minulla on hirmuinen vauvakuume, mutta se tuo mukanaan kaikenlaisia pelkoja.. olenko tarpeeksi valmis, kestääkö parisuhde, miten opiskelut järjestyvät ja onko todella rankkaa opiskella ja vauvailla (olen 20-vuotias,enkä ole vielä opiskelemassa ammattia).
olemme poikaystäväni kanssa seurustelleet kolme vuotta ja nyt olemme puhuneet lapsen hankkimisesta ja olemme lopettaneet ehkäisyn käytön..tahdomme molemmat lasta todella kovasti,mutta kuitenkin tulee välillä epävarma olo.
kertoisitteko omia kokemuksianne- kaikkia kokemuksia!
olisi kiva saada muiden tarinoiden kautta vähän rohkaisua tai mitä vaan..
kiitos kaunis!
olemme poikaystäväni kanssa seurustelleet kolme vuotta ja nyt olemme puhuneet lapsen hankkimisesta ja olemme lopettaneet ehkäisyn käytön..tahdomme molemmat lasta todella kovasti,mutta kuitenkin tulee välillä epävarma olo.
kertoisitteko omia kokemuksianne- kaikkia kokemuksia!
olisi kiva saada muiden tarinoiden kautta vähän rohkaisua tai mitä vaan..
kiitos kaunis!
Vastaukset 50
Vanhimmat
Suosittelen lapsen tekoa myöhemmin n. 30 vuotiaana,jos menot vielä kiinnostaa.Koska tiedän paljon tapauksia joille on tullu ero kun on niin nuorena tehneet vauvan. Lapsi on silloin etusijalla elämässä ja myöskin iso vastuu pienokaisen elämästä.
jos et ole varma antakaa aikaa vielä vain toisillenne ja opiskele ensin on helpompaa niin. Vaikka teidänhän se on asia.Kyllä voi opiskella vielä vauvan tulon jälkeenkin mutta ehkä olisi helpompi ensin.Aikaa vielä sinulla on kun olet noin nuori vaikka täytyy muistaa että ei niitä lapsia noin vain tehdä.Voi joutua yrittään pitkäänkin.Tietysti tulee epävarma olo onko valmis ja kaikkea eihän se tietenkää aina tarkoita ettei olisi valmis lapsessa on iso vastuu vuosiksi eteenpäin.No mutta enpä minä tässä ala ketään neuvomaan.Hyvää kesän jatkoa!
eiköhän siihen äitiyteen kasva!Ei kukaan oo seppä syntyessään.Mullakin ikää 20v, ammatti on mutta mies opiskelee.Vauvakuumetta oon potenut noin 3 vuotta,välillä laantuu sit taas voimistuu :) Yritän kuitenkin vielä vähän lykkäillä,en iän takia vaan elämäntilanteen.
Mitä pahaa on siinä että hankkii lapset nuorena jos parisuhde vakaalla pohjalla.riskit kasvaa mitä kauemmin odottaa.ja jos vasta 30 alottaa lastenteon pitää aika tiuhaan tahtiin vauvailla jos haluu useamman.
Niin. Olen 28v ja juuri yritämme ensimmäistä lastamme. Kun olin 17-21 seurustelin erään pojan/miehen kanssa, ihanan sellaisena ja suunnittelimme innokaasti yhteistä tulevaisuutta ja lastakin nimestä lähtien. Kuitenkin kävi niin, että opiskelumme ja sen kautta tullut ystäväpiiri kasvattikin meidät erilleen. Syytimme välillä välimatkaa riitoihimme (asuimme myös yhdessä)ja koetimme joustaa, teimme paljon töitä että pysyisimme yhdessä, ei ollut helppoa, ei!...mutta rajansa kaikella.
Nyt olen onnellinen kun annoin ajan kulua lapsihaaveista. Olen löytänyt sen ihanimman, aikuisen miehen rinnalleni ja perustamme/jaamme kotiamme(arki,lainat,harrastukset,työ,koira yms.)ja nyt tämä yhteinen päätös lapsesta. Kuitenkaan en halua neuvoa, sillä minulla ei ole siihen oikeutta, me jokainen ollaan erilaisia! Mutta varmasti ymmärrät, mikä minun kantani asiaan on. Jaksamista pohdintoihisi.
Hei!
Itselläni ei vielä ole lapsia, mutta nyt 26 vuotiaana minulla varma tunne että haluan lapsen.
Jos ajattelen kuusi vuotta taaksepäin niin olin hieman vastaavassa tilanteessa kuin sinä nyt, nyt "vanhampana ja viisaampana" ajattelen etten olisi ollut valmis vielä niin nuorena äidiksi.
Kun on koulut käytynä ja työpaikka mielestäni tulevaisuus on paljon varmemmalla pohjalla!
Vaikka voihan elämässä tapahtua mitä vain. Mielestäni pelkkä halu ei riitä, pitää myös olla varma että pystyy huolehtimaan lapsesta, myös taloudellisesti.
Tietysti ihmiset ovat erilaisia ja jokainen elää oman elämänsä niinkuin parhaaksi näkee!
Mutta jos mielipidettä kysyt niin odota, käy koulut loppuun ja nauti nuoruudesta (kerran elämässä sitä ollaan kerran nuoria), varmasti vielä ehdit nauttimaan perhe-elämästä!
Wenla
Itse olen tehnyt lapset kaks-kymppisenä ja nyt ne on jo tosi helppoja ja mukavia,suosittelen.Mutta jokainen tekee omat päätökset milloin haluaa lapsia.
on 1,5 vuotias poika, minä olen 22 ja vaimo 20.
Hyvin ollaan pärjätty, ei siinä mitään ihmeellistä ole. Meillä ainakin on muksun kanssa menny eteenpäin kun juna. Ja onhan se sitten joskus tulevaisuudessa mukava(ainakin meistä) Jos sattuisi että meistä tulis jo nelikymppisinä isovanhempia! Ajatelkaa kuinka kauan enempi aikaa voi viettää lastensa/lastenlastensa kanssa kun tekee lapset nuorena. Turha laskea sen varaan että "teenpä vasta kolmekymppisenä" Tiedä vaikka olis jo kuollu sillon. Sitten ei paljo itestä jäis muuta kun paskanen viiva tänne. Elämä koostuu muistoista, tunteista, teoista ja ajatuksista. Ihminen jää "elämään" lastensa kautta. Itse olen tyytyväinen tähän, sitähän ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja tämä on meidän ratkaisu(tosin tuli aikanaan aivan luonnostaan, ei tarvinnut edes miettiä) koska meillä molemmilla samanlainen näkemys maailmasta(Huom. pidämme itseämme ihmisinä joilla on näkemys;),kun katsoo täytyy myös jotain nähdä, eikö?.
kiitos rohkaisusta.
kun pohtii että miten lapset ovat kasvaneet vanhempieni aikana ja kuinka niitä nyt kasvatetaan, tulee siihen tulokseen,että vanhempieni aikana kasvaneet lapset ovat saaneet elämäänsä paremmat eväät..vaikka onkon ollut raskasta ja vähän rahaa mutta kuitenkin. silloin lapset ovat olleet mukana perheen touhuissa,eivätkä saaneet mitään ihmeen prinsessakohtelua (kuten monet nykyään) ..tietysti silloin on ollut paljon negatiivistakin.
minä miellän lapsen perheen lisäykseksi,jolle täytyy antaa rakkautta ja aikaa,mutta ei elämän tarvitse pyöriä lapsen ympärillä..lapsi voi pyöriä elämän ympärillä.
voi tietysti olla rankkaa,mutta sitähän se elämä on.
hummaamaan olen ehtinyt tarpeeksi (tai kyllästynyt) eikä lapsi mielestäni sulje pois kokonaan omaa elämää. tietysti kaikilla on mielipiteensä.
mutta kiitos
Niin. En malta olla vielä vastaamatta (ja ehkä jatkamalla kärjistämistä (tahallisestikin) tässä jokaisen omasta henkilökohtaisesta mielipiteestä- milloin lapsi on tervetullut perheeseen?).Älä siis suutu vaan pohdiskele ratkaisujasi. Yhteiskuntamme on valtavasti muuttunut niiltä ajoin kun vanhempamme meitä kasvatti. Suku oli lähellä ja usein myös leipätyö, siis myös lapsen lähellä oli paljon tuttuja ja turvallisia elementtejä vaikka teitkin töitä. Nykyään talouden mahti on eittämättä vallalla. Sinun täytyy kouluttautua että saat sellaisen työn, että sinulla on oikeasti aikaa (sekä myös kohtuullisesti rahaa) lapsesi lisäksi myös itsesi, harrstustesi ja lähimmäisillesi. Prinsessoja ovat ne, jotka kuvittelevat sosiaalihuoltomme pelaavan niin hyvin että kouluttamattomana ja asunnottomana pärjää mukavasti. Lisäksi kuten itsekin pohdit, että elämä on rankkaa, miksi sen pitäisi omilla valinnoilla sellaiseksi tehdä?
Olemme kuitenkin erilaisilla ajatusmaailmoilla varustettuja ja se kai onkin tämän elämämme rikkaus. Emme kasvata lapsiamme samalla tavalla, emme tee samaa työtä, emmekä onneksi edes ajattele aina samalla tavalla. Mutta sisullahan ihminenkin pärjää ja laittaa asiat sellaiseen järjestykseen kuin haluaa, eikö? Oikeaa ratkaisua emme tiedä mutta mitä päätätkin, se lienee paras ja niin on jatkossa elettävä.
tarkoitin aikoja,kun vanhempani ovat olleet lapsia. silloin perhekoot olivat moninkertaisia nykyiseen verrattuna ja töitä tehtiin myös paljon.
esim. isäni perheessä oli kuusi lasta, isän äiti oli kaupassa töissä ja isän isä muurari. tietysti lapsia tuli tiheään tahtiin ja äidin piti kotona olla välillä,mutta kun vanhemmat lapset kasvoivat he auttoivat nuorempien hoitamisessa.isäni perheessä oli myös yksi vammainen lapsi. vanhempien työ oli varmasti fyysisesti erittäin raskasta, mutta silti on pärjätty.. sodassa oltu, talo rakennettu, hoidettu kotia ja ansaittu leipää pöytään. en usko että lapset ovat saaneet mitään erityiskohtelua tai mahtavia viikkorahoja ja paljoa uusia vaatteita, mutta he ovat saaneet rakkautta ja rajoja.
lapset leikkivät naapuruston lasten kanssa, eivätkä töllöttäneet tv.tä. nykyvanhemmat usein luulevat,että se on heidän tehtävänsä viihdyttää lasta.mielestäni lapsen kehityksen kannalta on parempi,että lapsi käyttää omia aivojaan ja kekseliäisyyttään leikeissä,eikä istu pelaamassa videopelejä tai oleta,että vanhemmat viihdyttävät häntä.
maailmassa on varmasti lähes yhtä monta tapaa kasvattaa lasta kuin on ihmisiäkin,joten mielipideasioista on kai turha kiistellä.
minä olen myös samaa mieltä noista asioista kanssasi. Itse olen yrittäjä(toistaiseksi) Minulle ei ainakaan ole tuonut yhtään onnea se että minulla on rahaa paljon. Vasta hiljan tajusin, että köyhempänä olin paljon tyytyväisempi elämääni. Huomasin että kannan kokoajan huolta siitä, etten vaan vahingossakaan menetä mitään! En halunnut tuhlata rahojani, vaan sijoitin ne aina johonkin, että sain taas lisää rahaa. Ajattelin että "Sitten kun on TARPEEKSI rahaa, sitten lopetan. Mutta mikä on tarpeeksi? Todellisuudentaju himmenee, ensin oli 1000 euroa paljon, sitten vähän ajan päästä ei riittänyt satakaan tuhatta, vaan sekin piti saada tuplattua. Ja sitten stressata että mitä jos menettää kaikki! Vaikka alunpitäen ei ollut rahaa kuin perusmenoihin.
Olen päättänyt sen, että ennemmin olen tavan tallaaja ja (yritän olla) hyvä perheenisä, kuin rahojen perässä juokseva ja vatsahaavaa poteva hullu.
Eli kyllä minä kannustan hankkimaan lapsia! Aina sitä jotenkin toimeen tulee! Varsinkin kun vaikuttaa että omaamme lähelle samanlaisen ajatusmaailman.
Siskoni synnytti esikoisensa myös 19 vuotiaana, ja kumpikin vanhempi oli monta vuotta työttömänä(siskoni edelleen, miehensä nyt töissä), hyvin ovat aina pärjänneet ja lapset ovat onnellisia ja iloisia(Kuin myös siskoni ja hänen miehensä)
Mutta! Kaikki eivät olisi tyytyväisiä! Riippuu ihmisestä. Mutta minä säälin ihmisiä jotka kuvittelevat ettei pienellä toimeentulolla voi olla onnellinen(Jopa onnellisempi kuin "rikkaana", koskee myös lapsia)
Ihan totta,nuoret vanhemmat jaksaa paremmin vauvan kanssa,eivätkä "hyysää"liikaa niinkuin vanhemmat jotka neli-viiskymppisinä saavat esikoisensa(eivät toki kaikki!)myös lasten teini-ikä on helpompi ymmärtää ja tietty murkkuikä kun ei siitä itselläkään ole yli 40 vuotta.Ennen kaikkea jokainen hankkii lapset silloin kun tuntee että nyt on lasten aika,silloin aikaa jää vähemmän muulle mutta sekin on järjestelykysymys...ONNEA PERHEELLENNE JOKA TAPAUKSESSA!!!!
Vauvahan on helppo hankkia, mutta kannattaa miettiä elämisen realiteetit tarkkaan ennen sitä. Onko isovanhemmat tukena ja apuna lapsen tultua? Pystytkö selviämään pienen lapsen kanssa yksin suurimman osan päivästä?Jos mies on siis töissä.
Taloudellinen tilanne jos on tiukka ja epävarma, niin se tuo lisäpaineita joka päiväiseen elämään. Sillehän ei mitään mahda välttämättä, mutta kannattaa suunnitella taloudelliset asiat kuntoon, ettei sen takia mene hankalaksi elämä.
Muutenkin, lapsi sitoo 24h vuorokaudessa, jolloin omat tarpeet ja harrastukset on lähes tyystin unohdettava ja asetattava lapsen etu ja hyvinvointi etusijalle,aina. Omista menoista ja asioista tinkiminen voi olla rankempaa kuin mikään muu asia. Jos ei ole valmis uhraamaan omaa yksityisyyttään, kannattaa miettiä milloin lapsen hankkii. Unen puute ja valvomiset varmasti kiristävät pinnaa, se taas voi tahattomasti sotkea parisuhdetta miehen kanssa. Miestäkin tarvitaan lapsen hoitamiseen, yksin ei aina jaksa eikä tarvitsekaan jaksaa.
Helpolla lapsen kanssa ei pääse, mutta usein on palkitsevaa olla lapsen kanssa.
Jos tunnet olevasi kypsä ja voitte miehesi kanssa tinkiä omista menoista ja suunnitelmista lapsen hyväksi ja selviätte taloudellisesti ja sukulaiset ovat mahdollisesti tukena, niin eikun vain lasta hankkimaan.
olet vasta 20v ja ilman ammattia
minä antaisin sinulle sellaisen neuvon et hanki ammatti ensin ja mielellään hyvä sellainen.sillä sit sen jälkeen kun sinulla on se muksu siinä niin kouluun lähteminen on käytännössä melkein mahdotonta ellei miehelläsi ole kunnon ammattia ja kunnollisia tuloja tai vaihto ehtoisesti vanhempas rahoita sitä opiskelua ja teidän elämää kokonaisuudessa rahallisesti.
lapset tulevat todella kalliiksi sitä ei alussa usko mut mitä vanhemmaksi ne tulee sitä enemmän ne vie rahaa kuten vaatteisiin ja ruokaan yms.
myöskin asuminen maksaa ja kaikki muukin ja todella paljon kaikkineen kuluineen.et ole kertonut et asutteko yhdessä. mut jos ette niin puolisosi tulot syövät omiasi esim työttömyys korvauksesta ei käytännössä jää mitään jäljelle
ja sossun luukulla ei oo tulevaisuutta pitkänpäälle.
olette seurustelleet vasta 3 vuotta ja se on loppujen lopuks aika lyhyt aika ja aikaa teillä on vielä edessä joten ottakaa nyt iisisti vielä
ja harkitkaa tarkkaan mitä aijotte .hankkikaa ona asunto jos ette asu vielä yhessä "kokeilkaa" ja tutkikaa hiljaa asioita ja suhdettanne, sen kestävyyttä toimivuutta ja yms kaikkea sellaista.
voitte myös koittaa miten pärjäätte laittamalla 200€ toiselle tilille joka kuukausi vuoden ajan se vastaa suunnilleen teidän laitettavaa rahaa joka kuukaudelta kun lapsi on 0-3v sen jälkeen maksut suurenevat pikku hiljaa (tämä on siis vain esimerkki)
kun lapsi tulee pikkuisen vanhemmaksi niin sen joutuu laittaan tarhaan.jos menet kouluun tai töihin eikä kumpikaan ole kotona siitä tulee lisää menoja (itse maksan vain 168€ joka kuukausi pelkästään siitä huvista et saan olla töissä päivähoito maksuina maksun suuruus riippuu tuloist siis teidän molempien)
ja tulee paljon muitakin yllättäviä menoja montakertaa.
ohjeeksi annan harkitkaa tarkoin mitä teette ja ajan kansssa.
itelläni on poika 4 v ja yh-isi joten jonkinlaista kokemusta on tullut ajan kanssa(3v)
eikä aina oo herkkua ollut
mutta jutelkaa aiheesta tarkkaan ja aikaa teillä on vielä paljon jäljellä joten kiirettä teillä ei oo.
..kyllä olemme puolet seurusteluajastamme asuneet yhdessä ja hyvin on mennyt. olimme molemmat töissä,mutta nyt minä pidän kesän pituisen loman ja kyllä silti voisimme pistää vaikka 500euroa kuukaudessa toiselle tilille.talous ja rahat ovat yhteisiä..niinkuin elämä myös.
tuossa kun pohdin suhteen kestävyyttä,niin pohdin sitä siltä kannalta,että niin useat avioliitot päättyvät nykyään eroon..mutta tietysti se on omasta suhteesta ja asennoitumisesta kiinni,eikä tilastoista. vaikka olenkin nuori,ei ole sanottu, että olisin järkevämpi tai valmiimpi kolmen tai neljän vuoden päästä.valmiimpi saamaan lasta.
monet "aikuiset" tekevät myös harkitsemattomia päätöksiä,kuten menevät naimisiin lyhyen tuntemisen jälkeen..myös sen pitäisi olla elämän pituinen liitto (ja kuinka helposti erotaan ja petetään sitten..)
kun alunperin kirjoitin tuntemuksistani,en uskonut että tästä tällainen hässäkkä syntyy, toivoin vaan tarinoita arjesta ja pärjäämisestä..mutta nyt ihmiset enemmänkin hyökkäävät päälle. johtunee iästäni,jos olisin alkanut : "olen 25-vuotias parisuhteessa elävä nainen ja minulla on vauvakuume..." ihmiset olisivat varmasti suhtautuneet eri tavalla.
ole ehkä oikea henkilö neuvomaan millon pitää lapsia hankkia. Hänellä itselläänhän on mennyt hommat ns."puihin"... Eli eipä pitäs pahemmin toisia telläytyä neuvomaan kun ei ole osannut itsekkään asioitaan oikein hoidella.
Itse olen saanut lapsen 19 vuotiaana ja olen eronnut lapsen isästä... En siltikään kadu että lapsen tein, okei sen olis ehtiny tehdä myöhemminkin, mutta se ei olisi sama lapsi... Ei elämää voi miettiä liikaa etukäteen...teette niin kuin teistä tuntuu, jos sitten sukset menee ristiin niin menee, mutta lapsi on aina rakas, se rakkaus ei lopu... Enkä usko lapseni kärsineen vaikka olemme eronneet...ehkä aluksi, mutta on asiaan sopeutunut ja alkaa jo ymmärtää ettei vanhemmilla ole hyvä yhdessä. Minulla on nyt uusi puoliso ja haaveilen hänen kanssaan lapsista...Pitäisikö nyt ajatella etten voi hankkia lapsia enkä sitoutua kun ei tiedä mitä elämässä tapahtuu.. Eletään elämää täysillä joka päiva!
Itse opiskelin ammatin ennen lapsen syntymää ja pääsin töihinkin suht pian äitiysloman jälkeen... Mutta ei mikään estä opiskelemasta lasten kanssa. Tiedän monia äitejä jotka ovat opiskelleet lasten ollessa pieniä...
Joten mielestäni aivan oma päätös! Etkä mielestäni ole niiin nuori, jos olisit alle 18 vuotias niin sitten kyllä vähän toppuuttelisin... Toki kasvat vielä tuostakin, niin kuin minäkin tästä...elämä opettaa! =)
On hyvä miettiä tärkeitä asioita kunnolla, mutta toisaalta, kuinka monta kertaa elämässä asiat menee niin kuin on suunnitellut? Itse olen ainakin huomannut että harvoin.. En tiedä kuinka moni muu tuntee koko ajan vaan odottavansa jotain muuta ajankohtaa.. Aina tulee ajateltua että seuraavana vkl:na, lomalla, talvella..ehkä sittenkin vasta kesällä.. Tää neuvo saattaa olla huoleton ja sitä ei oo ehkä kaikkien mielestä harkittu tarkoin, mutta kehottaisin elämään tässä ja nyt. Ei vasta huomenna tai ylihuomenna. Jos te rakastatte toisianne NYT niin älkää murehtiko tulevaisuutta. Tottakai kaikki voi mennä perseelleen, mutta sillonhan teillä molemmilla olis lapsi joka olis syntyny rakkaudesta ja se lapsi sais nauttia teidän molempien rakkaudesta elämänsä loppuun asti, eikö? Aika on melkein ainoa asia mitä ei voi rahalla itselleen tai rakkaalleen ostaa, joten miksi tuhlata sitä odottamalla "oikeata" ajankohtaa, mitä ei luultavasti koskaan edes tule..
Ehdottomasti kannattaa tehdä. Kyllä maailmassa on aina yhden lapsen mentävä aukko. Sitten kun toivottavasti olette saaneet lapsen, voitte miettiä, että antaisitteko lapsenne pois, jottei se estäisi teitä tekemästä "tärkeämpiä" asioita. Tuskinpa.
En tajua tuommoista kauhuskenaarioiden luomista mitä täällä viljellään. Itse olin 21-vuotias ja mieheni 20-vuotias kun esikoinen syntyi suht lyhyen seurustelun jälkeen. Molemmat opiskelimme. Niin sitä vaan selvittiin vauvan kanssa, molemmilla on nyt hyvät ammatit ja työt, uusi talo ja jälkikasvuakin jo kolme kappaletta ( vanhin jo 11v).
Tarkoitan sitä, ettei sitä elämää kannata suunnitella liikaa. Ystäväpiirissämme on lukuisia kolmekymppisiä lapsettomia pareja tuskissaan, kun ei tullut aikoinaan aloitettua lapsen hankintaa. Nyt uudet talot huutavat tyhjyyttään ja elämä pyörii lapsettomuushoitojen ympärillä. Tosiasia on, ettei ihmisen biologia ole pysynyt "kehityksen mukana". Paras lapsentekoikä on edelleen n. 18 - 22- vuotiaana!
Lopuksi haluan todeta, ettei se odottaminen aina tuo varmuutta suhteeseen. Tiedän pareja, jotka ovat olleet vuosia yhdessä ennenkuin on tehty lapsi ja ero tullut siitä huolimatta. On ollut tosi hienoa näyttää kaikille epäilijöille, että olemme edelleenkin onnellisesti yhdessä vaikkei sitä aluksi kukaan uskonut.
Annetaan elämän yllättää välillä!
kiitos, tällaiset "selviytymistarinat" ovat mukavaa ja rohkaisevaa luettavaa.
Jos te kumpikin vaan tiedätte olevanne valmiita niin laittakaa vauva aluille vaan. Mutta muista, että vastuuta se tarvii.
Minäkin haluan vielä lisätä lusikkani soppaan =) Itse olen 22-vuotias ja miehen kanssa ehkäisyn jätimme jo vuosi sitten, emme ole yrittäneet lasta, mutta emme myöskään ehkäisseet, takana kohdunulkoinen raskaus viime syksynä. Menimme naimisiin viime jouluna, joten suhteemme on erittäin vakaalla pohjalla, vaikka olemme yhdessä olleet vasta 1,5 vuotta! Yhteinen asunto ostetiin toukokuussa, itselleni ensimmäinen omistusasunto, miehelleni toinen. Olen täysin varma siitä että mieheni on Se Oikea, ja rakastan häntä sydämeni pohjasta. Se,kuinka pitkään on ollut yhdessä ennen naimisiinmenoa tai lapsen hankkimista, ei vaikuta siihen kuinka pitkä liitosta/suhteesta tulee. Esim. tuttavapariskunta meni naimisiin 12 vuoden seurustelun jälkeen pari vuotta sitten, tänä kesänä he saivat lopullisen avioeron harkinta-ajan jälkeen. Tätini seurusteli tasan puoli vuotta miehen kanssa jota me muut tuskin tunsimme, oli kihloissakin peräti tunnin ennen naimisiinmenoa =D Nyt heillä on 4 lasta ja yhteistä avioliittoa takana 20 vuotta!
Se että pohdit lapsen hankintaa, ei suinkaan tarkoita että epäröisit, on aivan normaalia olla hiukan epävarma vielä synnytyksessäkin. Mutta tosiasia on se että yli 25-vuotiaat naiset eivät lasta kovin helposti saa. Tuttavapiirissäni on paljon pariskuntia yli 30v., jotka käyvät läpi lapsettomuushoitoja ja miettivät pitääkö lainaa ottaa että pystyy ne rahoittamaan. Fyysisestikin hoidot eivät ole mukavimmasta päästä. Lapsi ei myöskään ole este opiskelulle, vaan pikemminkin joskus jopa kannustava tekijä! Ystäväni valmistui v. 2000 insinööriksi, luokan paras oli kuitenkin nainen jolla oli 2 lasta, ja kolmasta odotti valmistujaisisssaan. Puheessaan hän sanoi ettei usko että olisi pystynyt tähän ilman lapsia.
Minä en katso elämää lapsen kanssa vaaleanpunaisten lasien läpi, olen nähnyt mitä se on, olenhan ollut yleinen hoitaja suvussamme ja kavereiden keskuudessa =) Itselläni on 3 pienempää sisarusta, joten tiedän miltä koliikki-itku tuntuu. Silti Uskon että vaikka lapsen hankkimisessa negatiivisia puolia onkin, niin enemmän kuitenkin positiivisia.
Jos sinusta/teistä tuntuu että lapsi sopii kuvioihin ja parisuhde sen kestää, sanon että anna palaa! Yksikään lapsi ei ole vahinko vaan lahja. Enkuleita tiellesi =)
kyllä minä sen uskon,että se vaatii vastuuta ja kaikkea muutakin mahdollista,mutta sitähän tässä elämässä on otettava-vastuuta teoistaan. sitä vähän hain tossa takaan,että en tiedä tuoko se iän karttuminen lisää vastuunottokykyä..mikäli odotan kolme vuotta,olenko kypsempi?
monet kolmekymppiset tietämäni ihmiset ovat minua hurjasti vastuuttomampia (se näkyy raha-asioiden hoidossa, juhlimisessa ja ihmissuhteiden tasossa).
en vertaa koiraa lapseen,mutta vuoden ikäinen koirani on myös opettanut vastuuta minulle ja sen myötä olen oppinut,ettei asiat aina käy niin kuin tahtoisi ( siis ei voi lähteä minne vaan milloin vaan) mutta mielestäni se on ollut vaan positiivista ja kasvattavaa.
ihania juttuja,kiva kuulla positiivista asiaa ja kannustavia tarinoita.
sinulla lienee aika samanlainen ajatusmaailma kuin minulla.
Olen 25v nyt. Seurustelua vajaa vuosi ennen ensimmäistä yritystä. Itse olin 20v kun sain ensimmäisen, sitä ennen 2 keskenmenoa. Nyt 3 lasta ja 4:s tulossa. Lapsilla ikäeroa n.1.5v. (Ei johdu uskonnosta)
Nyt asutaan omassa asunnossa. Tiukille välillä ottaa, mutta pärjätään...
Menoja ei ole lasten takia tarvinnut jättää, kun ei kapakassa juoksentelu ole erityisemmin koskaan kiinnostanut. Mutta saisin mennä jos tahtoisin. Lomilla käydään mummoloissa ja muissa lasten paikoissa. Kesäisin esim. laivalla ja jossain minne lapset itse tahtovat tänä vuonna kai puuhamaassa.
Meillä lapset ei tosin saa tahtoaan läpi joka asiassa (vaikka edellisestä niin voisi päätellä).
En ole katunut hetkeäkään.
Onnea teille jos päätätte yrittää!!
Mä villisti veikkaisin, että noiden sun "pelkojen" kanssa tulee jossain kuumeilun tai viimeistään siinä vaiheessa kun jo odotetaan lasta, painimaan 99% kuumeilijoista/odottajista. Se on mielestäni täysin normaalia ja "järkevääkin" miettiä noita asioita. Tuostakin huomaa, että sitä halutaan miettiä kaikki mahdollisuudet täysin, eikä rynnitä suinpäin lapsen tekoon ja pohdita ja mietitä asioita vasta sitten, kun on lapsi jo on uhmaikäinen, eikä kumpikaan vanhemmista jaksaisi.
Itse ammattia vailla olevana äitinä, en ketään "kannusta" lapsen tekoon, ennen kuin ammatti on hankittuna (itselläni jo ikää 23.v ja sitä ei vielä ole, koska menin peruskoulusta suoraan työelämään suhteiden kautta..mutta mitäpäs teen, jos joskus joudun jäämään tuolta paikasta pois, ei ammattia jne. !? ), mutta ei ole minulla mitään mahdollisuuksia, eikä syytäkään alkaa siitä myöskään moralisoimaan. Päätätte mitä tahansa, niin kovasti jaksamista ja aurinkoa elämäänne =) ja jos nyt todella lapsen haluatte, niin tärppionnea ;)
Kokemuksesta voin sulle sanoa että ei se ikä vaikuta siihen onko kypsä vanhemmuuteen.
Itse aloin odottamaan esikoistamme ollessani hieman vajaat 18v.Miehelläni ja minulla oli tuolloin seurustelua takana 2,5 vuotta.Ja mikä eniten varmasti tämän keskustelun lukijoita kauhistuttaa,olemme toistemme ensimmäiset seurustelu- ym. kumppanit =D
Esikoisemme täyttää nyt syksyllä 4 vuotta ja hän sai viime joulukuussa pikkuveljen.
Mielestäni olemme pärjänneet hyvin vaikka kyllähän niitä epäilijöitä ja voivottelijoita riitti kun odotin esikoistamme.Mutta siinäpä ovat huuli pyöreänä kattoneet kun me sittenkin pärjäsimme vaikka he toisin luulivat... ;)
Parisuhteemme voi edelleen hyvin,mies käy töissä ja itse olen kotosalla lasten kanssa.Eikä mistään ole tarvinnut luopua,päinvastoin lapset tuovat elämään sellaista sisältöä ettei sitä etukäteen osaa edes kuvitella - vastuuta mutta myös suurta iloa ja onnea.Niinkuin joku aiemmin jo kirjoitti että ihminen jää kuoltuaan elämään lastensa kautta...kauniisti sanottu.
Eli jos teistä sille tuntuu että haluatte perustaa perheen niin antakaa palaa vaan =) Eipähän itekään ole ikäloppu kun lapset ovat aikuisia... ;)
Niin muuten ootko käynyt kattomassa nuoretaidit.net sivustoa,siellä on myös monenlaista juttua ja kokemuksia!
Tsemppistä teille vauvapuuhissanne...
Kaikii hässäkkä täällä?? Eihän 20-v enää NIIN nuori ole
..niin no ei nyt niin nuori,mutta nuori kuitenkin,sehän vähän riippuu mihin vertaa tai miltä näkökannalta asian katsoo.
Laita meseosoitteesi niin voin kertoa tarkasti meidän kokemuksemme jos tahdot. Olen 18 vuotias ja meillä on 4 kk vauva.
tässä pitkällä kesälomallani minulla on paljon aikaa ja mitäs muutakaan ihminen silloin tekisi,kuin pohtisi maailman menoa..
tuossa eilen yöllä maatessani sängyssä kun uni ei vaan tullut,pohdin että mitä ihmettä se vauvakuume oikeastaan on?
tarvetta hoivata? tarvetta saada joku, joka on riippuvainen sinusta? halua kävellä lastenvaateosastolle ja hypistellä pienimpiä vaatteita,joita hyllystä löytyy? tarvetta kävellä uusien kiesien kanssa ulkona,kun mummot ihastelevat? mitä ihmettä se teidän mielestänne on?
minun vauvakuume on sitä,että ajattelen joka päivä millaista elämä olisi, minun tekee mieli ostaa lastenvaatteita ja höpötellä hauskoja naapurin 4-vuotiaan ville-vallattoman kanssa, herkistyn kun katselen masu pullollaan kulkevia onnellisia ihmisiä ja silmät kostuvat,kun jalkapallo-ottelussa jalkapalloilijaisä kävelee kauniisti käsi kädessä kolmivuotiaan tyttärensä kanssa kentän laidalla.
Kuulostaa todella tutulta nuo "vauvakuumeesi" merkit,
minä en vain tunnusta sellaista potevani.
Olen 21v. tyttö ja kahdella sisarellani on lapsia. Kahta niistä olen hoitanut nyt vuoden ajan (välivuosi opiskeluista) ja ihanaahan se on välillä mutta aika rankkaakin,
ei ehkä minulle niinkään kun saan yöni nukkua mutta sisarelleni ja heidän miehilleen kyllä.
Nyt kun olen päässyt läheltä seuraamaan mitä se arki lapsen kanssa on niin ei kyllä ole kiirettä niitä hankkia.
Se on todella raskasta, mikään ei taida olla raskaampaa.
Kuvittele että saat nukkua 4 tuntia yössä tai pahimmassa tapauksessa kuunnella 3 kuukautta putkeen huutoa.
Minä olen ehkä siinä tapauksessa kuitenkin onnellisessa asemassa että saan aina välillä "laitata" näitä siskojeni lapsia.
Ihanaahan se on kävellä 2 vuotiaan kanssa käsikädessä pihalla katselemassa perhosia ja kukkia. Ei mikään ole niin ihanaa kuin kuulla lapsen suusta :"Sinä oot kiva, Jonna!". Ja kuitenkin saan nukkua yöni hyvin :). Että en tiedä millaiset olisivat ajatukseni jos siskoillani ei olisi lapsia.
Lapset kuitenkin kuuluvat elämääni, onhan minulla kaksi kummilastakin.
Mutta ei kannata kiirehtiä. Olen huomannut että ne jotka sanovat että lapset kannattaa tehdä nuorena ja sitten kun ne lähtevät niin ehtii elää, tekevät kuitenkin vielä päälle 30 vuotiaana niitä lapsia lisää - ja näitä pareja on paljon. Aika harva tekee kaikki lapsensa nuorena.
Että miksei eläisi ensin ja tekisi niitä sitten? Ei joku 26-29 vuotiaskaan vielä vanha ole ja talous olisi kuitenkin jo paremmassa kunnossa.
Heips. Juuri tuollaiset kokemukset auttavat varmasti realisoimaan oman tilanteen (vauvakuumeen). Toisaalta saa nauttia ja opetella rauhassa sitä lapsen kanssa olemista kun lapsi ei ole oma mutta läheltä kuitenkin. Ja tietenkin sekin hyvaä juttu, että olet varmasti siskollesi suuri apu. Vähän samanlaisia kokemuksia täälläkin, vaikka tilanne on jo toinen (vauvaa halutan kovasti myös omaan kotiin...ikääkin on). Ihanaa oli touhuta kummipoikien kanssa tehdä retkiä, höpsötellä ja lukea iltasatuja, niin, eikä vaipan vaihtokaan niin kauheaa ollut...nyt pojat ovat jo isompia ja saattavat tulla meille viikoksi, varsinkin näin kesäisin. Loikoillaan pitkään ja touhutaan yhdessä. Mutta öitä en olisi halunnut valvoa opiskeluaikoinani , joten näin parempi. Aurinkoa ja kiitos samansuuntaisista ajatuksista, hyvä että meitäkin on!
vitusta sinäkin idiootti tiedät että elät edes 25 vuotiaaksi saatana!! Pidätkö elämää itsestään selvyytenä?? EREHDYT!! Saattaa olla että lykkäät jo koiranputkea täysillä parinvuodenpäästä heposärkässä. Ja mitään ei susta tähän maailmaan jää jäljelle.
...Todennäköissyys on kuitenkin ilmeinen että elän yli 25-vuotiaaksi. Olen itse toipunut vakavasta auto-onnettomuudesta pari vuotta sitten, joten TIEDÄN aika paljon tästä maailmasta ja sen hektisyydestä. Luottavainenkin olen yhä siihen että elän täällä niin kauan kuin on tarkoitettu!! Jos on skeptikko luonteeltaan kannatta siis lapset tehdä jo tultuaan sukukypsäksi, VA? Nukuhan sinäkin öisin niin saatta tulla asiallisempaa tekstiä päivisin. Aurinkoa kaikille fiksusti keskusteleville.
...Niin. Ilmeisesti et höyryiltäsi ole lukenut edes edellisiä viestejä -suosittelen. Olen jo ylittänyt tuon sinun maagisen 25-v. ajat sitten. Lykkyä sinullekin.
Särähti kovasti korvaan tuo: "--miksei eläisi ensin ja tekisi niitä sitten".
Nykyään on vallalla kummallinen käsitys, että elämä on pelkkää ristiinnaimista, toisten hyväksikäyttöä ja benjihyppyjä. Niinkuin elämä olisi aina jossain muualla.
Ja tämä "elämä" loppuu sitten, kun saa lapsen. Todella typerä ajatuskaava.
Itse olen 25 ja mulla 2 lasta toinen 2v ja toinen 3kk. Ekan sain siis ollessani 23. Olen tyytyväinen että opisekelin opisekeluni loppuun ja asiat oli kunnossa ennen lasten tuloa nimittäin se on kyllä häslinkiä sen jälkeen. Ei toki ole mahdotonta opiskella sen jälkeenkään mutta itse en kyllä ( nyt kun tiedän mitä tämä on) tekisi lasta ensin ja opiskelut sen jälkeen. Vaikka en tätä mihinkään vaihtaisi on tämä toisinaan hirvittävän rankkaa ja itse en ainakaan enää mitään ylimääräistä jaksaisi tähän päälle. Lapset vie myös aika tehokkaaasti rahaa joten jos ei ihan loputtomiin halua kitkutella niin olisi helpointa kun pääsisi suoraan töihin sen jälkeen kun on päättänyt lapsen viedä hoitoon. Tosiasia on sekin että parisuhde on kovilla ja toisinaan sille on vaikea löytää aikaa mutta se on kuitenkin itsestä kiinni ja suhteenne laadusta kiinni kuinka sitä jaksatte hoitaa. Joskus aikaa on enemmän joskus vähemmän mutta itse ainakin jaksan ajatuksella että kyllä nämä tästä kasvavat ja siihen asti on tyydyttävä niihin pariin tuntiin joihin illasta jää aikaa. Toisinaan toki myös iso vanhemmat ottavat lapset hoitoon ja saamme viettää päivän keskenämme ja se piristää pitkäksi aikaa. Mutta mikäli meno kenkä vielä vipattaa niin en suosittele. Sitä ei ei usko miten kiinni siinä lapsessa on ennen kuin se tulee itse elin uskossa että se on asenteesta kiinni mutta toisin kävi. Teit niin tai näin tsemppiä!
puhut kyllä sinäkin varmasti asiaa..
sepä se,kun ei sitä nyt voi tajuta miten kiinni siinä lapsessa sitten olisi. tai millainen luonne lapsella on,onko vaativa ja nukkuuko lapsi hyvin, onko terve..yms.
on vaan niin vaikeaa kun ajattelen lapsiasioita joka päivä,miten saan ajatukset muualle?
avomiehenikin on niin mielissään kun olemme puhuneet asiasta ja siitä että meille lapsi tulisi.
[ Luin kun joku tuolla kirjoitti,että eiköhän se vauvakuume hellitä,kun katselee vähän aikaa teini-ikäistä kauhukakaraa tms. ,että ei se vauva ole kuin vähän aikaa kiva kakkatykki.. onpas todella hyvä neuvo,sama kun sanoisin laihduttavalle ihmiselle,että eiköhän ne makean himot siitä lähde,kun katselet vielä lihavampia ihmisiä..tai kun sanoisin uuden asunnon ostajalle,että kyllä se talo siitä ajan kanssa rapistuu.. ]
onko teillä siis vinkkejä,kuinka saan vauvakuumeeni laskemaan..kun ei se hellitä vaikka kuinka järjellä ajattelen,että parempi opiskelöujen jälkeen yms. ?
Hei. Ajattelin nyt minäkin sitten kirjoittaa oman kertomukseni tänne =) Eli näin aluksi, olen 22 vuotta,kohta 23 olen ollut kohta 3 vuotta kihloissa mieheni kanssa ja häitä vietetään ensi keväänä!! Sekin päätettiin ihan pari viikkoa sitten..ihanaa! vauvakuume mulla ollut niin kauan kun muistan, eli monta vuotta. Muutenkin erittäin lapsirakas ja "hoivaava" ihminen olen. Mieheni on 28 vuotta ja töissä. Itse opiskelen Helsingin yliopistolla. Mulla suurinpiirtein 2 vuotta jäljellä kunnes valmistun (ja senkin jälkeen vielä VOISI jatkaa jos haluaa/jaksaa. Yliopistossahan voi opiskella melkein "ikuisesti" ja hankkia tutkinto tutkinnon perään =)
Me päätimme yhdessä viimevuoden joulukuussa että nyt saa pillerit jäädä ja vauva on tervetullut! Siitä on nyt 8 kuukautta, eikä haikara vielä ole löytänyt perille *snif* (Kierto ollut aivan sekaisin ja epätavallisen pitkä,joten nyt popsin teroluuttia siinä toivossa että kierto normalisoituis) Nyt sitten vain odotan ja odotan, ja toivon ja toivon.. ja ajattelen ja mietin kaikkia vauva-juttuja. Mutta yksi asia on varma , en hetkeäkään epäröi sitä päätöstä jonka teimme joulukuussa vaikka itse vielä opiskelenkin. Tunnen itseni ja tiedän mihin pystyn ja mitä jaksan. Elämäni onnellisin hetki tähän asti oli silloin kun yhdessä päätettiin että nyt se vauva saisi tulla :) Pari kolme kuukautta meni ihan onnen sumussa.. nyt kun aikaa on jo vähän enemmän mennyt niin tavallaan on jo tottunut tilanteeseen eri tavalla. ja kieltämättä on mennyt vähän aika ajoittain ankeaksi oviksen bongaukseksi ja yrittämiseksi. Mutta edelleen jaksan hymyillä ja optimistisesti ajatella. Välillä tulee vielä semmoisia "onnellisuus-shokkeja" että silmissä sumenee ja päässää huippaa kun on niin onnellinen ja rakastunut! Ja varsinki se ajatus että jonain päivänä meillä on oma vauva ja lapsi jota saa rakastaa ja kasvattaa yhdessä! Varmasti se arki vauvan kanssa tulee olemaan välillä rankkaa varsinkin kun itse vielä opiskelee. Mutta en ole koskaan ajatellut sen olevankaan mitään ruusuilla tanssimista. Vaan perus elämää jossa tehdään kompromissejä ja puhalletaan yhteiseen hiileen rakkaan kanssa. Yliopisto on sinäänsä "ihanteellinen" paikka opiskella jos on lapsi että sitä opiskelua pystyy tekemään myös kotoota käsin(etäopiskelu) Eli ei tarvitse olla paikan päällä samalla tavalla kun esim. ammattikoulussa tai ammatikorkeakoulussa.
kaiken kaikkiaan halusin vain tällä kertomuksella sanoa että jokainen ihminen sen itse tietää miten oma elämä pitää elää, ja mitkä päätökset on valmis päättämään. Jos sinusta siltä tuntuu että vauva on kaikin puolin tervetullut niin silloinhan se on, tervetullut siis. Itse olen sitä mieltä että nuoruus on semmoinen voimalähde että sitä kannattaa hyödyntää. Jos on joku joka sinua rakastaa niin sillon kaiken se myös kestää. Ja pitää tosiaan muistaa että ei niitä lapsia tehdä vaan niitä saadaan. Kaikkea hyvää sulle ja onnea elämässä. Usko itseesi. Plussa onnea kaikille jotka sitä toivovat! =)
Paljon olet saanut vastauksia kirjoitukseesi. Tässä meidän perheen kokemuksia.
Olin itse 20v alkaessani odottamaan "vahinkovauvaa" 3 kk tiiviin seurustelun jälkeen... kondomi petti... Heti tiesin haluavani sen pikkuisen; isän "pitämistä" mietin hieman kauemmin. Opiskelut olin juuri aloittanut alalla, joka ei paljoakaan kiinnostaneet eikä töistä tietoakaan. Poikakaveri oli hanttihommissa ilman koulutusta. Päätimme kuitenkin jatkaa yhdessä, kun se vaan tuntui hyvältä ja oikealta. Naimisiinkin mentiin, vaikka "ympäristö" suhtautui kuka mitenkin. Mutta ei se juuri meitä liikuttanut. Onneksi perheemme hyväksyivät tilanteen vaikka tekivätkin selväksi, että tarjolla on vain henkistä tukea.
Rahasta oli tietty tiukkaa, mutta kyllä sitä pärjäsi. Kirpparitoiminta oli juuri tulossa yleisemmäksi ja lasten tavaraa on sillä puolen aina tarjolla. Piti myös oppia olemaan ilman, jos johonkin ei ollut varaa. Onneksi oltiin molemmat "nuukia".
Äskeisestä valituksesta huolimatta elämä ei ollut surkeaa kitkuttamista. Parisuhde kesti ja kasvoi ihastumisesta rakkaudeksi. Tytär oli parasta mitä minulle oli koskaan "tapahtunut". Sitä rakkautta ei oikein voi edes kuvailla. Rankkaahan se välillä oli, mutta kaiken sen arvoista.
No, pidin välivuoden opiskeluissa ja palasin koulunpenkille... Opinnot takertelivat, eikä akateeminen ura enää kiinnostanut... Toisen lapsen teimme jo harkiten. Ikäeroa tuli tytöille 3v. Uuden välivuoden jälkeen sitaisin opiskelut vähimmästutkinnoksi ja päätin hankkia oikean ammatin. 3,5 vuotta meni itselle mieluisan ja mielekkäältä tuntuvan ammatin hankkimisessa. Lapset eivät opiskelua "haitanneet". Sama energia ja raha oli mennyt aiemmin bailaukseen, seurusteluun ym. Mieskin hankki samoihin aikoihin ammatillisen tutkinnon, joten perheessä oli parhaimmillaan 2 opiskelijaa ja 2 lasta.
Valmistuttuani olin 30 v. Lapset olivat jo koulussa eikä tarvinnut huolehtia päivähoidoista, ym. Töihin pääsy oli kuitenkin helpotus. En ollut liian vanha, kuten olin jo ehtinyt pelätä. Rahaakin tuli enemmän kuin perus-elämiseen kului. Teimme mm. perheen ensimmäisen ulkomaan-matkan. Neljä vuotta meni kuin siivillä hoito-alan pätkätöissä.
Sitten se iski, vauvakuume... Jos nyt vielä yksi, kun vielä kerkeää... Yllätyksekseni "ympäristön" suhtautuminen oli taas negatiivinen.
-Miksi aloittaa koko rumba alusta, kun kohta tyttäretkin lentävät pesästä ja saatte vihdoin olla miehen kanssa kahden.
-Rahatilanne on parempi nyt kun molemmilla vanhemmilla työpaikka, mutta miten sitä enää jaksaa yövalvomiset ym. kitinät.
-Ikääkin on kertynyt (äiti -70 ja isä -69) miten sitä nyt tuon ikäiset. Vauvat pitää tehdä alle kolmekymppisinä.
-Asunnon maksukin on kesken ja nyt pitää vaihtaa vielä isompaan autoon.
Työnantaja taisi olla ainut, jolta ei tullut yhtään varoittavaa kommenttia, mistä olen todella kiitollinen. Töihin on paluumahdollisuus jos ja kun niin haluan. Kaikilla ei valitettavasti ole yhtä hyvä tilanne. Varsinkin vastavalmistuneiden vauvahaaveet ovat yhä suuri kauhistus työnantajille.
No, ei kaikki ihan niin yksinkertaisesti mennyt. Uusi vauva oli tarkoitus hoidella vanhalla kokemuksella ja rutiinilla. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun tulokkaiden määrä vahvistui kahdeksi. Elämä yllättää! Raskausviikkoja on nyt kasassa 32, joten nämä elämän haasteet ovat meillä taas ihan nurkan takana.
paljon onnea perheenne kasvun odotuksessa!
todella mukavaa tosiaan,että paljon vastauksia on tullut. huomaa ainakin,ettei se elämä aina niin helppoa ole kaikilla ollut, mutta siitä huolimatta kaikki on ollut usein kokemisen arvoista.
En viitsi kommentoida mitään iästä, sillä musta jokainen saa lapsia, silloin kun itse tuntee olevansa valmis.
Itse sain esikoiseni 18-vuotiaana (ns.vahinko, mut haluttu sellainen) ja niin moni esitti omat mielipiteensä nuoresta äidistä. Osaatte varmaan kuvitella.. Ensimmäinen kommentti ehkäisyneuvolassa oli raskaustestin jälkeen: "milloin varataan aika aborttia varten". Olin niin järkyttynyt, etten osannu sanoa muuta kuin, että katotaan sitä myöhemmin.
Tällä hetkellä mulla on 3 ihanaa lasta (ja neljättä suunnitellaan). Valmistuin ylioppilaaksi pienen vauvan kanssa ja jatkoin heti syksyllä opiskeluja. Opiskelun (ja yhden mammaloman) jälkeen valmistuin ja pääsin heti töihin (aluksi vain kesätöihin), jonka jälkeen mut vakinaistettiin. Nyt oon ollu siitä asti töissä ja työpaikka (sekä palkka) on mun mielestä hyvä. Meillä on omakotitalo ja häät tulossa, etten voi mistään valittaa.
Mielestäni pärjääminen pienen vauvan ja opiskelujen kanssa on aika paljon itsestä kiinni. Kuinka kovasti tahtoo päästä siihen, mitä tavoittelee. Ja myönnän kyllä, että hitusen onneakin, kuten mun tapauksessa ;)
No minä olen 23v ja mieheni on 27v. Serustelimme 6v ja mentiin naimisiin... nyt meillä on pieni poika 6kk.. Ja on NIIIIIN IHANAA olla äiti! Oikea perhe!! Tottakai lapsi sitoo paljon ja menot vähenee, mutta lapsen voi kuitenkin ottaa melkein jokapaikkaan mukaan... Välillä tietenkin pitää hoitaa itselleenkin aikaa ja parisuhteen hoitamiselle, mutta kaiken kaikkiaan se on ollu elämäni ihanin tapahtuma... "oma pikku-ukkeli" =D Meillä ainakin parisuhde vain lujittui, mutta se tarkoittaakin sitä, että vauvan hoitamisen ohessa pitää muistaa myös vähä hoitaa miestäkin...;D
Meillä tilanne olisi erittäin hyvä, mikäli lapsi tulisi, siltä kannalta,että minun sekä poikaystäväni vanhemmat asuvat molemmat 15min. kävelymatkan päässä meistä ja ovat aivan ihania! tukea ja rakkautta saataisiin varmasti ja myös hoitoapua tarvittaessa.
meillä kun on koira,niin minua välillä huvittaa niin,kun poikaystäväni äiti tulee ihan vartavasten meille koiraa hellimään tai ulos hakemaan.hänellä on niin paljon rakkautta annettavana,että sitä riittäisi varmasti yhdelle pienelle ihmiselle.. ja sehän on todella tärkeää,läheisten apu ja tuki.
no täytyy tässä katsella mitä tuleman pitää ja elää sen mukaan..vaikka välillä kaikki ei menekään parhain päin tai helpoimman kautta, asioilla on silti aina tapana hoitua
(enkä nyt tarkoita,että mikäli ei saa ammattia ja töitä,niin voi tukia hakea..vaan, että kyllä sinnikkyydellä ja lujalla tahdolla pääsee eteen päin)
Itselläni on pian vuoden vanha tyttö. Itse olen nyt 32 vuotias. Lapsen olisin halunnut jo 19 vuotiaana, mutta luonto oli eri mieltä ja antoi minun käydä läpi monta keskenmenoa, 7 koeputkihedelmöitystä ja lopuksi lääkäri ilmoitti etten koskaan saa lapsia.. Kuitenkin ihme tapahtui ja ja opiskesluni olivat täysin kesken...tai siis ovat vieläkin.. Emme ole rikkaita ja miehenikin on osa-aika töissä.. Lapsen hoito on rankkaa....se on pakko myöntää, vaikka luulin olevani "super äiti" Sen voin omasta mielipiteestäni sanoa, että olisin tehnyt lapsen heti silloin nuorena jos se vain minulle olisi suotu... Miksi vai.... No, nyt näin vanhana..heh, on jotenkin kitsompi kaikkien asioiden suhteen ja oikeesti ei jaksa niin paljon kun pari kymppisenä.. Eikä silti kukaan voi sanoa, koska olisi oikea aika, oikea mies, raha-asiat ok jne... Ja kun toi hemmetin luontokin voi tehdä tempposet... Kaikkea hyvää teille ja tehkää vauvat suht nuorena jos suhde on ok!!!
Kannattaa ensin ennen kuin rupeaa vauvoja suunnittelemaan laittaa talous kuntoon, eli hankkia kunnon työpaikka, tai työpaikka yleensäkin.
Itse ainakin haluan omille lapsilleni mikäli niitä tulevaisuudessa saan, niin hyvän lapsuuden etten halua omia lapsia ennenkuin olen saanut kerättyä omaisuutta...
sain lapseni 20 vuotiaana. vuosi sen jälkeen tuli lapsen isän kanssa ero, vaikka olimmekin olleet yhdessä vuosia. Minä olin käynyt vain lukion, siis olin ilman ammattia. Lapsen ollessa 1- vuotias aloitin opiskelun ja hyvin olen jaksanut, opiskelen lisäksi muita opintoja vapaa-ajallani. Rahasta ei ole ollut ehdottoman tiukkaa, kohtalaisesti on pärjätty,vaikka elämmekin opintotuen ja lapsilisän varassa. Se vaan riippuu miten rahat käyttää, esim. yleensä ostan vaatetuksen kirppiksiltä. Tietenkin kattava sosiaaliverkosto on hyvä olla. Mielestäni lapsen saaminen kasvattaa kyllä vanhemman rooliin parhaiten. Ei siihen voi sillä tavalla ennalta asettua,ja tietenkin ajatus lapsesta tuottaa välillä epävarmuutta. Mielestäni nuorena on jopa parempi tehdä lapset, kunto kestää paremmin, palautuu nopeammin, raha ei ole se joka ratkaisee vaan rakkaus. Tietysti kannattaa jo aluksi avata vaikka säästötili lapselle tulevia isompia hankintoja varten, mutta ei aivan pieni lapsi kaipaa materiaa vaan hellyyttä ja rakkautta.
Monenmoisia kannanaottoja on ilmaan kajahdellut mutta loppupeleissä päätös on teidän omanne, ei naapurin, ei vanhempienne, ei ystävienne, ei suomi24:n kannanottajien...
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että olen tyytyväinen ja ikionnelinen siihen, että SAIN oman ainokaisen lapseni nuorena.Olin 22 ja lapseni isä 24, jonka kanssa tulikin sitten myöhemmin ero.Lapseni on nyt 8v.
Nyt olen tilanteessa etten voi enää omaa biologista lasta saada vaikka taloudellisesti, urallisesti ja parisuhteen kannalta olisi paras mahdollinen aika saada lapsia.Sairastuin muutama vuosi sitten ja hedelmällisyyteni on aika nollalukemissa.Muuten olen terve, mutta lapsia en luultavammin enää tule saamaan, joten tältäkin pohjalta haluan muistuttaa ihmisiä ettei kaikkea voi suunnitella ja tehdä.Lapsia saadaan, ei tehdä.
Mutta takaisin alkuperäiseen kysymykseesi...
Opiskella aina ehtii ja joissakin tapauksissa on kannattavampaa saada lapsia opiskeluaikana kuin sitten, kun ollaan työelämässä.Uraputkeen päästyään on vaikeaa tasapainoitella työn ja perheen välillä.Puhumattakaan jos on lainoja, niin eipä niitä paljon maksella pienillä ä-päivärahoilla ja k-hoidontuella.Itse en töihin lähtisi heti ä-loman loputtua, joten k-hoidontuella ei todellakaan lainoja ym. menoja maksella ellei ole rikkaat sukulaiset rahapussejaan aukomassa.
Tiukkaa ja rankkaa se on opiskeluaikanakin mutta tuolloin harvemmilla nuorilla on lainoja tms.Myös opiskelut antavat myöten ja aikaa on lapsellekin enemmän kuin työssä ollessa.
Olen itse opiskellut reilut viitisen vuotta ja kasvattanut lastani suurimmaksi osaksi yh:na (nyt ollut jo toista vuotta parisuhteessa) mutta päivääkään en vaihtaisi pois.Opiskelut ovat sujuneet hyvin, on ainakin motivaatiota sekä oppinut tehokkaaksi ajankäytön suhteen, kun on lapsi, opiskelu ja työ.
Lapseni ei ole jäänyt juurikaan mistään paitsi.Aikaa, rakkautta ja turvaa hän on saanut ja paljon.Taloudellisesti on välillä ollut tiukkaa mutta aina sitä on selvitty.Ruokaa ja vaatteita ym. harrastuksia ja matkoja on tehty, joten en koe, että ollaan jääty mistään paitsi.Ei lapsi rahaa tukkuina tarvitse vaan rakkautta ja huolenpitoa.
Yhteiskunta kuitenkin tukee opiskelevaakin perhettä ihan kohtuullisesti (asumistuki, opintotuki-,ä-päiväraha, lapsilisä) ja päälle mahdolliset työtulot, joten taloudellisesti ei eletä opiskelevassa lapsiperheessäkään ns. pula-ajoilla.Ja menothan ne määrittelevät mitä jää käyttöön.Ei ne pienet tulot vaan ne suuret menot...
Tietysti täytyy ottaa huomioon myös se oletteko valmiita ko. elämänmuutokseen?Vauva on ihana mutta siitä on oma "riesansakin"- 24h vastuu.Radalle ei lähdetäkään juuri silloin,kun mieli tekee yms.
Vastuu on iso, mutta iso on myös se mitä saatte lapseltakin - rajattoman ja pyytettömän rakkauden.
Myös tukiverkosto on hyvä olla olemassa.Välillä sitä lepoa ja omaa aikaa myös tarvitaan todenteolla.
Kannustan lapsen saamiseen silloin, kun on siihen valmis.Suunnitella aina saa tulevaisuuttaan, mutta koskaan ei tiedä mitä elämä loppujen lopuksi tuo tullessaan.
Omalla kohdallani asiat kääntyivät päälaelleen, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut kokea yhden raskauden, saanut kasvattaa lastani ja nähdä hänen kasvavan.Nyt kun tiedän oman tilanteeni niin osaan arvostaa sitä mitä minulla on ollut ja on edelleenkin - yksi ja ainoa lapsi, jonka olen nuorena saanut.
Onnea tulevaisuudellenne!