Kumma juttu että kristin- tai buddhanuskoiset eivät koskaan syytä Mestareitaan siitä että nämä ne vaan lorvivat ja loisivat, kun muiden pitää hampaansa irvessä raataman. Ei sano uskova Jeesuksestaan että siellä se homo vaan huini poikaporukalla pitkin provinssia, olisi sekin omituinen höpöttäjä vaan painellut kotiinsa kun perhekin kävi hakemassa sieltä riekkumasta... Eikä sano maallikkobuddhalainen että jumankauta juu nääs mehän ei enää noita munkkien laumoja elätetä, kyllä jämpti on näin.
Minkä takia sitten jonkin muun uskon tai katsomuksen pariin syntyneen, tai vaikkapa peräti mitään uskoa tunnustamattoman, pitäisi tuntea mieletöntä syyllisyyttä jos hän haluaa pyhittää koko elämänsä asioihin ja toimiin joiden tarkoitus on saada hänet heräämään ihmiseläimenä olemisen unesta tai tiedostamaan jonkinlainen Itse tai Jumala? Tai mitä symboleja ja kuvia nyt itsekukin käyttää.
Yksikään muu luontokappale ei ole niin neuroottinen kuin ihminen. Koivu ei pyytele anteeksi että se imee laajalta alalta maasta kaiken veden. Susi ei häpeä että porokin maittaa välillä. Kaikki luonnossa tekevät kuten niiden luonto sanelee, ja ne ovat vapaita hyvän ja pahan tiedon kirouksesta ja syyllisyyden taakasta.
Kukaan ei mene sanomaan niitä itsekkäiksi. (Paitsi joku pölhökustaa kenties?)
Mielestäni tarve kehittyä henkisesti muistuttaa hieman tarvetta luoda, tuottaa. Molemmilla saroilla päätyy väistämättä itsekkyyteen. On selvitettävä itselleen kuinka tosissaan on tämän juttunsa kanssa, vai olisiko parempi elää muiden ihmisten ehdoilla. Mietiskelemällä luontoa tulee väistämättä mieleen että mikä hemmetti niiden muiden ihmisten tahdoissa on niin jumalaista...? Yksi haluaa yhtä ja toinen toista, ja eiköhän loppujenlopuksi se mitä heille oikeasti voi antaa ole kuitenkin sitä mikä itsellekin tuottaa eniten tyydytystä? Ei kukaan voi vaatia toiselta ihmiseltä sellaista mikä ei ole tämän ihmisen luonto, tämän luonteen mukaista!
En usko että ihminen voi elää täysin itselleen. Se että minäkin kirjoittelen tänne on hyvin itsekästä ja omahyväistä toimintaa, mutta silti minulla on usko että joku toinenkin voi aina silloin tällöin hyötyä siitä mitä sanon.
Itse pidän tätä palstaa itselleni muistutuksena siitä mihin pyrin, mikä on minulle tärkeää ja se mikä todella merkitsee. Kehitys. Kehitys itseään säästämättä.
Eihän tämä tietysti koko maailma ole, mutta maailma on riesanamme eilen, tänään, huomenna vaikka itkisin verta sen takia että en ole äiti Teresana jossain lemmon lävessä. Pitää tehdä se minkä voi. Kumma kyllä se minkä voi antaa kaikille ihmisille, eikä vain parille hassulle, on näkymätöntä ja käsinkoskettelematonta. Sen vuoksi useimmat luulevat ettei mitään ole annettukaan, ja että koko vapauden tavoittelu, unesta herääminen etc. on pelkkä vitsi tai satu.
Oma prosessini syyllistymisestä pois on vielä kesken, ja tämä kirjoitelma on yritys kristallisoida välietappi.
Minkä takia sitten jonkin muun uskon tai katsomuksen pariin syntyneen, tai vaikkapa peräti mitään uskoa tunnustamattoman, pitäisi tuntea mieletöntä syyllisyyttä jos hän haluaa pyhittää koko elämänsä asioihin ja toimiin joiden tarkoitus on saada hänet heräämään ihmiseläimenä olemisen unesta tai tiedostamaan jonkinlainen Itse tai Jumala? Tai mitä symboleja ja kuvia nyt itsekukin käyttää.
Yksikään muu luontokappale ei ole niin neuroottinen kuin ihminen. Koivu ei pyytele anteeksi että se imee laajalta alalta maasta kaiken veden. Susi ei häpeä että porokin maittaa välillä. Kaikki luonnossa tekevät kuten niiden luonto sanelee, ja ne ovat vapaita hyvän ja pahan tiedon kirouksesta ja syyllisyyden taakasta.
Kukaan ei mene sanomaan niitä itsekkäiksi. (Paitsi joku pölhökustaa kenties?)
Mielestäni tarve kehittyä henkisesti muistuttaa hieman tarvetta luoda, tuottaa. Molemmilla saroilla päätyy väistämättä itsekkyyteen. On selvitettävä itselleen kuinka tosissaan on tämän juttunsa kanssa, vai olisiko parempi elää muiden ihmisten ehdoilla. Mietiskelemällä luontoa tulee väistämättä mieleen että mikä hemmetti niiden muiden ihmisten tahdoissa on niin jumalaista...? Yksi haluaa yhtä ja toinen toista, ja eiköhän loppujenlopuksi se mitä heille oikeasti voi antaa ole kuitenkin sitä mikä itsellekin tuottaa eniten tyydytystä? Ei kukaan voi vaatia toiselta ihmiseltä sellaista mikä ei ole tämän ihmisen luonto, tämän luonteen mukaista!
En usko että ihminen voi elää täysin itselleen. Se että minäkin kirjoittelen tänne on hyvin itsekästä ja omahyväistä toimintaa, mutta silti minulla on usko että joku toinenkin voi aina silloin tällöin hyötyä siitä mitä sanon.
Itse pidän tätä palstaa itselleni muistutuksena siitä mihin pyrin, mikä on minulle tärkeää ja se mikä todella merkitsee. Kehitys. Kehitys itseään säästämättä.
Eihän tämä tietysti koko maailma ole, mutta maailma on riesanamme eilen, tänään, huomenna vaikka itkisin verta sen takia että en ole äiti Teresana jossain lemmon lävessä. Pitää tehdä se minkä voi. Kumma kyllä se minkä voi antaa kaikille ihmisille, eikä vain parille hassulle, on näkymätöntä ja käsinkoskettelematonta. Sen vuoksi useimmat luulevat ettei mitään ole annettukaan, ja että koko vapauden tavoittelu, unesta herääminen etc. on pelkkä vitsi tai satu.
Oma prosessini syyllistymisestä pois on vielä kesken, ja tämä kirjoitelma on yritys kristallisoida välietappi.
Vastaukset 38
Vanhimmat
>>>Mielestäni tarve kehittyä henkisesti muistuttaa hieman tarvetta luoda, tuottaa. Molemmilla saroilla päätyy väistämättä itsekkyyteen.>On selvitettävä itselleen kuinka tosissaan on tämän juttunsa kanssa, vai olisiko parempi elää muiden ihmisten ehdoilla.>Mietiskelemällä luontoa tulee väistämättä mieleen että mikä hemmetti niiden muiden ihmisten tahdoissa on niin jumalaista...?>Yksi haluaa yhtä ja toinen toista, ja eiköhän loppujenlopuksi se mitä heille oikeasti voi antaa ole kuitenkin sitä mikä itsellekin tuottaa eniten tyydytystä? Ei kukaan voi vaatia toiselta ihmiseltä sellaista mikä ei ole tämän ihmisen luonto, tämän luonteen mukaista!> En usko että ihminen voi elää täysin itselleen. Se että minäkin kirjoittelen tänne on hyvin itsekästä ja omahyväistä toimintaa, mutta silti minulla on usko että joku toinenkin voi aina silloin tällöin hyötyä siitä mitä sanon. > Oma prosessini syyllistymisestä pois on vielä kesken, ja tämä kirjoitelma on yritys kristallisoida välietappi.
Ajattelinkin tässä lähinnä aikuisia ja sitä miten näiden pitäisi (muka) parantaa maailma. Lapset voi laskea samaan olentoluokkaan kuin eläimet: he saavat ja heidän täytyykin olla vapaasti mitä ovat. Heitä ei saa mielestäni rasittaa henkisillä taakoilla että "et nyt saa tehdä niin ja näin kun Afrikassa joku kärsii nälkää ja jossain hevon kuusessa on sota".
Luonnollisestikin tässä taustalla kummitteli se näkemys mitä Uskon Puolustaja on täällä viljellyt. Että me nyt täällä vaan tungemme pullaa kurkkuun laittamatta tikkua ristiin minkään "oikean" asian puolesta.
Minua alkoi hieman mietityttää että miten tuohon iänikuiseen dilemmaan oikein pitäisi suhtautua; siihen että pitääkö toisten ihmisten fyysiset tarpeet laittaa (aina) omien henkisten tavoitteiden edelle? Sanopa sinä kun olet iskä! Jos sinulla siis on henkisiä tavoitteita (niitä mitä ainakin Unileijonalla ja minulla, eli vapaus, täydellisyys yms. pikkuruiset jutut...)
Muiden ehdoilla elämisellä tarkoitin sitä että joku toinen päättää että
- et saa kirjoittaa
- et saa tavoitella Itseä/Jumalaa/tms.
koska jossakin joku kärsii ja meidän pitää kaikkien tehdä kaikkemme jotta fyysinen maailma olisi paratiisi. Omassa lapsuudenkodissani kyllä aistin vähän sellaista agendaa että en saisi kirjoittaa, mutta ei niinkään sen vuoksi että jossain kärsitään, vaan koska en saa kuvitella itsestäni liian yleviä/erikoisia/yhtään mitään. Oikeastaan sivumennen sanoen: teillä ihmisillä kun siellä on lapsia niin jos ette heitä jatkuvasti kiittelekään, niin älkää nyt ainakaan vähätelkö ja antako ymmärtää että kaikki mitä he tekevät on paskan väärttiä.
Oikeastaan jokaisen ihmisen oma tahto on tavallaan jumalainen. Jos on totta että meistä jokainen on osa "Jumalaa", eikö silloin jokaisen meidän tahtomme ole ikäänkuin pyhä ja sen toteuttaminen ainoa mikä jotain elämässämme merkitsee? - Tämä on tietysti tavallaan hemmetin kipeää ja outoa tekstiä, mutta sitä sietää miettiä.
Mitä merkitystä sillä oikeastaan on, kaahaako merkkikaaralla maantien mutkia vai tappeleeko ihmisoikeusrikkomuksia vastaan? Osa minussa on ehdottomasti sitä mieltä että täytyyhän nyt jotain ARVOJA ihmisellä olla, mutta toisaalta taas...
Jatkakoon tästä joku muu jos tykkää.
"Että me nyt täällä vaan tungemme pullaa kurkkuun laittamatta tikkua ristiin minkään "oikean" asian puolesta."
"Oikean" asian... Esim. juuri Afrikassa nälkiintyvien ihmisten hyväksi? Jotta he voisivat elää "onnelisempaa" elämää? Asia nyt vain on niin, että yksi ihminen ei voi paljoa tehdä vaikka yittäisikin. Joitakin pieniä juttuja tietenkin, kuten vaikka laittaa muutaman kolikon johonkin keräyslippaaseen tms. Mutta jos ihminen käyttää kaiken energiansa ja aikansa toisten elämien helpottamiseen... Sitähän pidetään kovin "sankarillisena" ja "hyvänä".
Olen kuitenkin sitä mieltä että jokaisen tulisi ensin huolehtia omasta elämästään. Niin että itsellä on hyvä olla ja mahdollisuus totta kai myös tähän "henkiseen kasvuun" ja "sielun jalostamiseen" (miksi sitä nyt tahtoo kutsua). Oli se sitten kuinka "itsekästä" hyvänsä.
Tietysti jos tulee joku tilaisuus auttaa jotakuta niin tottakai.. Miksi ei auttaisi? Niin kauan kun toisten auttaminen ei romuta omaa elämää niin hyvä juttu. Ja voihan sitä ihan joissain arkipäivän valinnoissa "parantaa maailmaa" Kuten valita saunan lauteiden materiaaliksi jonkun muun kuin sademetsässä kasvavan puun.
Ihminen on itsekäs, mutta ehkä pitää ollakin, jotta selviäisi. Oma etu. ...Mutta ei liiaksi muiden kustannuksella. Ja yhdyskunnan elätiksi en heittäytyisi.
taas itsestään selvyyksiä ja omia höpinöitäni...
...ovat aivan tervetulleita ihmisille jotka miettivät asioita liian pitkälle. ;)
Niin... Elämä alkaa joskus käydä liian yksinkertaiseksi ja asioille ei löydy mitään sen "tärkeämpää" merkitystä. Pakko alkaa ajatella asioita ja joskus vähän liikaakin... Ei vain pysty sulkemaan silmiään ja vajoamaan takaisin hattaraan...
Anteeksi, hyppäsin aiheesta...
>>> Ajattelinkin tässä lähinnä aikuisia ja sitä miten näiden pitäisi (muka) parantaa maailma. Lapset voi laskea samaan olentoluokkaan kuin eläimet: he saavat ja heidän täytyykin olla vapaasti mitä ovat. Heitä ei saa mielestäni rasittaa henkisillä taakoilla että "et nyt saa tehdä niin ja näin kun Afrikassa joku kärsii nälkää ja jossain hevon kuusessa on sota". > Luonnollisestikin tässä taustalla kummitteli se näkemys mitä Uskon Puolustaja on täällä viljellyt. Että me nyt täällä vaan tungemme pullaa kurkkuun laittamatta tikkua ristiin minkään "oikean" asian puolesta. > Minua alkoi hieman mietityttää että miten tuohon iänikuiseen dilemmaan oikein pitäisi suhtautua; siihen että pitääkö toisten ihmisten fyysiset tarpeet laittaa (aina) omien henkisten tavoitteiden edelle?
>> Mitä merkitystä sillä oikeastaan on, kaahaako merkkikaaralla maantien mutkia vai tappeleeko ihmisoikeusrikkomuksia vastaan? >>
äyt menee liian abstraktiksi. Onhan sillä hitto vieköön väliä.
Se nk. "oma tahto" jonka toteuttamisesta aina puhutaan ei voi olla mikä tahansa typerä mielihalu, kuten avokattobemarilla kaahailu ja tarpeeton pakokaasupäästöjen aiheuttaminen. Jos ihminen oikeasti vähän kuuntelee itseään eikä lähde torvia soitellen sotaan mammonan kultin puolesta, niin toteaa ettei se kuitenkaan ole oma juttu.
Asia vaan on niin, että siitä on helpoin mennä mistä aita on matalin, ja joillekin rikkaaksi tuleminen ja rikkaana eläminen käy luonnostaan. Työtä tekemällä ei rikastu, ja kaikkein vähiten sillä rikastuu kovan verotuksen Suomessa. Ja maissa joissa on matala verotus on kaikki yksityistetty eli annettu rahan päättää siitä mikä on tärkeää. Mutta joku hienolla autolla kaahailu ja tunne kuulumisesta yhteiskunnan eliittiin on kaikkea muuta kuin henkistä touhua.
Ainoa elämänkatsomus jossa sellaista palvotaan on satanismi, mikä ei ole uskonto, ja jonka henkisyydestä voidaan olla kahta mieltä. Minusta siinä ei ole mitään henkistä, eikä se ole uskonto, eikä siinä toteuteta sitä "omaa todellista tahtoa" josta arkkipeto Crowley kirjoitti.
Crowleykin kuitenkin, kaikesta inhimillisestä puutteellisuudestaan, itsekkyydestään ja jopa puhtaasta ilkeydestään huolimatta, halusi saavuttaa valaistumisen ja yritti sitä kaikein keinoin kuten vain osasi.
Pinnalliset halvat halut ja nk. oma todellinen tahto eivät ikinä ole sama asia, eikä niistä tule sama asia vaikka kuinka sitä filosofoisit ja koettaisit hyväksyä kaiken sellaisena kuin se on.
>> Olen kuitenkin sitä mieltä että jokaisen tulisi ensin huolehtia omasta elämästään. >>
Olen samaa mieltä.
Se on taloudellisempaa niin: On järkevämpää että minä huolehdin itsestäni kuin että annan sen jonkun toisen tehtäväksi. Olenhan itse aina paikalla itseäni auttamassa ja vain minä itse voin antaa itselleni sataprosenttisesti omistautuneen eli parhaan avun.
Olisi tehotonta jos kaikki huolehtisivat toisistaan mutteivät itsestään... aamulla naapuri tulisi pyyhkimään perseeni ja minä kävisin pyyhkimässä hänen perseensä. Se olisi yksinkertaisesti energian tuhlaamista.
Sen vuoksi emme voi koskaan palvella toisiamme ennemmin kuin itseämme. Ajatus on jo lähtöjään järjetön utopia, joka ei voi toimia, ja jonka ei tarvitsekaan toimia.
Kun pidämme tämän mielessämme, voimme auttaa "ensin itseämme" tuntematta siitä syyllisyyttä ja auttaa muita silloin kun he apua tarvitsevat. Eikä yksin tarvitse maailmaa pelastaa, eikä tuntea syyllisyyttä siitä ettei siihen kukaan yksin kykene.
Vielä näin aamukankeilla aivoilla ja tolla OM:n heittämällä Maslow:lla, josta aina intoudun pohtimaan tekemisen motivaatioita: mites on buddhalaisluostareissa nuo henkisyydessä pisimmälle edenneet, mitä katsotaan raskaaksi työksi? Se sampo, josta toimeentuloni nykyisin ammennan on kyllä melkoinen rosvo tuolla henkisyyden saralla, vaikka antaakin mahdollisuuden löllötellä suurimman osan päivästä mitään tekemättä. Sen sijaan kesän projektinani olen kunnostanut vanhaa puuvenettä selkä klinkussa ja lihakset hellänä. Silti tuosta puuveneestä on tullut varsinainen henkisen puurtamiseni symboli, "kivulla ja tuskalla on sinun lapsesi synnyttämän".
Mammona taas... En tiedä noista satanisteista tajuavatko edes asiaa, mutta mammonahan on aina pelkästään väline johonkin. Saavuttaako mammonalla sitten näitä tavoitteitaan?
Luterilainen työmoraali on nykyään lähes kirosana. Kuitenkin yhtymäkohtia siihen buddhalaisluostariin löytyy - ainakin idean tasolla. Ongelmahan ei ole tuo idea, vaan ne välineen tasolle jäävät tavoitteet, jotka on sisäistetty osaksi luterilaista työmoraalia.
Miksi Teppo kaahaa Bemarillaan? Esitelläkseen autoa kavereilleen (Maslow!)? Vai nauttiakseen vauhdin hurmasta? Mitä Teppo hakee vauhdin hurmalla, jossa riskinä on että törmää vastaan tulevaan rekkaan...?
>Ymmärrän toki, että tarkoitat syyllistämistä vallankäyttökeinona, mikä on usein tosi äklöä.
Juu.
>Tartteeks syyllistyy jos joku syyllistää, varsinkin kun se joku kai lähinnä projisoi omaa syyllistymistään?
Minulla on koko aikuisen(?) elämäni varmaankin ollut yksi ja sama kipeä kohta, tämä että saako olla oma itsensä vaiko eikö saa. UP ei pysty minuun laittamaan sellaista syyllisyyttä mitä minussa ei jo olisi, ts. voin syyllistyä vain sellaisesta mikä itseänikin rassaa. Toisaalta tämänkertaista pohdintaa aloittaessani ajattelin että tämä on taas yksi kierros tässä samassa ruuvissa, mutta kärki häämöttää jo, ja kohta se on irti, ehkä. Jos niin käy että en enää piittaa mitä muut ajattelevat mahdollisista "itsekkyyksistäni", niin silloin on kenenkään turha lähestyä ruuvi toisessa kädessä ja meisseli toisessa. Heh...
>Fyysiset tarpeet?
Ehkäpä koen ongelmaksi sen että auttaessani itseäni henkisesti ja kenties siinä sivussa muita ihmisiä en pysty esittämään konkreettisia todisteita siitä että Teen Jotain ja olen Hyvä Ihminen eli Olemassaoloni Ansainnut... No hyi yäk sentäs! Näin niitä paiseita ja ajoksia ihmisen sielussa tulee esille. Miettikääpäs kaikki pikku maailmanparantajat tätä...
>Tuo kuulostaa kyllä tutulta. Ei niinkään omassa kasvuympäristössä, mutta monen ystävän taustalla on samanlaisia kokemuksia nitistämisestä ja nujertamisesta, joista pientä ja isompaa katkeruutta jäänyt pihisemään.
Oikein pamahti päälle vitutus kun tuli taas mieleen kuinka äitini heitti menemään kaikki pikkulapsena tekemäni piirustukset ilmeisesti ennenkuin pääsin edes kouluun asti, ja kun koulu päättyi pois heitettiin heti kaikki aineeni, piirustukseni etc. Jonkun omatekoisen kirjankin väkersin lapsena kotona, kertoi noidasta, tytöstä ja kissasta, ja pois vaan sekin heitettiin.
Olen niin perkeleen katkera että voisin poksahtaa, koska olisin kovasti halunnut nyt aikuisena tarkastella lapsuuden tekeleitäni. Varsinkin sitä piirrosta jonka tein linnunpäisestä miehestä jonka näin unessa ja josta sain sähköiskun...
Äidille ei voi mennä tästä asiasta aukomaan päätään, tai minulla on kohta elämässäni 1 - 2 ihmistä taas vähemmän. Että sellainen perhe.
Ja sitten kun pahasti päässäni niksahtaa häpeän omaa tarvettani tallentaa kaikki mahdollinen; minunhan pitäisi (pitäisi, pitäisi, pitäisi!) olla vapaa materiasta ja hävittää aina kaikki. Arvattavissa on että en ikinä heitä mitään pois. Ja se tietysti mikä äidin ja sittemmin muidenkin ihmisten toiminnassa minua eniten ottaa päähän on se jos he yrittävät päättää minun asioitani minun puolestani. Tämä asiahan todenteolla juolahti mieleeni vasta tänä vuonna, oikein konkretisoitui, ja sai minut jossain määrin oivaltamaan että eihän näistä nettijutuistakaan tarvitse niin riehaantua kun kukaan täällä ei oikeasti pysty minun elämääni mestaroimaan.
Mutta sitten pääsemmekin siihen että
>No joo, jos voitais todella postuloida joku semmonen kuin "oma" tahto.
Aivan totta. En ole oikein osannut hahmottaa tätä asiaa täysin, mutta mikä todella on ihmisessä mukamas omaa? Minäkin reagoin koko ajan vain sen mukaan miten toiset ovat minulle tehneet tai jättäneet tekemättä! Meneekö koko loppuelämä sen ohjelman poistamiseen mikä minuun on toisaalta ohjelmoitu?
Pakkohan tässä on uskoa haudantakaiseen elämään, koska muuten menee järki... Nimittäin että jos sitä nyt sitten jotenkin saa itsestään kaikki haittaohjelmat pois, niin sitten onkin jo hautaan valmis ja kaikki oli yksi paskan hailee.
Minä kun haluaisin suorittaa kunnostamisen vieläpä niin että se ei olisi yhtä loputonta vastaantappelua ja katkeruudesta riekkumista. En halua omistaa koko elämääni sille että elän kaikessa tasan päinvastoin kuin läheiseni. Vaikka kai uhoamistakin tarvitaan, kun pitää jotain saada aikaan.
>>> Miksi Teppo kaahaa Bemarillaan? Esitelläkseen autoa kavereilleen (Maslow!)? Vai nauttiakseen vauhdin hurmasta? Mitä Teppo hakee vauhdin hurmalla, jossa riskinä on että törmää vastaan tulevaan rekkaan...?
Valaistuminen?
>> Mitä merkitystä sillä oikeastaan on, kaahaako merkkikaaralla maantien mutkia vai tappeleeko ihmisoikeusrikkomuksia vastaan? >>
Kummallakin tavalla ihminen voi kokea onnistuneensa. Olevansa tiettyjen tahojen silmissä kova luu.
Tämä itsekkyys/epäitsekkyys-juttu on taas samaa vanhaa kehnoa hyvä/paha-fiilistelyä jossa Pitää Osata Tehdä Oikein (ja saada miinus- tai pluspisteitä lajikumppaneiltaan).
Mutta se mitä mikä joillekuille meille täällä Magia-palstallakin on tärkeää on kaiketi juuri sitä millä ei elvistellä muiden silmissä. Tai tärkeää ja tärkeää... Sekin on vasta pinnallinen sana. Henki ja elämä? Ainoa millä on merkitystä?
Ja edelleenkin on vaikea määritellä selkein sanoin sitä mihin tässä panostaa. Tämä "jokin" ei ole keneltäkään pois, ei anna mitään niille jotka haluavat kaiken, ei näytä miltään eikä haise miltään...
Valaistuminen?
alaistuminen?
laistuminen?
istuminen?
minen?
en?
>> Tämä "jokin" ei ole keneltäkään pois, ei anna mitään niille jotka haluavat kaiken, ei näytä miltään eikä haise miltään... >>
Olet toki oikeassa, mutta asian voi nähdä toisinkin, yhtä oikein.
- Se "jokin" on joltain pois. Se on rahaa pois riistäjäkapitalistilta jolle käännän selkäni, koska en mielelläni tee (ainakaan koko elämääni) raskasta orjatyötä jonkin sellaisen asian eteen jota en itse voisi vähempää arvostaa. Elän mieluummin tyydytetyin perustarpeineni kuin uhraan elämäni sosiaalisen statuksen tavoitteluun ja egoistiseen kilpailuun. Tai muutan saareen ja rakennan talon ajopuista. Tai elän vallatussa talossa ja syön roskiksesta (en oikeasti, mutta valinta sekin). Yhtä kaikki, henkinen elämä, olipa se enemmän tai vähemmän fanaattista, on aina jotakin pois niiltä, jotka haluaisivat orjuuttaa tietoisuuteni kärsimyksen tuottamiseen ja statusleikkiyhteiskunnan ylläpitoon.
- Niille jotka haluavat kaiken, se todella antaa kaiken. Kun sinulla on Itseoivallus, Pyhä Yhteys, Voimaan Tuleminen, Valaistuminen tai Vapautuminen, koet todellakin silloin saaneesi kaiken mitä olet koskaan *todella* halunnut. Et enää kaipaakaan niitä tuuheampia hiuksia jotka aina halusit, koska siskollasikin oli. Sinulla on jo se asia, joka kaikkien asioiden joukossa on ainoastaan tärkeä, jopa silläkin hetkellä kun Noutaja saapuu ja joudut luopumaan kaikesta maallisesta.
- Se näyttää joltain. Sen voivat nähdä muutkin. Sinä näytät, kuulostat ja tunnut erilaiselta, jopa tuoksut erilaiselta. Sinä olet kokonaan muuttunut. Se ei ole vain epämääräinen abstraktio aivoissasi jonka itse voit tiedostaa, kun muut edelleen näkevät sinut samanlaisena paskakasana kuin kaikki muutkin. Ei suinkaan. Sinä hehkut kuin soihtu pimeydessä, ja vain ne jotka ovat liian kateellisia tai kyynisiä myöntääkseen sitä eivät sitä näe. Kaikki muut näkevät, ja tulevat kysymään neuvoasi. Jotkut taas pelkäävät sinua ja muutosta aiheuttavaa säteilyäsi, eivät halua päästää irti valheistaan ja haluaisivat tuhota sinut. Kaikki tämä näkuu, kuuluu, tuoksuu ja ilmentyy konkreettisesti. Lihaksi tullut Jumaluus ei ole ankea abstraktio eikä aivopieru, vaan järisyttävä pyhän läsnäolo, joka ei kaipaa selityksiä. Se puhuu puolestaan.
Maku- ja hajuterveisin,
Unileijona
Mitä useammalta suunnalta jokin asia on lähestyttävissä, sitä kiintoisampi asia se on.
Ja liekö asiaa johon ei niitä näkökulmia löytyisi kuin yksi. Jos joku tietää, niin kertokoon ihmeessä!
>>>Oikein pamahti päälle vitutus kun tuli taas mieleen kuinka äitini...>En ole oikein osannut hahmottaa tätä asiaa täysin, mutta mikä todella on ihmisessä mukamas omaa?>Minäkin reagoin koko ajan vain sen mukaan miten toiset ovat minulle tehneet tai jättäneet tekemättä! Meneekö koko loppuelämä sen ohjelman poistamiseen mikä minuun on toisaalta ohjelmoitu?
Olenko valaistunut? Joka hetki.
Olenko takertunut? Joka hetki.
Olenko minä vai enkö ole? Joka hetki.
Vanha mies sanoi apotti Hyakujolle: "En ole ihminen; kauan sitten olin tämän luostarin apotti. Kerran eräst munkki kysyi minulta, 'Onko valaistunut karman lain alainen vai ei?' Minä vastasin että ei ole, minkä takia synnyin kettuna viiteensataan elämään. Vapautuakseni ketun ruumiista kysyn nyt: 'Kuuluuko valaistunut karman lain alaisuuteen?'"
Hyakujo vastasi: "Valaistunut ei jätä karmaa huomioimatta", jolloin kettuvanhus valaistui välittömästi.
MUMONIN KOMMENTTI:
"Ei ole karman lain alainen."
Miksi hän joutui elämään kettuna?
"Ei jätä karmaa huomioimatta."
Miksi hän vapautui ketun ruumiista?
Jos teillä on silmät ymmärtää tämä kaikki, silloin tajuatte miten entinen apotti eli kettuna viisisataa onnen vuotta. :D
>Mikä äidissäs hahmottuu omaksi samaksi äidiksi?
Tarkoittaa mitä?
***
Mitä luulet että miten nuo sitaatit suhtautuvat toisiinsa? Tietysti siten että suuri osa se mikä minussa ei ole omaani, on äitiäni, mutta toisaalta onko se häntäkään, jos se jokin ei ole hänenkään omaansa, ad infinitum... Mistä periytyvät vitutukset saavat alkunsa? Tai miksi?
Kasvatuksessani on toki paljon hyvääkin, mutta koska se hyvä puoli ei ole ongelma, sitä ei tietenkään tule niin pohdiskeltua. Esim. oikeudenmukaisuus on oppi jonka olen äidiltäni saanut - kaikille tasapuolisesti ja silviisii!
Ajattelin kai taas liian yksinkertaisesti. Millä lailla se muistivitutuksen äitisi joka muistikuvakatkeruuksissasi sinua nyt haavoitti ja sai kiukusta pihisemään on se sama äiti, jolle puhelimessa puhelet milloin puhut ja jolta saat tukea elämäsi tärkeissä pikkuasioissa?
Oli sitten äitisi nyt sitä mieltä että hän yhä henkilöityy samaksi "omaksi" olennoksi, joka rakkaat töherryksesi aikoinaan hävitti (tai ei henkilöidy), tarvitseeko sinun allekirjoittaa äitisi mielipide hänen omasta henkilöstään ja sen pysyvyydestä?
>>> Mistä periytyvät vitutukset saavat alkunsa? Tai miksi? >Kasvatuksessani on toki paljon hyvääkin, mutta koska se hyvä puoli ei ole ongelma, sitä ei tietenkään tule niin pohdiskeltua.
Ei ole äitini vika että hänellä on maailmasta erilainen kuva kuin minulla. Mutta on kai minulla silti oikeus suruun, jota tunnen siitä että joku minulle hyvin tärkeä ihminen osoittaa että se mitä minä saan aikaan omasta itsestäni on yhdentekevää? Nuorena aikuisena kun erehdyin omahyväisessä vimmassani lukemaan otteita romaanistani äidilleni hän ilmoitti että hän ja veljeni eivät halua kuulla. Runoilleni hän nauroi kun asuin vielä kotona (oli tonkinut papereitani).
Suhteeni äitiini oli varsin symbioottinen kun olin lapsi, ja se että minulle äärimmäisen tärkeä asia on hänelle pelkkää hömpötystä ja elvistelyä... Minusta tuntuu kuin minut olisi petetty ja jätetty.
Mikään mielikuvista puhuminen tai asian väkertely abstraktiksi ei tätä tunnetta muuta. Jos sinua on koskaan kukaan rakas ihminen hylännyt, niin mieti sitä tunnetta. Kuinka se viiltää syvälle sisimpään.
Leukailisin mielelläni tähän jotain näppärää, kekseliästä ja kevyttä, mutta ei tule mitään mieleen. Tämä on joku sellainen perusjuttu jota pyrin jossain määrin tunkemaan pois silmistä pinnan alle ettei niin satu. Tuntuu niin banaalilta uikuttaa jostain typerästä äitisuhteesta, kun sitä mieluummin kuvittelisi ettei se kytkös ole niin merkittävä.
Mutta ei se vähättelemällä katoa, eikä sillä että "mielikuva sitä ja mielikuva tätä". Tämä ei ole kuva vaan tunne.
Harrastan loputonta itseni vähättelyä ettei vain kukaan vahingossakaan luulisi että minä luulen itsestäni liikoja, mutta perhana jospa se onkin minun oikea luontoni että olen itseäni täynnä ja sillä siisti? Voisin vaikkapa ajatella että olen käenpoikanen. Vaikka miten suitsuttaisin ylistystä vanhemmilleni, he kuitenkin olivat jotain tinttejä vaan joille tämmöinen kukkuja ei oikein osaa sanoa mitään ja päinvastoin.
Pesänsä pahnoja potkiskellen, V.
Jos joku tietää miten voi päästä eroon tunteilusta, niin sehän olisi ihan kiva juttu saada kuulla.
Olen monta kertaa toivonut että minulla ei olisi minkäänlaisia tunteita. Elämä olisi niin yksinkertaista ja mutkatonta, kun kaikkeen suhtautuisi jäätävän loogisesti ja yhtäläisellä mielenkiinnolla riippumatta kohteen mahdollisista tunnemerkityksistä, aivan kuten mr. Spock.
Ehkä sen takia välillä vähän kadehdinkin miehenpuolia, kun tuntuu(!) vähän siltä että ei miehistä mikään miltään tunnu. Vaikka toisaalta taas tarve sotia, raiskata yms. ei voi perustua muuhun kuin tunteeseen, sillä mitään älyllistä toimintaahan ne eivät ole, käsittääkseni.
Vai onko se sitten tunne vai järkeilyä että nyt tarttis saada vähän lisää lääniä, sikäli mikäli sota juontuu tilantarpeesta?
Tunteet ovat ihmiskunnan syöpä?
>>>Mutta on kai minulla silti oikeus suruun,>Runoilleni hän nauroi kun asuin vielä kotona (oli tonkinut papereitani).>Mikään mielikuvista puhuminen tai asian väkertely abstraktiksi ei tätä tunnetta muuta. Jos sinua on koskaan kukaan rakas ihminen hylännyt, niin mieti sitä tunnetta. Kuinka se viiltää syvälle sisimpään.> sellainen perusjuttu jota pyrin jossain määrin tunkemaan pois silmistä pinnan alle ettei niin satu. > Tuntuu niin banaalilta uikuttaa jostain typerästä äitisuhteesta, kun sitä mieluummin kuvittelisi ettei se kytkös ole niin merkittävä. > Harrastan loputonta itseni vähättelyä ettei vain kukaan vahingossakaan luulisi että minä luulen itsestäni liikoja, mutta perhana jospa se onkin minun oikea luontoni että olen itseäni täynnä ja sillä siisti? Harrastan loputonta itseni vähättelyä ettei vain kukaan vahingossakaan luulisi että minä luulen itsestäni liikoja, mutta perhana jospa se onkin minun oikea luontoni että olen itseäni täynnä ja sillä siisti?
Tunne se on myötätuntokin, jopa ilman tunnekeskusta jossa vain muka luulee tuntevansa tunteiden ristiaallokkoa suhteessa muihin tunnekeskuksiin.
Tunteet suhteutuu, ehdollistuu ja tuntuu ennenkaikkee muttei yksinomaan suhteessa tuntijaan, vaan kaikkialle muualle myös. Ja alitajuistuu ja ottaa usein vallanohjat kaikilta muilta ehdollistumilta (muitakin kai löytyy tunteitten lisäks vai?).
Tunteiden torjunta tuntee ja tuntuu myös.
Mutta mistä puhutaan kun tunteista puhutaan? Jostain muustakin kuin mielihyvän ja mielipahan itsekeskeisestä arvottamisesta?
Fiiiilinks, dadadada fiiiiilinks....
>> jos se jokin ei ole hänenkään omaansa, ad infinitum... Mistä periytyvät vitutukset saavat alkunsa? >>
Niinku suvussa periytyvä karma...
>> Tunteet ovat ihmiskunnan syöpä? >>
Älä ole mieletön. Hillitse kielesi.
Tunteet voivat raijata helvettiin, tai nostaa taivaaseen.
Mutta eivät ne minkäänsorttinen syöpä ole.
Harmistuin siitä miten voimallisia tunteita nousee pintaan heti kun alan pohdiskella vanhemmuuteen liittyviä seikkoja. Jouduin kohtaamaan sen syvän halveksunnan jota minä koen vanhempia kohtaan - enkä vain omiani, vaan kaikkia vanhempia kaikkina aikoina kaikkialla.
Tiedostin että minä en osaa erottaa että tekeekö vanhemmuus ihmisestä kakopäitä vai onko ongelma siinä että kakopäät ryhtyvät vanhemmiksi. Jostain kumman syystä kun elämääni on kertynyt vähän omituinen friikkijoukko esimerkeiksi vanhemmuudesta:
Äärimmäisintä ääripäätä vanhemmuudesta edustaa itsemurhan (tai vahingossa lääkkeillä viinalla nirrin ottaneen) tehneen ystäväni isä, joka lähenteli omaa poikaansa. Oli siinä äijässä muutakin vikaa päässä.
Seuraava tapaus voisi olla vaikka muuan työkaverini, joka tapasi lähennellä minua vaikka oli siis nainen. Kun hän tuli uskoon, niskassani oli fyysisen vokottelun lisäksi hengellinenkin. Tämä tapaus paljasti nuoremman poikansa olleen vahinko, ja sen kyllä sitten huomasi miten esikoinen oli kaikki kaikessa. Tasapuolisesti kuitenkin kertoi toki iltaisin ennen nukkumaanmenoa kummallekin pikkupojalle kertomuksia entisen saatananpalvojan kokemuksia. Välillä piti vähän käydä virpomassa kouluista pahoja henkiä pois. (Tämä keissi on minua tainnut innoittaa vähän liikaakin aina kun olen suiviintunut uskovaisiin.)
Toinen työkaveri puolestaan suosi nuorempaa poikaansa, mutta toki sen vuoksi että vanhempi lapsi oli tyttö ja jo teini. Kuuli kyllä aina kummalle puhuttiin puhelimessa, pojalle lepertelyä ja tytölle kalsea ääni.
Erään tuttavani isä puolestaan veteli nyrkillä luulot pois lapsiltaan. Tuttava havaitsi aikuisena ajautuneensa pahoinpitelemään tyttöystäväänsä, ja katui sitä kovin kun tyttö otti ja lähti ja oli vielä kostoksi parhaan kaverin kanssa silleen.
Parempi eksämppeli vanhuudesta voisi olla vaikkapa serkkuni, joka vaikuttaa varsin järkevältä ja asialliselta kasvattajalta. Mutta hänessäkin on puute: on tyyppiä "kerää koko sarja" eli lapsilla on eri isiä. Mikä on tietysti luonnollista koska äitinsä oli/on samanlainen. Joka miehestä pitää saada muisto. (Tämä kai kertoo että olen moralisti tai jotain. En tiedä, se vaan jotenkin ärsyttää että kierretään penikoimassa ympäri maata.)
Kumppanini vihaa vanhempiaan, aina välillä syystä ja välillä syyttä. En jaksa heistä aloittaa tähän.
Samaan paskaläjään voisi tietysti vääntää myös paskat kokemukseni edellisten elämien vanhemmista (insesti-iskä ja öykkäri-iskä), mutta ei niistä sen enempää, ettei jo tapulissa tuule liikaa. Tai sitten ainoa muistikuva siitä kun itse olen isä - ja täysi paskiainen. Voi ei.
***
Tietyn teeman pitää ikäänkuin aina kertautua, kasautua, mättäytyä siinä määrin että joko kertakaikkiaan sekoaa tai sitten asia jotenkin raukenee johonkin Suureen Oivallukseen tai herratiesmihin. Minulla oli aikoinaan tietynlaisia vaikeuksia elämänkumppania katsastaessa, sama ongelma, sama tietty vika näissä miehenpuolissa tuli aina esiin kunnes taisin jotenkin vähemmän tietoisesti päättää että en enää suostu tällaisten luonnonoikkujen kanssa olemaan tekemisissä. Vielä elämä kertaalleen ikäänkuin tyrkytti jotakuta sellaista, mutta en lähtenyt kuvioon mukaan. Hieman myöhemmin löysinkin tämän nykyisen kumppanini, joka tietyistä viiripäisyyksistään huolimatta on Luojan kiitos normaali.
Ehkäpä tässä "vanhemmat ovat umpihulluja" -kompakysymyksessä minun pitäisi nähdä kunnollisia, tervepäisiä, rakastavia etc. vanhempia. Kun ei huvittanut itse alkaa leikitellä jollain ihmisparalla onko itsestä sellaiseksi, tämä asia pitää katsastaa jostain muualta. Ehkäpä jos vaikka teitsi ja Punavinski täällä tarpeeksi leuhkitte hyvällä isyydellänne, niin alan vakuuttua että muutakin on.
Sinun kanssasihan meni pari vuotta sitten sikäli heti pullat kurkkuun, että kun heitit sitä tarinaa siitä kuinka istuskelet ravintelissa ja naikkoset uivat liiveihin, ja sillä aikaa vaimoparka istuu kotona lapsukaisen kanssa (tällainen mielikuva jäi...) niin tottakai totesin että siinä sitä on taas yksi kakkiainen isäksi. Se nyt on ihan sama miten teillä systeemit menee vai oliko pelkkää legendaa koko juttu, minulle vain on henk.koht. herkkä paikka se että koen vanhempien olevan useimmiten toimeensa kelpaamattomia.
En tiedä sittenkö onko minulla tämän vuoksi taipumusta olla itse karu isä-äiti ASIOILLE ja koko helvetin maailmalle. Maailmanparantelun tarvehan syntyy toki jostain.
Kauankohan tällaiset inhan tunteet pysyvät.
Esimerkkejä minkä tahansa mielipiteen perusteluiksi voidaan keksiä lukemattomia, kaikki siihen kykenevät.
>>>Tietyn teeman pitää ikäänkuin aina kertautua, kasautua, mättäytyä siinä määrin että joko kertakaikkiaan sekoaa tai sitten asia jotenkin raukenee johonkin Suureen Oivallukseen tai herratiesmihin.>Kauankohan tällaiset inhan tunteet pysyvät.
Jopa jo nyt minusta tuntuu ettei enää tunnukaan.
Heh, juuri tämän vuoksi minä en paljon ihmisten tunteille perustaisi. Ne ovat kaikki sellaisia pönöttäviä teinejä jotka huutavat kovalla äänellä kilpaa ja polkevat jalkaa yhden asian puolesta, seuraavana päivänä kiukutellaan jo jonkin toisen asian puolesta.
Toki voi olla vaikea mieltää että esim. ihastumisen tunne - joka joillekuille on henki ja elämä - kuuluisi tuohon mölyapinoiden joukkoon, mutta kyllä se kuuluu.
Se että voin penkomalla löytää itsestäni tunneteinejä jotka ovat onnistuneet säilymään hieman pidempään, tai paremminkin tulevat toisinaan kummittelemaan ja riivaamaan, ei tietenkään tee noista tunteista sen erikoisempia.
Elikä tällä kertaa en sitten jaksanut enempää ahdistaa itseäni Ihmisten Tekemillä Vääryyksillä ja Tuskalla Joka Siitä Syntyy.
Ehkäpä musiikkiterapia auttoi (Metallica). :)
Hyvä Unileijona. Hieno kirjoitus. Iso käsi!
"Jos joku tietää miten voi päästä eroon tunteilusta, niin sehän olisi ihan kiva juttu saada kuulla.
Olen monta kertaa toivonut että minulla ei olisi minkäänlaisia tunteita. Elämä olisi niin yksinkertaista ja mutkatonta, kun kaikkeen suhtautuisi jäätävän loogisesti ja yhtäläisellä mielenkiinnolla riippumatta kohteen mahdollisista tunnemerkityksistä, aivan kuten mr. Spock. "
Mainittakoon että olen sitten miespuolinen. Olen pohtinut joskus itse samoja asioita. Elämä ei maistu millekkään kylmäverisenä, kokemuksesta. Jos ihmisellä ei ole tunteita, ei siis positiivisia eikä negatiivisia, on hän kuin eläväkuollut. Mutta kyllähän miehet tosiaan ovat naisia vähän kylmempiä, lisäksi kaikenmaailman roolit, esittäminen ja machoilu luovat illuusion, tai tavallaan korostavat mielikuvaan realismia illuusion avulla, että miehet ovat kaikki jonkinsortin pelureita eivätkä tunteile pätkääkään. Yleisellä tasolla miehet eivät ole niin tunteellisia kuin naiset, mutta miehet kaikenlisäksi ovat tottuneet peittämään tunteensa, tai kieltämäänkin nämä. Tunteettomalla tyylillä saa silti arkielämän asioita paremmin reilaan kuin tunteellisella, toimii tavallaan niin rationaalisesti, suorasti ja karsitusti ilman "turhuutta" ja asiat ovat tälläisellä asenteella tavallaan helppoja, kun vääntää vielä kaikenlisäksi huumoria vähän joka asioista, elämä on helppoa. Ymmärrän siis miksi niin monet eivät jaksa sen kummemmin tunteilla tai pohtia tunteita.
Niin, tilanteen mukaan, mihin sitten tarvitaan tunteellisuutta, mihin tunteettomuutta ja mitkä näiden hyödyt missäkin tilanteessa ovat. Jos ihminen ei kykene tuntemaan empatiaa, voi hän esimerkiksi tappaa ihmisiä ilman mitään tuntemuksia ja vain "pelata". Hän ei myöskään siis rakasta ketään, eikä voi tuntea samanlaista sisäistä onnea, kuin tunteellinen. Mutta tunteeton ihminen voi olla silti hyvinkin huumorintajuinen?! Mutta eikö tässä ole ristiriita, jos tunteettomalla ihmisellä on hauskaa ja hän TUNTEE iloa? Tässä taitaa tulla kielelliset rajat vastaan, kuten USKO voi olla joko FAITH, BELIEF tai TRUST ja nämäkin ovat eriasioita omissa merkityksissään. Samanlailla tunne? SENSE, FEELING, EMOTION?
No teini-iälle se herkkyys nimenomaan on ominaista, ei se muuten niin kamalan erikoista aikaa ole. Mutta en kuitenkaan vähättelisi tunteellisuutta, mielestäni sitä maailma tarvitsee. (emotion)
>> Kumma juttu että kristin- tai buddhanuskoiset eivät koskaan syytä Mestareitaan siitä että nämä ne vaan lorvivat ja loisivat, kun muiden pitää hampaansa irvessä raataman. >>
Buddhalaisuudessa ainakin on usein ollut tapana antaa kaikkein raskaimmat työt niille, jotka ovat kaikkein edistyneimpiä hengen tiellä. Ainakin Zen-luostareissa on tapana. Tällaisissa tapauksissa ei varmasti synny kateutta laiskottelevaa eliittiä kohtaan.
Lisäksi monet uskonnolliset yhteisöt ovat olleet omavaraisia, joten ei synny kontrastia oman harjoittamisen ja muun maailman kärsimyksen välillä. Oma luostari tai muu vastaava on oma maailmansa, jossa eletään omalla tavalla. Jos se on helpompi kuin muiden, siitä ei voi syyttää itseään. Ulkomaailma on typerämpi tehdessään asioista vaikeampia kuin niiden tarvitsee olla. Ideaali utopia siis voi toimia, kunhan yhteisö on riittävän pieni, eikä se ole kenenkään vika, vaan lähinnä ansio.
Viitaten siihen mitä OM sanoi, minusta itsekkyys ja epäitsekkyys ovat molemmat yhtälailla kärsimystä aiheuttavia, alhaisia luonteenpiirteitä. Viisaus ja myötätunto ovat onnessa tuottoisampia.
Harva pummi tai yhteiskunnan elätti on mikä on uskontonsa vuoksi. Yleisimmin kysymyksessä on epäonnistuminen sosiaalisessa ja työelämän kilpailussa, putoaminen vähäosaisen joukkoon vasten tahtoaan.
Harvan uskonnon tai elämänkatsomuksen noudattaminen saati magian harjoittaminen nykypäivänä vaatii köyhyydessä elämistä, työntekemättömyyttä tai täydellistä erakoitumista koko muun yhteiskunnan ulkopuolelle.
Lähinnä muutamien tiettyjen rahankeruukulttien johtajat nauttivat vapaudesta löhöillä ja elää toisten selkänahasta. Tähän joukkoon kuuluvat myös optiomiljönäärit ynnämuut mammonan kultin ylimykset.
Okei, minulle tulee buddhalaisuudesta vain kovin usein mieleen kerjuulla kirmailevat munkit, ja se että ympäröivä kitulias kyläpahanen kiikuttaa sinne luostariin yhtä sun toista kivaa. En tiedä sitten miten asia lienee kaikissa buddh. maissa. (Sieppasi kieltämättä vähän taannoin tuossa kun oliko se Sri Lankassa munkit alkoivat uhota että polttavat itsensä elävältä jos hallitus ei lopeta sissien kanssa neuvottelua. Luulisi että rauha on tärkeää munkeillekin?)
>Lähinnä muutamien tiettyjen rahankeruukulttien johtajat nauttivat vapaudesta löhöillä ja elää toisten selkänahasta. Tähän joukkoon kuuluvat myös optiomiljönäärit ynnämuut mammonan kultin ylimykset.
Kunpa useampi ihminen heräisi oivaltamaan tuon. Jo 80-luvulta asti on röyhkeys ollut huipussaan, ja mitä enemmän rahaa saa revittyä, sitä suurempi sankari on. Ei riitä niin millään että tulee mukavasti tai sopivasti toimeen. Mutta menepä heille sanomaan että ovat lahkolaisia... Mammona on jumala jota ei saa parjata.
>> Okei, minulle tulee buddhalaisuudesta vain kovin usein mieleen kerjuulla kirmailevat munkit >>
Totta puhuen, ei juuri kateeksi käy. Kerjääminen on kovaa hommaa. Juttelin tuossa taannoin erään suomalaisen kanssa, joka oli viettänyt yhteensä kolme vuotta japanilaisessa zen-luostarissa (vuoden pätkissä, välillä suomessa asuen). Sen jälkeen mitä hän kertoi oppilasjaksoistaan, joihin kuului pitkiä kerjuumatkoja kuumassa auringonpaahteessa vuoristossa (kulkien japanilaisten pikku jalkoille mitoitetuissa olkisandaaleissa, muut kengät kiellettyjä)... no mitä tähän sanoisin. Kerjuun tarkoitus on karaista henkeä. Kukaan ei siellä varmasti ajattele, että tolle kiertelevälle pummille en anna senttiäkään, koska itse raadan täällä ja tuo vaan kämmentä ojentamalla saa ilmaiseksi. Munkin elämä ei tosiaan ole mitään ruusuilla tanssimista...
...että tokihan se munkkien kerjuu muodostuu maallikoidenkin hyväksi: antamalla vähästään tai paljostaan pääsevät tekemään hyvän työn.
Tässä maailmassa kun kumminkin tehdään paljon itsekkäitä tekoja ja toisia eläviä olentoja satuttavia tekoja, niin ei yhtään haittaa jos joku edes vahingossa tekee välillä jotain päinvastaistakin.
>Itse pidän tätä palstaa itselleni muistutuksena siitä mihin pyrin, mikä on minulle tärkeää ja se mikä todella merkitsee. Kehitys. Kehitys itseään säästämättä.
Käyköhän niin että kaikki muutkin ihmiset tulee tungettua samaan Moolokin kitaan johon itse heittäytyy tuon tuostakin kärventääkseen itseään kunnes tuska polttaa pois kaikki siteet...
"Kuka-Val?" aloittaa, ja toinen "Kuka-Val?" vastaa.
Ethän pysty tunkemaan/heittäytymään samaan Moolokin kitaan edes kahta "Kuka-Valia", kuinka sitten muut ihmiset?
Hengitä rauhallisesti...