Hei,
Olen tässä keski-ikäännyttyäni alkanut löytämään hengellisyyttä itsestäni ja uskon asiat ovat alkaneet kiinnostamaan entistä enemmän. Olen ollut ikäni luterilaisen kirkon jäsen ja sinänsä luterilainen kirkko on minusta ihan hyvä kirkko. Se ei ole katolinen kirkko tietenkään, mutta se ei myöskään ole kuten monet protestanttiset kirkot ovat, jossa siviiliasuinen saarnaaja karjuu mikrofoniin ison screenin edessä ja seurakunta kuuntelee hurmoksessa kädet kohtikattoa ojennettuina. Kävin tällaisessa Jumalanpalveluksessa aikoinaan Kanadassa ja se tuntui hyvin vieraalta vaikka protestantti olen itsekin.
Mutta: viime vuosina, ehkäpä koko 2000-luvun ajan, luterilainen kirkko on minusta harhautunut liian kauas siitä mitä kirkon pitäisi olla. Kirkko on minusta sellainen asia, jonka ei tarvitsisi muuttua ajassa, tai ainakaan opetuksen ei pitäisi. Koko kirkko on karnevalisoitunut ja politisoitunut. Kirkko ottaa osaa ensitreffit alttarilla kaltaisiin ohjelmiin, on karikanalat kertoilemassa riettailuistaan, on sateenkaarimessua, on vaihtoehtoisia avioliittokäsityksiä yms. yms. Tuntuu, että kirkko tuntuu epätoivoisesti pyrkivän saamaan jäseniä kumartelemalla jokaisen uuden vouhotuksen edessä, vaikka kirkon nimenomaan pitäisi olla se paikka mikä pysyy, vaikka ovien ulkopuolella tapahtuisi mitä.
Näiden pohdiskelujen seurauksena olen alkanut miettimään liittymistä joko katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon. Jos täällä on luterilaisesta ortodoksiksi siirtyneitä (en sano kääntyneitä, sillä kääntyminen kuulostaa uskonnon vaihtamiselta ja omassa ajattelussani kyse on kuitenkin edelleen samasta uskonnosta), niin kerrotteko kokemuksianne millä tavoin se vaikuttaa arkielämään. Ymmärrän, että ortodoksinen Jumalanpalvelus on hyvin erilainen luterilaiseen verrattuna, mutta onko asialla vaikutusta paljonkaan käytännön maalliseen elämään? Jos esim. yksi sunnuntain Jumalanpalvelus jää väliin, niin soittaako pappi maanantaina perään ja kyselee, että missäs sitä oltiin?
Luterilaisesta ortodoksiksi
8
542
Vastaukset
- Anonyymi
Uskolla on väliä, ei niinkään ihmisten organisoimilla järjestystoiminnoilla kuten vaikkapa juuri luterilaisuus.
Ja siinä olet ihan oikeassa mitä kirkosta totesit: Kirkko on tehnyt itsestään täysin turhan laitoksen. Sille kehitykselle on syynsä ja sillä on takuulla myös kauaskantoisia seurauksia. - Anonyymi
Miksi haluaisit ruton tilalle koleran.
Etkö kestä elää selvin päin tämän todellisuuden kanssa?- Anonyymi
Ehkä oikeempi kysymys olisi: miksi pitäisi tunkea pää pahvilaatikkoon vaikka sieltä materialistien omakehuhuutelua ja "selvinpäin" omissa pieruissaan vakuutteluja kuinka kuuluisikin? 😂
Toki edelleen viisainta olisi tietenkin ollut lukea ja ymmärtää aloitus, niin eipä olisi tarvinut edes tuota kysyä.
- Anonyymi
Muutos luterilaisesti ortodoksiksi on kuin siirtyminen kuunvalosta auringonvaloon. Asiat alkaa nähdä selkeämmin. Ei heti vaan ajan kanssa. Suhtautuminen itseensä muuttuu, suhtautuminen toisiin ihmisiin muuttuu. Sakramentit ovat tässä tärkeitä: ehtoollinen ja synnintunnustus eli katumuksen sakramentti. Myös paasto on tärkeää.
Jumalanpalveluksia on enemmän kuin luterilaisessa kirkossa. Pappi ei soittele perään yhden sunnuntaipoissaolon vuoksi. - Anonyymi
Kuulostaa hyvältä, mutta ortodoksien riveissä on venäjämielisiä ja sellainen on mädännäisen politiikan tuomista kirkkoon.
- Anonyymi
Arseni pitää kirkon jäsenmäärän pienenä.
- Anonyymi
Ensinnäkin ortodoksisessakin kirkossa on paljon "tapaortodokseja" jotka ovat vain muodollisesti kirkon jäseniä ja käyvät kerran pari vuodessa kirkossa jos sitäkään. Toisaalta kirkossa on myös minusta nykyään enemmän "hardcore-ortodokseja" jotka käyvät siellä viikoittain. Oma tilanteeni on se, että äitini oli ortodoksi ja minut kastettiin lapsena ortodoksiksi. Olimme varmaan ainakin jossain vaiheessa lapsuuttani keskimääräistä aktiivisempia kirkossakävijöitä eli kyllä siellä nyt 1-2 kertaa kuukaudessa käytiin, mutta esim. paastoja, edes Suurta Paastoa eli pääsiäispaastoa ei juurikaan noudatettu (karkit ja suklaat saattoivat mennä tauolle paaston ajaksi). Seurakuntatoimintaankaan ei kovin aktiivisesti osallistuttu eikä minulla lapsena ollut esim. muita ortodokseja kavereina. Äitini kuoli kun olin teini-iässä ja luterilainen isäni yritti jonkin verran pitää perinteitä yllä mutta kirkossa käynti pääosin jäi. Aikuisiällä parikymppisenä erosin kirkosta uusateismi-juttujen ja kaikenlaisen muun äkkiväärän nuoren miehen filosofisen pohdinnan innoittamana.
Palaisin takaisin kirkkoon kymmenisen vuotta myöhemmin, koska esimerkiksi aina kun menin käymään jossain ulkomailla, löysin itseni paikallisesta ortodoksisesta liturgista. Kertoilin innostuneesti tuttavilleni ortodoksisuudesta. Filosofinen ajatteluni oli kypsynyt. Minulla oli parisuhde (luterilaisen kanssa) ja perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi.
Elin keski-ikäisen hektistä arkea eikä palaaminen kirkkoon johtanut siihen, että olisin täysin rinnoin imenyt itseeni ortodoksista elämäntapaa ja ruvennut ramppaamaan viikoittain kirkossa. Silti kuitenkin se tarjosi jotain turvaa ja kiintopistettä. Kotonani on ikoninurkka, Suurta Paastoa noudatan edes jollain tavoin (herkut ja liharuoat ja liika alkoholinkäyttö jätetään pois, pyrin keskittymään hengelliseen elämään), käyn kerran vuodessa synnintunnustuksella, välitän perinnettä tyttärelleni. Seurakuntaelämästä en ole vielä löytänyt omaa paikkaani.
Oma "ortodoksisuuteni" on ollut edelleen paljon velkaa lapsuuteni ortodoksisuudelle ja äitini esimerkille ja on ollut monilla tavoin muun elämän ohessa harjoitettavaa tapaortodoksisuutta. Toki myös koen, että uskoni ja ortodoksisuuteni on hiljalleen kasvanut elämän myötä- ja vastoinkäymisten kautta. Ei minusta varmasti ole koskaan "hardcore-ortodoksiksi" joka elää uskoaan aamuin illoin tai osallistuu aktiivisesti seurakuntatoimintaan. Mutta kun esimerkiksi olen aiemmin käynyt lähinnä "pikasynnintunnustuksella" jonkun vigilian aikana jossa asioihin ei oikein ennätä perehtyä ja nyt kävin varta vasten juttelemassa tunnin verran rippi-isäni kanssa niin kyllähän se tuntui hienolta. Ymmärsin, että ortodoksinen usko on minulle voimavara ja potentiaali, johon ei ehkä aina ymmärrä ja viitsi tarrautua mutta siellä se jossain odottaa. - Anonyymi
Ensinnäkin ortodoksisessakin kirkossa on paljon "tapaortodokseja" jotka ovat vain muodollisesti kirkon jäseniä ja käyvät kerran pari vuodessa kirkossa jos sitäkään. Toisaalta kirkossa on myös minusta nykyään enemmän "hc-ortodokseja" jotka käyvät siellä viikoittain. Oma tilanteeni on se, että äitini oli ortodoksi ja minut kastettiin lapsena ortodoksiksi. Olimme varmaan ainakin jossain vaiheessa lapsuuttani keskimääräistä aktiivisempia kirkossakävijöitä eli kyllä siellä nyt 1-2 kertaa kuukaudessa käytiin, mutta esim. paastoja, edes Suurta Paastoa eli pääsiäispaastoa ei juurikaan noudatettu (karkit ja suklaat saattoivat mennä tauolle paaston ajaksi). Seurakuntatoimintaankaan ei kovin aktiivisesti osallistuttu eikä minulla lapsena ollut esim. muita ortodokseja kavereina. Äitini kuoli kun olin teini-iässä ja luterilainen isäni yritti jonkin verran pitää perinteitä yllä mutta kirkossa käynti pääosin jäi. Aikuisiällä parikymppisenä erosin kirkosta uusateismi-juttujen ja kaikenlaisen muun äkkiväärän nuoren miehen filosofisen pohdinnan innoittamana.
Palaisin takaisin kirkkoon kymmenisen vuotta myöhemmin, koska esimerkiksi aina kun menin käymään jossain ulkomailla, löysin itseni paikallisesta ortodoksisesta liturgista. Kertoilin epäuskostani huolimatta innostuneesti tuttavilleni ortodoksisuudesta. Filosofinen ajatteluni oli kypsynyt. Minulla oli parisuhde (luterilaisen kanssa) ja perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi.
Elin keski-ikäisen hektistä arkea eikä palaaminen kirkkoon johtanut siihen, että olisin täysin rinnoin imenyt itseeni ortodoksista elämäntapaa ja ruvennut ramppaamaan viikoittain kirkossa. Silti kuitenkin se tarjosi jotain turvaa ja kiintopistettä. Kotonani on ikoninurkka, Suurta Paastoa noudatan edes jollain tavoin (herkut ja liharuoat ja liika alkoholinkäyttö jätetään pois, pyrin keskittymään hengelliseen elämään), käyn kerran vuodessa synnintunnustuksella, välitän perinnettä tyttärelleni. Seurakuntaelämästä en ole vielä löytänyt omaa paikkaani.
Oma "ortodoksisuuteni" on ollut edelleen paljon velkaa lapsuuteni ortodoksisuudelle ja äitini esimerkille ja on ollut monilla tavoin muun elämän ohessa harjoitettavaa tapaortodoksisuutta. Toki myös koen, että uskoni ja ortodoksisuuteni on hiljalleen kasvanut elämän myötä- ja vastoinkäymisten kautta. Ei minusta varmasti ole koskaan "hc-ortodoksiksi" joka elää uskoaan aamuin illoin tai osallistuu aktiivisesti palveluksiin ja seurakuntatoimintaan. Mutta kun esimerkiksi olen aiemmin käynyt lähinnä "pikasynnintunnustuksella" jonkun vigilian aikana jossa asioihin ei oikein ennätä perehtyä ja nyt kävin varta vasten juttelemassa tunnin verran rippi-isäni kanssa niin kyllähän se tuntui hienolta. Ymmärsin, että ortodoksinen usko on minulle voimavara ja potentiaali, johon ei ehkä aina ymmärrä ja viitsi tarrautua mutta siellä se jossain odottaa.
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Toiselle puolikkaalleni
Sinulla ei taida olla kaikki nyt ihan hyvin? Minua itketti eilen kauheasti, sinunko itkuja itkin? Kyllä kaikki selviää j492298- 262063
Katu täyttyy askelista...
Hyvää sunnuntaita ja hyvää jatkoa jos näin...Vettä sataa, mutta hyvä vaan, ainakin kasveille.271495Näin susta unta
Teit siinä temppuja ja kurkit huomaanko. Niinkuin sun tarttis sitä epäillä. Öitä tuimalle!161434- 1211381
- 181055
Tiedätkö nainen sen tunteen
Kun toinen tulee jossain vastaan. Naama leviää hymyyn kuin hangonkeksi. Mulla on susta semmonen,tunne.71964Kauniit ihmiset ei ole sinkkuja, se on karu fakta
Ihmisessä on lähes poikkeuksetta aina jotain vikaa jos hän pysyy sinkkuna pitkään. Sori kun sanon tän näin suoraan, mut108917Mikset päästä irti ja hae apua
Mt ongelmiisi. En vaan voi ikinä enää luottaa sinuun, pelkään sinua ja toivon löytäväni jonkun muun. Rahaa sulla on saad78886Kristinusko - epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset jumalalta
Ei ole mitään sellaista, mitä pitää "pelastua". Lukuun ottamatta tietysti ”jumalan” (sen ei jumalan, joka väittää oleva333873