Me vanhemman polven ihmiset muistamme kuinka 22.6.41 naapurimme alkoi kurittaa meitä ilmavoimillaan, samoin 25.6.41 pommituksillaan. 25.6.41 todettiin Suomen olevan sodassa N:liiton kanssa.
Mikäli terveyttä ja voimia riittää, lähden noista ajoista kertaamaan tilanteita 27.6. alkaen.
Vireitä juhannus aikoja veteraaniveljille ja siskoille, unohtamatta sotilaspoikien ja pikkulottien perinneyhdistykiä toivottaa Kaliper
Mikäli terveyttä ja voimia riittää, lähden noista ajoista kertaamaan tilanteita 27.6. alkaen.
Vireitä juhannus aikoja veteraaniveljille ja siskoille, unohtamatta sotilaspoikien ja pikkulottien perinneyhdistykiä toivottaa Kaliper
Vastaukset 17
Vanhimmat
Sinulle Kaliper,kaikesta huolimatta!
Vietti vasta 3:tta juhannustaan. Ei muistikuvia.
Nyt kun sanot, tähänkö välirauha sitten päättyi?
lähti vapaaehtoisesti sotaan ja joutui Karjalankannakselle.Haavoittui eturintamassa vakavasti ja menetti hermonsa.olen saanut niin paljon selkääni ,että olen osittain invalidisoitunut ,mutta silti ymmärsin isääni olihan hän vasta 17 v ,kun läksi ja valehteli ikänsä.Toivon ettei Suomeen tulisi sotaa ,mikä on turha toivo,kun historia toistaa itseään.
Hyvää juhannusta Sinulle ja muillekin veteraaneille. Kirjoituksesi kokemuksistasi ovat mielenkiintoista luettavaa. Edesmennyt isäni ei paljon sotamuistoistaan puhunut. Sinun ja muiden veteraanien kertomusten avulla on ollut helpompi hahmottaa miten hänkin ehkä sodan koki.
Kiitos veteraanin pojalle toivotuksistasi jonka luin yöllä ja siksi palaankin näin aamutuimaan tuohon aikaan 64 vuotta sitten. Ehkä ajattelin niitä aikoja liian paljon ja siksi en saanut enää nukutuksi.
Minun Talvisotani päättyi rauhan tuloon ja esikuntamme siirtyi Joensuun kautta Kuopioon ja minulle hankittiin siirto Ypäjän Ratsukouluun koska esikuntapäällikkö ev.luutn. Kuistio halusi minun hankkia itselleni ammatti tulevaisuudelle.
Hän kysyikin, että kiinnostaako soittokunta vai hevoset ja minähän olin saanut jo innostuksen hevosiin. Niinpä sain siirron elokuussa 1940 Ypäjän Ratsukoululle ratsuttajaoppilaaksi, oppilasaika olisi 3 vuotta asevelvollisuusaika, jonka jälkeen olisi mahdollisuus siirtyä ns. kapitulantiksi, vakinaisen väen palvelukseen.Eli herätyksiä oli kuin tornisterissa karvoja.
Ja nyt olin ollut jo kymmenen kuukautta opissa. Olin oppinut mm. "vikeltämään", saanut oppia koulu-ja maastoratsastuksessa. este- ja laukkaratsastuksessa. Olimme tutustuneet hevosen rakenteeseen teoriantunneilla ja mikä parhainta alussa jalustimet ylös nostettaessa joustoon hevosen liikkuessa.
Naapuri venäläinen oli jo ennättänyt pommittaa mm. lähialueella Turussa. Muistan kuin unta, että kun veimme hevosia Ypäjän asemalle kuljetukseen, niin ensimmäiset saksalaiskuljetukset liikkuivat junalla pohjoiseen.
Reserviläisiä oli kokoontunut meidänkin kasarmille. Oli tullut lisää hevosia mm. Kadettikoulusta. Nyt riitti päivittäin ratsastettavia. Kohdallani oli ratsastettava 5 hevosta ja joukossa muistan harvinaisuuden. Valkoisen arabiratsun, Ilmarinen nimeltään. Milloinkahan lienee sekin hankittu.
Silloin noita reserviläisjoukkoja katsellessa heräsi jälleen tuo halu lähteä rajalle. Olinhan käynyt Talvisodan lähettinä. Keskustelimme toisen karjalaispojan, Tourosen Viljon kanssa ja päätimme kysyä kouluttajaltamme, ratsuvääpeli Nestori Lakalta mahdollisuutta päästä lähemmäksi rajaseutua.
Tuon vastauksen kyllä arvasi: "ei siellä lapsia tarvita!" Näinhän jokainen isä olisi tehnyt varmasti. Mutta meille tuo vastaus ei riittänyt. Päätimme sitten siirtyä pois koulun alueelta lupaa kysymättä. Se ettei meitä ikä painanut oli tietysti yksi syy päätökseemme. Toverini oli täyttänyt 16 vuotta ja minä kesäkuun 17 päivänä täytin 15 vuotta. Mielestämme jo miehen ikäisiä.
kysyisin teiltä,oletteko julkaissut kirjoja kokemuksistanne ? t.Marjaana
Olen suvulleni kirjoittanut kirjan,jossa kerroin nuo matkat aina sodan jälkeiseen elämään saakka ja samoin olen kirjoittanut veteraanien eri julkaisuissa pieniä katkelmia, mutta näitähän samanlaisia "sotilaspoikia" meillä oli kymmeniä tuhansia joista ehkä pieni osa osallistui varsinaisiin sotatoimiin rintamalla. Mm. Kansa taisteli - miehet kertovat lehden numerossa 1/1972 oli kirjoitus: "Olimmeko sotilaskarkureita".
Eräs veteraani kirjoitti hyvän kirjan kokemuksistaan ja eri tapauksista, mutta julkaisija ei halunnut painaa sellaisenaan kirjaa ja "veteraani" taas ei halunnut muuttaa mitään mitä oli kirjoittanut. Kun veteraani siirtyi viimeiseen iltahuutoon, niin pyysin käsikirjoituksen ja korjasin sen sellaiseksi että kirja sai rahoittajan ja se painettiin.
Tulkoon mainituksi, etten ole koulutukseltani mikään kirjailija, vaan kansakoulupohjaisen jatkoluokan käynyt "siirtolaispoika".
Siihen kirjaan sain oman osuuteni ja siellä se on "Rasin koululta Syvärille". Kirja on loppuunmyyty, mutta tarkoituksenani on kosketella keskustelupalstalla näitä 64 vuotta sitten tapahtuneita asioita mikäli mielenkiintoa on ja eikä tätä katsota myöskään minkään kirjan mainokseksi.
Jälleen on hyvä sanoa, että kun itseltä kysyy ja vastaa, niin ei tule riitaa.
Olimme oppilastoverini Viljon kanssa keskustelleet monesti ja pohtineet eri kysymyksiä sekä siitä milloinka meidän omavaltainen lähtömme onnistuisi koulun alueelta.
Ja niin sitten 27 päivänä kesäkuuta 1941, kun koululle kokoontunut reserviläisyksikkö alkoi matkan Ypäjän asemalle, niin katsoimme, että meidänkin hetkemme koittaa. Tuo yksikkö kuului kuormastoon.
Ei meillä ollut selkäreppua eikä leipälaukkua matkassa. Muutama "fanikan kappale" taskussa aloimme "sotaretkemme" ehkä vaikeimman taipaleen. Kävelimme kolonnan vieressä ja kukaan ei ihmetellyt matkaamme, sillä olimmehan niin usein muinakin aikoina käväisseet Ypäjän asemalla asioimassa.
Kun kolonna saapui asemalle, niin silloin alkoi kiireinen lastaaminen junaan. Hevoset ajoneuvoineen ym. kalusto kiireesti vaunuihin. Meillä Viljon kanssa oli tarkkailijan tehtävä. Seurasimme välinpitämättömästi, vähän piilotellen toimintaa.
Kun sitten näytti, että kaikki alkaa olla reilassa, aloimme etsiä sijoituspaikkaamme. Huomasimme, että junan viimeisenä vaununa oli miehistökuljetusvaunu eli ns. "härkävaunu" joten katsoimme sen olevan sopiva matkan tekoon meillekin.
Kiireesti ympärille pälyillen loikkasimme vaunuun ja painuimme kiireesti alimman laverin alle piiloon ja kasasimme tyhjiä paperisäkkejä eteemme. Nyt aloimme odottamaan miehistön tuloa vaunuun, mutta mitään ei tapahtunut. Olimme iloisia, että saamme matkustaa keskenämme.
Seuraava odotus oli merkkivihellys veturin pillistä. Raskaasti lastattu juna tuntui puhkuvan kovasti kun se yritti lähteä liikkeelle.
Juna puhkui mutta meidän vaunumme ei liikkunutkaan. Nyt kiireesti kurkistamaan ulos jolloin meille paljastui karmea asia, vaunumme oli aivan paikallaan.
Kiireesti hyppäsimme maahan vaunusta ja helposti juosten saimme kiinni junan ja kipusimme jälleen viimeiseen vaunuun. Tämän meidän vaununhan ei ollut tarkoitus lähteä matkaan, sillä miehistövaunut olivat junan edessä kuten pitääkin mukaavuuden vuoksi.
Vaunuun johon nyt kiipesimme oli lastattu mm. muonaa eli nyt ei ollut voistakaan puute. Oli heinillä lasattuja hevoasjoneuvoja joten makuupaikamme olivat mitä parhaimmat.
Ja niin kävi, että koko päivän jännityksen lauetessa pääsimme hyvin ansaittuun lepoon ja nukahdimme heinävuoteelle.
Olimme näkkileipää pureskellen nukahtaneet ja heräsimme siihen kun kuljetuksemme pysähtyi, ympärillä kesäkuinen yön hämärä ja valtava määrä junavaunuja ympärillämme. Missä olimme? Hetken tiirailtuamme tajusimme olevamme Tampereen asemalla.
Olimme nukkuessamme ohittaneet Toijalan ja kääntyneet kohti pohjoista. Nyt pelkäsimme, että menemme pohjoiseen ja sinne ei meillä ollut mitään kutsumusta. Päätavoitteenamme oli Karjalan kannas tai Laatokan-Karjala. Myöhäistä nyt oli kuitenkin katuminen. Tuumimme, että mennään sinne mihin päästään.
Tarinoimme myös siitä, että miten meille olisi käynyt jos samaan vaunuun olisi tullut joukkoja lähtöasemalta? Ja kuinka pian meidän olisi pitänyt tulla näkyviin makuulaverin alta. Tulimme siihen tulokseen, että tämä ratkaisu sopi meille parhaiten.
Kuljetusjunamme lähti sitten jatkamaan matkaa. Juna pysähtyi jokaisella pienelläkin asemalla ja meitä alkoi vaivata jano. Emme uskaltaneet näyttäytyä reilusti, sillä pelkäsimme ilmituloa.
Eräällä asemalla oli pakko kiirehtiä toisten sotilaiden kanssa kaivolle, sillä jano oli hirvittävä. Mutta joukkojen kerääntyessä aseman ikkunain alle kuuntelemaan uutisia me pidimme huolen, että pakotiemme oli selvä.
Pelkäsimme ja luulimme lapsellisesti, että häviämisestämme koululta olisi tehty ilmoitus radioon, mutta luulomme oli turhaa. Radioaalloilla liikkui paljon tärkeämpia tiedotuksia. Olisihan se ollut kyllä hämmästyttävää kuulla radiossa tiedotus, jossa etsitään kahta sotilaspukuista nuorta poikaa, jotka ovat mahdollisesti matkalla kohti itärajaa, kun samaan aikaan kaikki asemanseudut täyttyivät juuri noista nuorista sotilaspukuisista, mutta hivenen verran vanhemmista pojista.
Osaatte,niin elävästi kirjoittaa,että tuntuu,kuin olisi vierellä sivustaseuraajana mukana.
Matkan edetessä meille tuli yhä enemmän rohkeutta ja niinpä tuo rohkeus koitui meille kohtalokkaaksi. Siitä ilostuen, että junamme lähti Haapamäestä kohti Jyväskylää, unohdimme Jyväskylässä varovaisuuden ja törmäsimme asemalla kuljetuksemme päällikköön, luutnanttiin.
Hän tunnisti meidät samoiksi sotilaiksi, jotka oli nähnyt Ypäjällä ja samoin matkalla asemalle. Upseerina hän teki nopean johtopäätöksen ja meille Viljon kanssa paranivat matkustustilat. Luutnantti vei meidät upseereille varattuun vaunuun ja aloitti kuulustelut junan puskiessa kohti Pieksämäkeä.
Nyt vuosikymmenien perästä naurattaa, mutta silloin oli leikki kaukana. Luutnantti tiedusteli, että tiedämmekö mitä sotilaskarkuruudesta voi seurata. No senhän tiesimme, mutta tiesimme myös sen, että emme olleet vannoneet sotilasvalaa ja Suomen lait eivät yltäneet meihin, emmehän olleet asevelvollisuuslain alaisia.
Ja olihan puolustuksena se, että luvaton poistuminen koulualueelta tapahtui rajalle päin kun sitä vastoin sotilaskarkurit useinkin pakenevat pois rintama-alueelta.
Suurin rangaistus voisi olla se, että meidät palautettaisiin takaisin Ypäjän Ratsukouluun. Ei sen vuoksi, etteikö palvelu siellä ollut miellyttävää, vaan pelkäsimme sitä naurua jonka kohteeksi voisimme joutua kun meidät palautetaan sinne.
Ja niinhän tuo luutnantti oli asian ratkaissut. Kun saavuimme Pieksämäen asemalle, niin saimme käskyn palata seuraavalla junalla takaisin lähtöpaikkaamme. Tietysti lupasimme näin tehdä, mutta meillä oli aivan toiset aatokset.
Olimme yöpyneet Pieksämäellä koululla, joka oli jo sotilaiden käytössä ja aamulla nautimme aamupalan eli tsajua sekä näkkileipää ja aloimme kävellä asemalle. Pohdimme matkalla seuraavaa siirtoa.
Toverini Viljo keksi sen. Kun menemme asemalle niin meillä on nyt vara valita joukko-osasto. Emme tyydy kuormastoon joka sekin on tarpeellinen osasto.
Kiertelimme asemalla niinkuin etsien jotain ja kun mielestämme löytyi sellainen porukka joka vaikutti jalkaväkiyksiköltä, niin pyysimme päästä kyytiin sillä olimme jääneet oman yksikkömme kuljetuksesta ja siellä menivät reppumme ja tarpeelliset varusteemme.
Tämä tarinamme oli hyvin uskottava sillä olimme sotilaspuvussa ja tietysti hyvin huolestuneen näköisenä. Ja niin meidät hyväksyttiin mukaan. Viljo kaverillani oli sikäli tuuria, että tuossa porukassa oli Valkjärven, Sakkolan ja Muolaan miehiä, sillä hän oli sieltäpäin syntyisin. Onneksi ei kuitenkaan muuten tuttuja.
Kun juna lähti eteenpäin olimme jo paljon vapautuneempia. Kerroimme missä olemme palvelleet, samoin vanhemmistamme ym.asioista mutta siitä kenen luvalla mentiin rajalle,
emme uskaltaneet kertoa.
Näin vuosikymmenien jälkeen olen ajatellut kuinka silloiset upseerit, komppanianpäällikkö, luutnantti Seppo Helle, (Talvisodan Kollaan taistelija Marokon Kauhun komppaniasta) sekä muut upseerit, Saaren Mikko,Helinin Olavi ja Kaukorannan Erkki uskalsivat ottaa meidät mukaan?
He tosiaan uskoivat puheitamme 100 prosenttisesti ja yrittivät auttaa meidät omaan joukko-osastoomme. He eivät arvanneet saavansa joukkoon kahta nuorta sotilasta, jotka nykyaikaisesti sanottuna, seuraisivat heitä kuin hai laivaa.
te olitte lapsisotureita,niin kuin tänä päivänä nimitettäisiin.Isänikin lähti vapaaehtoisena 17 vuotiaana sotaan.
Näinkin tietysti voi sanoa nykyaikana, mutta ehkä tuolla muualla jo 8-10 vuotiaat pojat aseistetaan jo konetuliaseilla kuten tv-meille näyttää. Meille ei kukaan tyrkyttänyt asetta.
Mutta jatkan eteenpäin. Kuljetuksen lähestyessä Viinijärven asemaa, ehdottivat upseerit, että me Viljon kanssa lähtisimme ensimmäisessä kuljetusjunassa kohti Joensuuta, että minä ennättäisin käydä vanhempieni luona, jotka asuivat silloin Joensuussa.
Olin viimeksi käynyt kotona Ratsukoulusta jouluna 1940 eli siitäkin oli aikaa jo 6 kuukautta. Ja näin tehtiinkin. Noustiin kuljetusjunaan jonka vuoro oli lähteä Viinijärveltä ensimmäiseksi kohti Joensuuta.
Kun saavuimme Joensuuhun, niin aloitin etsiä sitä katua jonka varrella vanhempani asuivat, sillä he olivat lomani jälkeen muuttaneet uuteen asuntoon. Kyselimme ihmisiltä missä Sammonkatu on. Ja ihme kumma, aseman tienoilla ei kukaan tiennyt missä katu sijaitsee, sillä se oli uusi katu jonka sijaintia ei virkakuntakaan tiennyt.Ja loppujen lopuksi katu oli melko lähellä asemaa.
Poliisilaitokselle emme lähteneet kävelemään jo siksi, että junamme saattaa tulla milloin tahansa ja meillä on silloin mahdollisuus jäädä kuljetuksesta pois. Nyt vaan kiiresti kotiosoitteella postikortti ja sanat; "Olen matkalla rintamalle" ja nimi alle!
Heti kohta saapui junamme asemalle ja heilutimme lakkejamme jolloin miehet huomasivat, että tuossahan heidän pojat ovat jo odottamassa. Ilmeisesti eräät upseerit olivat alkaneet katua lupaustaan mukaanotosta ja heillä oli tarkoitus tällä tavoin päästä irti meistä.Mutta tämä heidän operaationsa epäonnistui.
Toisaalta ihmettelen, miksi he eivät laittaneet meitä tiukoille todellisesta tavoitteestamme kun eivät sen kummemmin reagoineet mukana oloomme.
Joensuu olikin merkittävin paikkakunta tällä junamatkalla. Mitä tulee edessäpäin olemaan, oli vielä hämärän peitossa. Emme osanneet aavistaa, että tällä samalla asemalla, yksitoista päivää myöhemmin, lepää aseveljeni, oppilastoverini haavoittuneena paareilla, tulikasteensa saaneena, kranaatin sirpaleita kehossaan, matkalla sisämaan sotasairaalaan.
Ei niistä ollut tietoa silloin kun viimeinen junataival alkoi Joensuusta rajalle. Silloin alkoi varsinaisesti meidän, kahden ratsuttajaoppilaan, karjalaispoikien palvelu 3./JR 23:ssa eli Viialan komppaniassa.
Jo yläkerran nostoväessä. Isäni myös raaistui sotakokemuksissaan.
Kun sotakaveri tuli kylään, me nassikat kuuntelimme
silmät ymmyrkäisenä.
JR 44 ainakin Rukajärvellä päin osallistui...
Onneksi sotilaspassinsa on tallessa.
Muuten tasoisesi teksti ei häviä sille "sotilaat kertovat" tekstille.
Jatkoja!
Niin sitten ilta vaihtui yöksi kun pääsimme jatkamaan matkaa. Junamme "läähätti" kun se ponnisteli kohti rajaseutua. Silloin oli jokaisessa junassa paljon vaunuja ja myös tavaraa paljon, määränpää ehkä vain harvojen tiedossa.
Viimein tuli pysähdys, olimme Hammaslahden asemalla ja päivä oli maanantai 30 päivä kesäkuuta 1941. Alkoi kiireinen purku. Nyt ei meidän Viljon kanssa tarvinnut piileskellä kuin silloin Ypäjän asemalla.
Ja kyllä vilskettä piisasikin. Sen jälkeen pataljoonamme asettui marssijärjestykseen. Jälleen arvailimme mihinkä suuntaan lähdemme. Onko suunta Värtsilä vaiko vielä enemmän itäänpäin?
Kiihtelysvaaraan, Tuupovaaraan, Ilomantsiin vai mihin. Junalla olisimme päässeet vielä edemmäksi, joten suunta ei voi olla radanvartta etelään. Tavallaan koin pettymyksen, kun emme suunnanneet marssia etelään, vaan lähdettiin itään.
Kuvittelin, että Värtsilän kautta olisimme nopeimmin päässeet Sortavalaan, synnyinkaupunkiin.
Komppanian vääpeli, ylikersantti Matti Uosukainen, hänkin Valkjärveltä, antoi meille kummallekin polkupyörät käyttöömme,joten pystyimme liikkumaan jotensakin vaivattomasti. Niinpä ajoimme aina marssikolonnan edellä ja ostimme maataloista voita ja maitoa niin kauan kun se oli mahdollista sillä evakuointikäsky oli jo tullut rajan läheisyydessä asuville.
Näitä tuotteita olisimme ostaneet enemmänkin ja rahaa oli käytössä sillä useammat halusivat käyttää käteisvaransa ruokatavaraan. Teimme myös jonkinlaista avustuspalvelua ja kuljetimme miesten pakkauksia pyörillämme eteenpäin ja palasimme noutamaan jälleen uutta kuljetettavaa.
Tällä tavoin yritimme keventää ehkä vähemmän rotevien miesten taakkaa.Näin totuttauduimme vähin erin tähän olotilaan, joskin edelleen mieltämme painoi se, että olimme luvattomilla teillä. Pelotti myös ilmitulo. Onhan voinut sattua niin, että se kuormastoyksikkö, josta saimme lemput, olisi samalla suunnalla ja tämä pelko osoittautui myöhemmin todeksi.
Eräällä lepopaikalla sitten uskouduimme parille alikersantille. Mitähän Viialalaiset , Sinersalon Erkki ja Liitin Masa lienevät arvelleet tarinastamme. Kerroimme totuudenmukaisesti kuinka olemme retkellemme lähteneet.
Tästä Sinersalon Erkistä tulikin hyvä, elinaikainen ystävä vuosikymmenten ajaksi. Erkin ja hänen puolisonsa Saiman luona olemme useimmiten yöpyneet aseveli tapaamisessamme. Oli hienoa kuinka Viialan toisetkin aseveljet olivat kaikki halukkaita majoittamaan meitä puolisoni kanssa.
Kuten Irja ja Ahti Salo, joista on tullut Erkin viimeiseen iltahuutoon menon jälkeen tukikohtamme ja jonne olemme säännöllisesti puhelinyhteydessä jopa viikottainkin ja vaihdamme kuulumiset. Nyt ovat hekin siirtyneet tuonpuoleisiin ja hyvän ystäväni ja aseveljeni, Eino (ja Kerttu) Koskisen luona on nykyisin asemapaikkani silloin kun lähdemme Parolaan tapaamaan toisia Divisioonan aseveljiä.
Mainittakoon, että mainittu Eino oli se henkilö, joka oli erään rouvan ukin aseveli ja näin sai ko. henkilö yhteyden hänen ukkinsa kanssa palvelleeseen. Tästähän kävin tällä palstalla keskustelua ja saimme ongelman selvitettyä.
Palaamme kuitenkin takaisin rajaseudun matkaan, jonka aikana toisetkin aliupseerit saivat tietoonsa meidän salaisuuden. Ja oli hienoa, etteivät he kertoneet mitään komppanianpäällikölle eivätkä joukkueenjohtajille.
Oli mielenkiintoinen matka Kaliperin kelkassa!
Tuttuja paikkoja, ihmisten nimiäkin, ja ennen kaikkea se urhoollinen matkanteko Suomen sotaan suurta Venäjää vastaan.
Olet kirjailijaluonne, selkeäsanainen oikeinkirjoittaja, hyvämuistinen ja terävä-älyinen. Kiitos kirjoituksista.
Kuinka innokkaasti mahtaisikaan 17-vuotias nykynuori moiselle matkalle lähteä? Sitä mietin. Onneksi elämme rauhanaikaa. Hyviä veteraanivuosia Sinulle Kaliperi toivottaa pikku-liisa.