Lähde: Suomen Kuvalehti, 24/2005, s. 67
P U H E E N V U O R O
YHTEISKUNTA MAKSAA JA MINÄ VIKISEN
-
Olen ollut 1990-luvun alusta lukien yhteiskunnan elätti. Ihmettelen, miksi ylivelkaantuneet ja luottohäiriölliset eivät ole järjestäytyneet.
-
Olen korkeasti koulutettu ja juuri parhaassa työiässä. Peruseläkeikään on jäljellä aikaa reilut 25 vuotta. En ole kuitenkaan töissä, ja syyt tähän ovat äärimmäisen selvät: En saa mieleistäni – ja samalla myös riittävän hyväpalkkaista – työtä, sillä luottotietoni eivät ole kunnossa, mikä tekee minusta epäluotettavan lähes kaikkiin haluamiini työtehtäviin.
Ja vaikka saisin jotain työtä, ehkä matalampipalkkaista ja vähemmän arvostettua, työnteko ei ole käytännössä kannattavaa, sillä ulosottomies veisi nettopalkastani kolmanneksen – ja jatkossa jopa puolet. Millä eläisin?
Olen ollut 1990-luvun alusta lukien yhteiskunnan elätti, ja sama linja jatkuu. Yksistään minusta yhteiskunnalle syntynyt lasku on noin 200.000 euroa.
Kaikki alkoi 1990-luvun alun lamasta, kun ei ollut töitä eikä rahaa maksaa laskuja. Mutta onneksi perintätoimistojen järjestelmät muistivat minua silloin ja muistavat minua edelleen.
Kun perintäkirjeessä ilmoitetaan perinnästä aiheutuvan minulle vaikeuksia, nykyisin minua naurattaa tämä heidän huumorinsa. Ja kuka on maksanut koko pitkän perintäprosessin? – Velkojat itse. Onhan tuosta prosessista ollut sen verran hyötyä, että velkani määrä on muuttunut vuosien aikana 200.000 markasta yli 200.000 euroksi.
Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset keinot: vapaaehtoiset sovintoneuvottelut, sekä vanhan että nyt uuden lain mukaiset velkajärjestelyprosessit, velkasovinnon ja järjestelylainaprosessin. Kaikki vaihtoehdot ovat päättyneet tuloksettomina.
Velkajärjestelyprosesseissa velkojat ovat kohdallani vedonneet jopa kaikkiin mahdollisiin estekohtiin, vaikka todellisia perusteita ei ole ollut. Velkojien lausumilla kun on paremmat mahdollisuudet menestyä, mitä useampia ilmeisiä esteitä on.
Eräkin velkojistani ilmoitti hakemukseeni antamassaan vastineessa, että alkuperäisestä velkaantumisestani on kulunut vasta muutama vuosi, vaikka aikaa oli kulunut noin 15 vuotta.
Myös velkojat ovat vaihtuneet useampaan kertaan, kun merkittävä osa veloistani on myyty eri perintätoimistoille.
Ja yleisesti tämä velkojen myynti on perintätoimistoille erittäin kannattavaa toimintaa, sillä kun perintätoimisto ostaa velan vain muutamalla prosentilla velkojalta, silti sille vaaditaan velalliselta täyttä suoritusta. Velka ei muutu tappioksi uudelle omistajalle, vaikka se tarjoaisi velalliselle 90 prosentin akordia, sopimusta, jolla saamiset poistetaan.
Olen kuitenkin yhtä periaatteellinen kuin velkojanikin. Kun he eivät anna yhtään periksi, en anna minäkään.
Sen verran käytännön hyötyä tästä 15 vuoden prosessista on ollut, että tutuksi on tullut koko perintätoiminta mukaan lukien myös siihen liittyvä lainsäädäntö. Nämä tiedot olisivat voineet päätyä jonkun työnantajan hyväksi, mutta ilmeisesti ei sittenkään.
Olen ollut lähes 15 vuotta maksuhäiriörekisterissä eikä loppua vielä näy. Onneksi en ole kuitenkaan yksin, sillä luottotietorekisterissä oli lamavuonna 1995 vajaa 340.000 maksuhäiriöllistä henkilöä, ja vastaavasti vuonna 2004 noin 300.000 henkilöä.
Työttömiä työnhakijoita Suomessa on noin 300.000 eli siis suunnilleen saman verran kuin maksuhäiriöllisiä. Näiden lukujen välillä on selvä korrelaatio, joka sinänsä ei ole mikään uusi tieto, mutta miksei asialle käytännössä tehdä mitään.
Yhteiskunnan tarjoamat keinot eivät ole muuttaneet tilannetta mitenkään myönteisesti. Jo pelkästään lama-aikana velkaantuneita on edelleen vain muutama tuhat vähemmän tuosta alkuperäisarviosta 70.000:sta.
On puhuttu mm. velkojen lopullisesta vanhentumisesta ja konkurssista, mutta näitä ei ole kuitenkaan toteutettu.
Minun kohdalla ei ole mitään lain mukaista keinoa selvitä tilanteesta, sillä ulosoton päättyminen koskee vain niitä velkoja, joille on tuomiot. Kaikille veloilleni ei ole, joten perintäprosessi pyörähtää uudelleen kokonaan käyntiin, kun vanhojen velkojen ulosottoperuste ensin vanhenee.
Ihmettelen myös sitä, miksi ylivelkaantuneet ja luottohäiriölliset henkilöt eivät ole järjestäytyneet millään tavoin – tällöin meille ei-kansalaisille saataisiin merkittävämpi äänitorvi, sillä viranomaisilta todellista apua on turha odottaa.
Itse olisin valmis maksamaan tuon organisaation jäsenyydestä, jos siellä todella hoidettaisiin velallisten asioita.
Liiketaloudellisesti ei ole mitenkään järkevää makuuttaa 300.000 henkilöä yhteiskunnan tukien varassa mukaan lukien se virkamieskoneisto, joka prosessia pyörittää.
Vaikka maksukyvyttömyydessä on kysymys myös maksumoraalin ylläpitämisestä, kärjistäen voin todeta, että yhteiskunta olisi jo plussan puolella, vaikka velkani olisivat alun perin maksettu yhteiskunnan varoista kokonaan. Mutta valitettavasti tilanne on päinvastainen: Yhteiskunta maksaa ja minä vikisen.
Ulla Anttola
Tampere
P U H E E N V U O R O
YHTEISKUNTA MAKSAA JA MINÄ VIKISEN
-
Olen ollut 1990-luvun alusta lukien yhteiskunnan elätti. Ihmettelen, miksi ylivelkaantuneet ja luottohäiriölliset eivät ole järjestäytyneet.
-
Olen korkeasti koulutettu ja juuri parhaassa työiässä. Peruseläkeikään on jäljellä aikaa reilut 25 vuotta. En ole kuitenkaan töissä, ja syyt tähän ovat äärimmäisen selvät: En saa mieleistäni – ja samalla myös riittävän hyväpalkkaista – työtä, sillä luottotietoni eivät ole kunnossa, mikä tekee minusta epäluotettavan lähes kaikkiin haluamiini työtehtäviin.
Ja vaikka saisin jotain työtä, ehkä matalampipalkkaista ja vähemmän arvostettua, työnteko ei ole käytännössä kannattavaa, sillä ulosottomies veisi nettopalkastani kolmanneksen – ja jatkossa jopa puolet. Millä eläisin?
Olen ollut 1990-luvun alusta lukien yhteiskunnan elätti, ja sama linja jatkuu. Yksistään minusta yhteiskunnalle syntynyt lasku on noin 200.000 euroa.
Kaikki alkoi 1990-luvun alun lamasta, kun ei ollut töitä eikä rahaa maksaa laskuja. Mutta onneksi perintätoimistojen järjestelmät muistivat minua silloin ja muistavat minua edelleen.
Kun perintäkirjeessä ilmoitetaan perinnästä aiheutuvan minulle vaikeuksia, nykyisin minua naurattaa tämä heidän huumorinsa. Ja kuka on maksanut koko pitkän perintäprosessin? – Velkojat itse. Onhan tuosta prosessista ollut sen verran hyötyä, että velkani määrä on muuttunut vuosien aikana 200.000 markasta yli 200.000 euroksi.
Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset keinot: vapaaehtoiset sovintoneuvottelut, sekä vanhan että nyt uuden lain mukaiset velkajärjestelyprosessit, velkasovinnon ja järjestelylainaprosessin. Kaikki vaihtoehdot ovat päättyneet tuloksettomina.
Velkajärjestelyprosesseissa velkojat ovat kohdallani vedonneet jopa kaikkiin mahdollisiin estekohtiin, vaikka todellisia perusteita ei ole ollut. Velkojien lausumilla kun on paremmat mahdollisuudet menestyä, mitä useampia ilmeisiä esteitä on.
Eräkin velkojistani ilmoitti hakemukseeni antamassaan vastineessa, että alkuperäisestä velkaantumisestani on kulunut vasta muutama vuosi, vaikka aikaa oli kulunut noin 15 vuotta.
Myös velkojat ovat vaihtuneet useampaan kertaan, kun merkittävä osa veloistani on myyty eri perintätoimistoille.
Ja yleisesti tämä velkojen myynti on perintätoimistoille erittäin kannattavaa toimintaa, sillä kun perintätoimisto ostaa velan vain muutamalla prosentilla velkojalta, silti sille vaaditaan velalliselta täyttä suoritusta. Velka ei muutu tappioksi uudelle omistajalle, vaikka se tarjoaisi velalliselle 90 prosentin akordia, sopimusta, jolla saamiset poistetaan.
Olen kuitenkin yhtä periaatteellinen kuin velkojanikin. Kun he eivät anna yhtään periksi, en anna minäkään.
Sen verran käytännön hyötyä tästä 15 vuoden prosessista on ollut, että tutuksi on tullut koko perintätoiminta mukaan lukien myös siihen liittyvä lainsäädäntö. Nämä tiedot olisivat voineet päätyä jonkun työnantajan hyväksi, mutta ilmeisesti ei sittenkään.
Olen ollut lähes 15 vuotta maksuhäiriörekisterissä eikä loppua vielä näy. Onneksi en ole kuitenkaan yksin, sillä luottotietorekisterissä oli lamavuonna 1995 vajaa 340.000 maksuhäiriöllistä henkilöä, ja vastaavasti vuonna 2004 noin 300.000 henkilöä.
Työttömiä työnhakijoita Suomessa on noin 300.000 eli siis suunnilleen saman verran kuin maksuhäiriöllisiä. Näiden lukujen välillä on selvä korrelaatio, joka sinänsä ei ole mikään uusi tieto, mutta miksei asialle käytännössä tehdä mitään.
Yhteiskunnan tarjoamat keinot eivät ole muuttaneet tilannetta mitenkään myönteisesti. Jo pelkästään lama-aikana velkaantuneita on edelleen vain muutama tuhat vähemmän tuosta alkuperäisarviosta 70.000:sta.
On puhuttu mm. velkojen lopullisesta vanhentumisesta ja konkurssista, mutta näitä ei ole kuitenkaan toteutettu.
Minun kohdalla ei ole mitään lain mukaista keinoa selvitä tilanteesta, sillä ulosoton päättyminen koskee vain niitä velkoja, joille on tuomiot. Kaikille veloilleni ei ole, joten perintäprosessi pyörähtää uudelleen kokonaan käyntiin, kun vanhojen velkojen ulosottoperuste ensin vanhenee.
Ihmettelen myös sitä, miksi ylivelkaantuneet ja luottohäiriölliset henkilöt eivät ole järjestäytyneet millään tavoin – tällöin meille ei-kansalaisille saataisiin merkittävämpi äänitorvi, sillä viranomaisilta todellista apua on turha odottaa.
Itse olisin valmis maksamaan tuon organisaation jäsenyydestä, jos siellä todella hoidettaisiin velallisten asioita.
Liiketaloudellisesti ei ole mitenkään järkevää makuuttaa 300.000 henkilöä yhteiskunnan tukien varassa mukaan lukien se virkamieskoneisto, joka prosessia pyörittää.
Vaikka maksukyvyttömyydessä on kysymys myös maksumoraalin ylläpitämisestä, kärjistäen voin todeta, että yhteiskunta olisi jo plussan puolella, vaikka velkani olisivat alun perin maksettu yhteiskunnan varoista kokonaan. Mutta valitettavasti tilanne on päinvastainen: Yhteiskunta maksaa ja minä vikisen.
Ulla Anttola
Tampere
Vastaukset 1
Vanhimmat
Verottaja vie kolmasosan palkasta ja vouti jäljellejääneestä netosta vielä kolmasosan. Siinä tilanteessa velallinen joutuu hakemaan kaikenlaisia tukia, jotka ovat loppujen lopuksi verorahoilla kustannettuja, mutta niiden pyörittäminen aiheuttaa tavattomasti tyhjäkäyntiä, sillä ihmiset joutuvat täyttämään kaavakkeita ja laatimaan hakemuskirjelmiä, kokoamaan liitteitä niihin ym, ja se on kaikki pois oikean tuottavan työn tekemiseen sijoitettavasta ajasta.
Sisäsiittoinen paperityö lukuisissa eri virastoissa lisääntyy ja muuttuu itsetarkoitukseksi. Ääliömäisen velkailutilanteen olemassaolo maksaa selvää rahaa kaikille osapuolille. Yhteiskunnan kannalta huomattavasti kannattavampi ratkaisu olisi deletoida ikivanhat velat ja päästää velalliset takaisin tuottavaan toimintaan.
Sosiaaliviranomaiset auttavat meitä kiperimmissä paikoissa ja siitä olemme tietysti kiitollisia. On pakko käyttää heitä vaikka sosiaaliviranomaisten työ on tarkoitettu "oikeita" sosiaaliasiakkaita varten, eikä paperinpyörittämiseen sellaisten ihmisten takia, jotka kituvat joko ulosotossa tai velkajärjestelyssä, ja joiden kohdalla täysipainoinen työ on ensinnäkin mahdotonta kun paperisouvia pitää pyörittää, ja jos joku siihen byrokratiasirkuksesta kerkiäisikin, niin se olisi lähinnä hullun hommaa, niin kauan kuin äärimmäistä köyhyyttä ja nuhteettomuutta vaativa velkajärjestely (niillä onnenpekoilla jotka ovat siihen päässeet) ja myös lähes yhtä huomattavaa käteisrahan puutetta aiheuttava ulosotto lamavelkojen osalta pyörivät.
Vastapuolena oleva perintäkoneisto voi surutta käyttää hyväkseen sitä että emme ole järjestäytyneet eikä meidän etuamme ajeta tehokkaasti. Tosin eivät perintätoimistotkaan meistä paljon hyödy. Ja sen minkä ne hyötyvät, on moninkertaisesti yhteiskunnalta pois. Olisi varmaan helppo tehdä makrotaloudellisen laskelma siitä, miten paljon yhteiskunnan varoja kuluu siihen että perintätoimisto onnistuu kynimään satasen joltakin. Prosessin aiheuttamat kulut muualla ovat vähintään 20-kertaiset, sillä velallinen joutuu työllistämään satoja virkaihmisiä saadakseen erilaisilla hakumenettelyillä sosiaalirahoina takaisin sen mitä vouti on vienyt.
Syy piileksimiseen ei ole siinä, että me velalliset olisimme surkimuksia, vaan päinvastoin siinä, että huomattavan suuri osa meistä liikkuu keskiluokkaisissa piireissä ja toimii tavallisissa ammateissa, joissa joutuu olosuhteiden pakosta piilottelemaan velka-asioita. Luuletteko että opettaja, sairaanhoitaja tai lääkäri kertovat olevansa ylivelkaisia, häh!
Ylivelkaisia on kymmeniätuhansia ja maksuhäiriömerkintäisiä jopa satojatuhansia, mutta tuleeko heitä koskaan vastaan? Ei juurikaan tule, sillä me emme voi puhua tästä asiasta, kokemukset eivät ole rohkaisseet puhumaan. Velkaantumisen moninaisista syistä on tietoa lähinnä vain niillä joita asia suoranaisesti koskee, ja muut tulkitsevat velkaisuuden epäluotettavuudeksi vaikka henkilö ei olisi ottanut uutta velkaa viidentoista vuoden takaisen laman jälkeen, ja olisi hoitanut toistakymmentä vuotta laskunsa ajallaan.
Velkaisia kuulee usein syyllistettävän siitä jos he eivät ole joko hakeneet velkajärjestelyyn tai eivät ole päässeet siihen. Tilanne ei ole todellisuudesssa kovin yksioikoinen. Monella ei vain ole tullut eteen sitä "vakiintunutta tilannetta" jossa velkajärjestely voidaan myöntää. Pari vuotta sitten kovasti uutisoitua pikasovintomenettelyä ei juurikaan käytetty. Velkaneuvojat totesivat sen HETI suoralta kädeltä mahdottomaksi, sillä eiväthän velkojat suostuneet edes keskustelemaan siitä.
Vaikka velalliset pärjäisivät näennäisen normaalisti, heidän arkensa on usein tehotonta, sillä järjettömän paljon työtunteja täytyy käyttää henkilökohtaisen budjetin tarkistamiseen, kaupan tarjousten pyydystämiseen, sosiaalivirastolle tehtävien toimeentulotukihakemusten laatimiseen, ulosottovirastolle tehtävien vapaakuukausihakemusten laatimiseen, velkajärjestelyhakemuksen pyörittämiseen, julkisen terveydenhoidon byrokratiassa roikkumiseen ym.
Listaa voisi jatkaa sarkastisesti loputtomiin: Koska ei ole rahaa lomiin ja matkoihin, täytyy myös virkistäytyminen hoitaa tuetuilla lomilla, joko KELA:n tai raha-automaattiyhdistyksen rahoittamilla sopeutumisvalmennuskursseilla, joihin ei tietenkään haeta ylivelkaisuuden perusteella, vaan millä hyvänsä muulla nimikkeellä. Itse asiassa juuri tällaisissa paikoissa saattaakin sattuman kaupalla tutustua muihin velallisiin. Olenkin ihmetellyt että miksi ei KELA:n kuntoutusten diagnoosilistalla ole nimikettä "ylivelkaisuus", sillä se on toki varsin monen kuntoutushakemuksen varsinainen oikea syy.
Siis jotain tarttis tehrä! Jos kuulostaa tutulta, niin kirjoita minulle osoitteeseen [email protected]