.. Mutta jospa joku antaisi hyvän vastauksen, niin olisin todella kiitollinen.
Onko muuten tuo parin vuoden surustelu sopiva aika ajatella kihlasormuksia. Ainahan tulee se mieleen, että jos sitten meneekin syystä tai toisesta sukset ristiin, mutta sitä en edes halua ajatella. Kyllähän ihmisten välille voi tulla ylipääsemättömiä esteitä, vaikka 30 vuoden avioliiton jälkeenkin, niin ei kai tuota aikaakaan voi ajatella minään mittarina.. Kyllä parissa vuodessa luulisi oppivan tuntemaan toisen aika hyvin...vaikka ikinä ei toista tunne tarpeeksi hyvin..Luulen kuitenkin, että olemme viettäneet yhteistä aikaa reilusti keskivertoa enemmän...eikä sekään tunnu aina riittävän..:) Olisipahan sitten jotain toisesta muistuttavaa, mitä voisi pitää aina mukana..:) Mutta kiitos asiallisista vastauksista. Hyvää kesää kaikille!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ensiksi muistutan siitä, että oikea kosimistapa ja -aika on sinun tai teidän itsenne päätettävissä. Kukaan ulkopuolinen ei sitä voi teidän puolestanne päättää. Mutta mielipiteitähän aina voi sanoa...
Minusta olisi hyvä asua yhdessä jonkin aikaa ennen kosintaa. Tai jos ei halua jostain syystä asua yhdessä, niin sitten ainakin pitäisi asua yksin :) Eli minusta olisi hyvä, jos kumpikin olisi vähintään asunut pois vanhempien luota vuoden-pari. Vanhempien luota muuttaminen muuttaa ihmistä kuitenkin. On täysin eri asia asua omassa kodissa ja ottaa siitä itse vastuu. Sama juttu on opiskelujen kanssa. Monet ovat opiskelujen alkaessa vain pahaisia kakaroita, mutta aikuistuvat paljon siinä vaiheessa, kun pitää ottaa vastuuta työstä ja kodista.
Niin kauan, kun ihminen asuu vanhempiensa luona, hänen todellinen luonteensa kodinpitäjänä ei paljastu. On aika ikävää, jos yhteen muutettaessa tulee ilmi, että toinen on siisteysfriikki ja toinen täydellinen sottapytty. Pitkän päälle tuollainen tilanne ei toimi, jos kumpikaan ei osaa muuttua.
Se, ostatko sormukset etukäteen vai menettekö yhdessä ne ostamaan, riippu ihan teistä. Minusta on kätevämpää ostaa ne yhdessä, mutta jos tyttöystäväsi haluaa sinun ostavan sormuksen etukäteen, voit tehdä niinkin. Tässä nyt punnitaan sinun kykysi lukea tyttöystäväsi toiveita :)
Tytön isän tai vanhempien mielipiteen kysyminen kuuluu minusta menneisyyteen, aikaan kun nainen oli miehen omaisuutta. Nykyään nainen päättää itse, kenen kanssa menee naimisiin.
Mitä tulee kihlauksenne kiireellisyyteen, niin ei kaksi vuotta sinänsä ole liian lyhyt yhdessä oloaika. Minä kosin nykyistä vaimoani alle vuoden seurustelun jälkeen - tosin olimme asuneet yhdessä jo puolisen vuotta, kun kosin. Minusta kuukausi saman katon alla kertoo enemmän kuin vuosi omissa kodeissa. Tosin monethan käytännössä asuvat yhdessä, vaikka ilmoittavatkin verottajalle eri osoitteen.
Minunkin mielestä kannattaisi kanssa ensiksi kokeilla yksin tai kaksi asumista.
Ja vanhemmilta ei tarvitse kysyä. Jotkut kyllä vielä kysyy ja se on jokaisen oma asia, mutta aika harva taitaa niin tehdä.
Ja muihin ei tosiaan kannata verrata, eikä ole tiettyä ikää jolloin pitää perustaa perhe tms. Kaikki ei esim. tapaa sitä oikeaa ihmistä saman ikäisenä tai elämäntilanteet on erilaisia. Ja ihmiset on erilaisia. Ja ei voi sanoa onko kaksi vuotta sopiva aika. Varsinkaan kun ei tunne toisia. Jollekin on jollekin ei. Sinun pitää miettiä omia tuntemuksiasi. Mutta minusta tuo kyllä voi vaikuttaa, että asutte vielä vanhempienne luona. Ja ison osan suhteesta olit armeijassakin. Vaikka kyllähän sieltä usein lomille pääsee.
Jos mies kosisi minua tai kihlautuisimme muuten niin toivoisin vain, että mies olisi varma asiasta. Eikä häät olisi kovin monen vuoden päästä ja ainakaan sen takia, että mies ei ole vielä valmis naimisiin. (en tarkoita siis, että ei olisi rahaa häihin tms. vaan että on epävarma haluaako viettää kanssani loppuelämänsä).
Mutta sinun tyttöystävästäsi en tietysti tiedä.
Jos et halua kosia perinteisesti niin ota vaan asia puheeksi jotenkin. Että mitä mieltä hän on ja kerro, että olet asiaa ajatellut ja olisit valmis menemään kihloihin. Sormukset voisi ostaa vasta myöhemmin yhdessä.
Ehkä ei kannata ainakaan kysyä, että "mennäänkö kihloihin". Tai kannattaa ainakin varmistaa, että molemmat tietää mitä kihlaus toiselle merkitsee. Ettei käy niin kuin tässä eräälle kirjoittajalle (ja monelle muulle). Mies ei aio mennä koskaan naimisiin ja se tuli naiselle puolen vuoden päästä kihlauksesta ihan yllätyksenä. Toinen piti kihlausta lupauksena naimisiin menosta ja toinen ihan jonain muuna.
Eikös se nyt jos otat joku päivä puheeksi tämän kihlautumisen? Jos molemmista tuntuu että olisi sopiva aika mennä kihloihin niin siitä vaan sormuksia katselemaan =) Eihän häitten tarvitsekkaan tulla välttämättä vielä moneen vuoteen, kuhan vain molemmat tiedätte että joku päivä se on edessä, koska kihlaushan on lupaus avioliitosta. Itse olen tuntenyt poikaystäväni vähän yli vuoden ja olemme puhuneet kihlauksesta jo monta kuukautta ja päätimme että juhannus olisi hyvä ajankohta, eli huomenna se tapahtuu =) Minä asun vielä kotona, mutta hänellä on oma kämppä.. Mutta siis, siitä vaan kihloihin jos olette molemmat täysin varmoja, tämä on minun mielipiteeni =)