Luulin et teini-ikä on ohi. Oonko sairastunu mielenterveydellisesti, vai onko mulla vaan joku uus aikuisekskasvamiskriisi, kun pitäis valmistua ja ottaa vastuuta työelämässa ja samaan aikaan on seurustelussakin vakiintumassa ja miettimässä ekaa kertaa tosissaan onko Hän se kenen kanssa jakaa elämänsä...
...Ongelma on siis se, että itken nykyään kamalan helposti. Oon ennenkin itkeny suht herkästi, mut semmosia pahempia kohtauksia on pahinta teinikriisiä lukuunottamatta ollu pari kertaa vuodessa. Nyt niitä on aina vähintään pari kertaa kuussa ja joskus monta päivää putkeen tai jopa useampi päivässä. Ihmettelen vaan, että onko tää normaalia, voiko tästä "parantua" ja mikä tähän vois olla syynä.
Useinmiten itkut liittyy jotenkin seurusteluun, opiskeluun, itseinhoon ja joskus yleiseen maailmantuskaan. Itken nykyisin entistä helpommin myös leffoissa ja muissa herkissä tilanteissa. Itku voi olla joskus jopa onneakin, joskus empatiaa, usein vihaa, avuttomuutta, inhoa tai epätoivoa...melkein mitä vaan.
Ei itkemisessä sinänsä mitään pahaa ole, mutta se vie hirveästi energiaa ja julkisilla paikoilla (esim. koulussa) itkeminen on vaan kovin noloa. Poskelle vierivä kyynel on vielä herkkää, mutta täysin lohduttoman parkumisen koitan piilottaa esim. vessaan. Itkiessä kokee ittensä niin heikoks ja avuttomaks. Useimmiten itken kuitenkin turvallisesti kotona, missä ainainen vollottaminen hankaloittaa jossain määrin parisuhdetta, vaikka kumppanini onkin melko kärsivällinen.
Itkeskelyä on kestänyt noin 1,5 vuotta. Kaikki alko suunnilleen samaan aikaan kuin nykyinen seurustelusuhteeni. Oon 24, mutta luullakseni ensimmäistä kertaa rakastunut ja ainakin elän ensimmäistä kertaa näin tiiviissä suhteessa.
E-pillereitä syytin alkuun, muttei ainakaan ehkäisyrenkaaseen vaihto juuri auttanut.
Onko tää normaalia... meneeköhän tää koskaan ohi, vai paheneeko vaan iän myötä...? Ja ennen kaikkea mistä tää voi johtua ja mitä tälle voi tehdä? Vai pitääkö vaan tottua itseensä tällaisena?
Ja kertokaapa, jos tälle viestille ois jossain parempikin palsta!
...Ongelma on siis se, että itken nykyään kamalan helposti. Oon ennenkin itkeny suht herkästi, mut semmosia pahempia kohtauksia on pahinta teinikriisiä lukuunottamatta ollu pari kertaa vuodessa. Nyt niitä on aina vähintään pari kertaa kuussa ja joskus monta päivää putkeen tai jopa useampi päivässä. Ihmettelen vaan, että onko tää normaalia, voiko tästä "parantua" ja mikä tähän vois olla syynä.
Useinmiten itkut liittyy jotenkin seurusteluun, opiskeluun, itseinhoon ja joskus yleiseen maailmantuskaan. Itken nykyisin entistä helpommin myös leffoissa ja muissa herkissä tilanteissa. Itku voi olla joskus jopa onneakin, joskus empatiaa, usein vihaa, avuttomuutta, inhoa tai epätoivoa...melkein mitä vaan.
Ei itkemisessä sinänsä mitään pahaa ole, mutta se vie hirveästi energiaa ja julkisilla paikoilla (esim. koulussa) itkeminen on vaan kovin noloa. Poskelle vierivä kyynel on vielä herkkää, mutta täysin lohduttoman parkumisen koitan piilottaa esim. vessaan. Itkiessä kokee ittensä niin heikoks ja avuttomaks. Useimmiten itken kuitenkin turvallisesti kotona, missä ainainen vollottaminen hankaloittaa jossain määrin parisuhdetta, vaikka kumppanini onkin melko kärsivällinen.
Itkeskelyä on kestänyt noin 1,5 vuotta. Kaikki alko suunnilleen samaan aikaan kuin nykyinen seurustelusuhteeni. Oon 24, mutta luullakseni ensimmäistä kertaa rakastunut ja ainakin elän ensimmäistä kertaa näin tiiviissä suhteessa.
E-pillereitä syytin alkuun, muttei ainakaan ehkäisyrenkaaseen vaihto juuri auttanut.
Onko tää normaalia... meneeköhän tää koskaan ohi, vai paheneeko vaan iän myötä...? Ja ennen kaikkea mistä tää voi johtua ja mitä tälle voi tehdä? Vai pitääkö vaan tottua itseensä tällaisena?
Ja kertokaapa, jos tälle viestille ois jossain parempikin palsta!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tiedän miltä susta tuntuu oon itse kohta 23 vuotias, mullakin meni reilu 1,5 vuotta tommosissa fiiliksissä, nyt rupee olo jo hieman tasoittumaan vaikka kyllä mä vieläkin rupean parkumaan hieman liian usein ja mietin asioita liian pitkälle. Veikkaan että mulla vaikutti kanssa samat asiat, olin just alkanut ekaan vakavaan suhteeseen ja ois pitänyt ruveta miettimään mitä sitä oikeasti elämältään haluaa. Mutta tsemppiä sulle ja voimia, sitten kun toi vaihe menee ohi niin aurinko rupee paistaa ja elämä tuntuu paljon kevyemmältä, niin ainakin mulle kävi :)