Olen siis kasvanut lapsuuteni uskovassa perheessä, joten raamatunasiat ovat olleet minulle tuttuja jo siten aivan pienestä lähtien. Uskoin kaiken omalla tavallani, lapsen tavalla. Kuljin vanhempieni perässä -uskoin, koska hekin uskoivat- mutta en vielä silloin sisäistänyt mitä nuo kertomukset todella olivat.
12-vuotiaana koulussa koko luokka sai tietää minun olevan uskovasta perheestä, ja tulin koulukiusatuksi. Ensin se oli vain 'leikkiä' enkä ottanut sitä tosissaan, mutta koska se ei loppunut, enkä kertonut asiasta aikuisille...kiusaaminen jatkui. Jatkui ensi vuonnakin. Aloin lintsailemaan koulusta, kotona tuli riitoja ja minulle oltiin vihaisia, sulkeuduin huoneeseeni ja viiltelin itseäni. Eräänä päivänä koulussa ollessamme luokassa odotin milloin taas joku nimittelee, ja päätin, että jos niin vielä tapahtuu en enää ikinä mene siihen luokkaan. Ja niin siinä kävi että lähdin. Menin käytävälle itkemään ja ohimenevät opettajat kyselivät mikä on hätänä. En puhunut mitään. Miksi tässä näin kävi? Olinko tehnyt jotakin niin pahaa? Ei, minua kiusattiin vain ja ainoastaan sen takia, että olin uskovasta perheestä, vaikka itse vielä silloin en oikeastaan edes ollut. Olin ennemminkin 'uskonnollinen', kuljin vanhempien jalanjälkiä pitkin.
Ennen olin luokan suosituimpia ja reippaimpia tyttöjä, ja minulla oli paljon ystäviä...jo pienestä asti oli ollut. En juuri koskaan saanut kotona huomiota, sillä meitä oli kotona kaikkiaan neljä pientä siihen aikaan, ja itse olin kaikista vaatimattomin hiljaisin. En vaatinut mitään ja jäin siis helposti syrjään. Mutta sitä vastoin sain huomiota kodin ulkopuolelta runsaasti. Jopa kaikki tuntemattomat ihaili avointa ja hyväntuulista luonnetta ja olemustani. Hymyilin. Vedin ihmisiä puoleen. Minua saatettiin pitää jopa omanaan. Niin, vaikken kotoa saanut huomiota samalla tavalla kuin sisarukset...kodin ulkopuolelta sain. Enemmän kuin kukaan muu. Sain huomiota kaikista lapsista eniten. "Saat sen mistä luovut"- pitää todella paikkaansa. Vaikken mitään vaatinut tai hakenut, sain kaikkea runsainmäärin enemmän kuin ne, jotka sitä hakivat.
Mutta nyt olin 'hyljätty'. Kaverit lähtivät meneen, ja kotona oltiin aina vihaisia. Olin yksin ja peloissaan. En tiennyt mitä voisin tehdä. Kukaan ihminen ei ymmärtänyt minua, mutta olin kuullut Jeesuksesta joka rakastaa ihmisiä ja on kärsinyt meidän tähtemme, hänestä joka ymmärtää kaiken, ja joka voi meitä auttaa kaikissa murheissamme....rukoilin, vaikken edes tiennyt miksi. Voisiko Jeesus minua muka auttaa?
Ei, olin edelleen siinä. Mitään ei tapahtunut. Miksi Jeesus ei ottanut kaikkea sitä pelkoa pois? Miksi, miksi olin edelleen siinä? Olin peloissaan ja uupunut. Onneksi olin kuitenkin jo ala-asteen viimeisellä luokalla joten pian pääsisin poissa siitä koulusta ja voisin lähteä johonkin toiseen. Mutta edessä oli vielä kevätlukukausi.
Kaikki järjestyi niin, että sain käydä koulua pienluokassa ja se oli minulle mieluisaa. Kuitenkin olisi pitänyt käydä oman luokan kanssa vielä musiikin, liikunnan ja käsityöntunneilla. Yritin, mutten onnistunut. Tuon kaiken keskellä näin unen, jossa enkeli seisoi puun alla. Siinä oli valoisaa ja säteilin. Enkeli hymyili minulle, ja hymyilin takaisin. Uni loppui samantie.
En ollut yksin. Jeesus kulki vierelläni jatkuvasti, vaikken sitä oikein aina jaksanut edes uskoa. Jeesus tiesi kaikki murheeni ja huoleni, kaiken kärsimykseni. Ei ollut mitään mitä Hän ei tietäisi, eikä ollut tapahtunut mitään mitä Hän ei näkisi. Aloin lähestyä Jumalaa. Kiinnostuin omasta tahdostani, en enää vanhempien takia. Jeesuksen rakkaus kosketti minua ja tunsin suurta voimaa, joka veti minua puoleensa. Se voima oli Jeesus. Rakastuin. Aloin tuntemaan kutsumusta Herran työhön, kertomaan Jeesuksesta ihmisille ympäri maailmaa. Luin lähetystyö kirjoja ja raamattua, sekä kirjoittelin paljon. Suunnittelin lastenkoteja ja seurakuntia köyhiin maihin. Kaipasin sinne ja olisin halunnut heti lähteä, mutta en tiennyt, että kaikki ei ollut vielä ohi...edessä olisi suuri taistelu, ja sekin voisi olla vasta alkua...
Kuudes luokka meni ja alkoi kesäloma, jonka jälkeen pian taas koulut. Aloitin seitsemännen luokan -en siinä koulussa jonne entiset luokkalaiseni menivät, vaan menin viereisen paikkakunnan kouluun, joka oli noin viiden kilometrin päässä kotoa- ja kävin sitä 'normaalisti' noin viikon ja vähän päälle. Lintsaamiset alkoivat. Jokin oli vain pielessä. Jännitin liikaa ja ryhmässä olo oli vaikeaa, joka ei kyllä ollut aivan tavallista minulta, sillä olin aina ollut aktiivinen ja rakastanut ihmisten seuraa.
Minut otettiin sitten pois siitäkin koulusta, ja kävin perheneuvolassa, jossa etittiin sopivaa koulupaikkaa. Sillä välin opiskelin kotona...noin kuukauden. Kunnes löytyi 'sopiva' koulu! Se oli sopeutumattomille, eli enemmänkin häiriköille tarkoitettu koulu, mutta itse en sitä kyllä ollut. Kuitenkin se oli ainoa koulu vaihtoehto siihen tilanteeseen, ja niin rupesin käymään koulua siellä. Koulussa oli vain noin 40 oppilasta, joista tyttöjä oli vain muutama (alle viisi). Luokallani oli aluksi vain kaksi poikaa, kohta kolme. Olin ainoana tyttönä.
Pian rupesin taas lintsaileen, ja minulle tuli syvää masennusta ja ahdistusta, jopa kateutta...eräs ystäväni oli täyttynyt Pyhällä Hengellä. Se oli tapahtunut hänen ollessaan ystävänsä ja sisarensa kanssa laulamassa hengellisiä lauluja, ja yht'äkkiä se oli tapahtunut. Hän sai kielillä puhumisen armonlahjan. Silloin yhä enemmän vahvistuin uskossa, mutta tulin myös kateelliseksi, ja yhä enemmän kaipasin Jumalaa. Minusta oli tullut paha...
lintsailin ja valehtelin...varastelin. Varastelin hyvin paljon...sadoilla euroilla! Mutta pian pakotin itseni jättämään sen. Kaipaus oli suuri ja huokailin jatkuvasti Jumalan puoleen, huusin apua...ahdistus oli valtava! En jaksanut käydä koulua. Hyvä jos jaksoin edes kävellä. Olin täysin maassa, eikä kukaan ymmärtänyt. Olin vain paha ihminen; valehtelija, varas, lintsari...! Ei minulla pitänyt olla enää mitään mahdollisuutta! Miksi Jeesus olisi vielä tullut apuun? Enhän ollut mitään ansainnut...en todellakaan. Se oli armoa, Jeesuksen rakkautta. Pääsin erään uskovan ystäväni juttusille...se oli Pia, joka oli ollut eräällä leirillä ohjaajana. Me sovimme tapaamisen, ja kirjoitin hänelle kirjeen. Me juteltiin, ja se oli erittäin vapauttavaa. Hänellä oli neljä lasta, kylläkin jo aikuista, mutta hän ymmärsi minua ja oli hyvin myötätuntoinen ja ymmärtäväinen minua kohtaan.
Lopussa rukoilimme. Hän pani kätensä pääni päälle ja rukoili kielillä, ja rukoili synnin päästön minulle. Pian hän lopetti ja kertoi minulle mitä oli nähnyt....se oli profetia, näky. Siinä oli kaislakori niinkuin Mooseksella oli ollut ajelehtiessaan Niilinvirtaa, mutta tämä kori oli sitäkin isompi. Se ajelehti eteenpäin tietämättään yhtään minne oli matkalla...se seilasi vain eteen päin...ainoastaan Jumala tiesi minne kori oli matkalla aivan kuten Mooseksen aikanakin.
Niin kuin minun elämässäni. Olen seilannut eteenpäin, enkä tiedä huomisesta enkä mistään tulevasta mitään...vain Jumala senkin tietä.
Lopulta kori ajautui rantaan. Siellä oli aarre, mutta se oli vielä peitettynä heinillä ja kaislikolla.
Kummastelin. Se oli ensimmäinen kerta kun minulle oltiin profeetoitu.
Pian lähdin...olin hyvin vapautunut, minulla oli hyvä olo...ja olin täyttynyt Pyhällä Hengellä! Kerroin äidille profetiasta, ja hän sanoi ettei kannata uskoa kaikkea mitä sanotaan, sillä kaikki profetiat eivät ole Jumalasta vaan ihmisestä. Joten äiti vain sanoi ettei kannata sen kummemmin ajatella sitä ja ruveta elämään sen mukaan, vaan katsoa vain mitä eteen tulee. Olin hiukan pettynyt, mutta jatkoin silti eteen päin...=D
Koulu ei edelleenkään sujunut. Minulle alettiin suunnittelemaan kuuden viikon pituista sairaalajaksoa Oulun lastenpsykiatrisella osastolla, ja niin heti tammikuun alusta lähtien sinne menin. Ei ollut heti paikkoja vapaana joten kävin ensiksi päiväpotilaana, mutta heti ensimmäisellä viikolla jo karkasin, enkä aikonut enää koskaan palata kotiin enkä sairaalaan.
Kävelin märkänä ja väsyksissä, jalat kipeinä ja mielimurtuneena, ahdistuneena ja peloissaan pitkin valtateiden reunoja. Olin eksynyt. En todellakaan tiennyt missä olin. Itkin ja kuiskailin hiljaa äidille ettei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Olin koditon, pelotti. Kaatuilin ja nukahtelin pitkin tienreunoja ajatellen ettei ole enää mitään toivoa. Olin yksin. Samalla itkien ja toivoen, että löytäisin takaisin Oulun keskustaan, lähdin kävelemään...Rukoilin jatkuvasti. Olin tuskissani.
Pian viereeni pysähtyi auto, josta minua pyydettiin kyytiin. En olisi muussa tapauksessa mennyt, mutta nyt menin. Oli pakko päästä Ouluun. Kuski oli ihan mukavan tuntuinen mies. Me juteltiin autossa ja hän sanoi, että suunta jonne olin ollut menossa oli aivan väärä, jos Ouluun olin matkalla.
Pian olimme perillä. Matka oli todella ollut hurjan pitkä! Olin hyvinkin kävellyt useita kilometrejä...tietämättään minne edes matkalla.
Jäin pois kyydistä ja lähdin kävelemään. Kaupunki oli täynnä väkeä, ja siellä seassa jossain oli poliiseita ja perheen jäseniä, sekä sairaalan porukkaa, jotka etsivät minua. Kävelin erään kerrostalon pihalle. Oli yö. Minua paleli. Rukoilin näin, että Herra Sinä näet minut täällä. Olen yksin ja peloissaan ja minua palelee. Haluan kotiin, mutta pelkään mitä tapahtuu jos menen. Lähden nyt kävelemään tuonne, ja tapahtukoon siinä Sinun tahtosi, löydetäänkö minua vai ei. Kaikki tapahtukoon juuri niinkuin Sinä tahdot. Anna voimia ja ole kanssani. (suurinpiirtein noin)
Ja niin lähdin kävelemään, eikä yksikään auto pysähtynyt vierelleni. Menin OYS:ssän pihalle ja avasin puhelimeni soittaakseni kotiin. Pelotti. Taas tunsin tarvetta rukoilla, ja rukoilin, jotta saisin voimia. Lopulta näppäilin kotinumeron ja äiti vastasi. Pyysin, että joku tulisi hakemaan. Tein sen! Kiitin Herraa. Minulla oli hyvä olo. Pääsisin kotiin!
Ja niin pian kyyti tuli. Se oli isä. Menin autoon ja luulin, että hän alkaa raivoamaan ja olisi vihainen, mutta ei se niin ollutkaan. Kertoi, että olivat olleet kovasti huolissaan. Poliisitkin oli soitettu, ja jos en olisi palannut, aamulla olisi ollut kuva lehdessä.
Aamulla minut vietiin osastolle ja pääsin välittömästi lääkärin juttusille. Siellä oltiin niin huolissaan, että pyydettiin, että voisin ylimääräisenä tulla osastolle kokoaikaiseksi potilaaksi jo siitä päivästä lähtien, mutta omasta tahdostani menin vasta viikonlopun jälkeen. Olisin siellä seuraavat kaksi viikkoa, jonka jälkeen olisi viikonloppuloma. Kuitenkin taas muutaman päivän kuluttua karkasin (lyhyesti sanottuna), mutta sinä
samana iltana yhdeksän jälkeen ehkä, odotin sairaalan oven edessä, että joku
yöhoitajista tulisi, ja pääsisin sisään, sillä yksin en uskaltanut mennä.
Halusin, että joku huomaisi minut, ja niin huomasi... hoitaja kysyi olinko
tullut kotoa lomalta vai muuten ollut omilla teilläni. Mutisin sille niin, että hän
sai ymmärtää, että olin ollut luvatta poissa. Minulle laitettiin iltapalaan ja
sen jälkeen ambulanssimiehet tulivat hakemaan minua ja veivät keskussairaalaan,
jossa minun olisi pitänyt antaa todiste etten ole käyttäny huumeita tai
ole raskaana, mutta en suostunut. Minut vietiin takaisin osastolle. Isä
kävi tarkistamassa, että kaikki on kunnossa, mutta en jaksanut silloin seurustella joten pyysin (tai paremminkin vaadin) häntä lähtemään. Päivystävä lääkäri tuli vielä katsoon
minua ja kyseli menneestä päivästä, mutten juurikaan puhunut. Siinä hetkessä minut
määrättiin pakkohoitoon, sillä heillä oli niin suuri huoli minusta. Itkin
katkerasti ja tuskissani. En päässyt enää kotiin enkä edes pihalle, en
ollenkaan ulos siltä suljetulta osastolta viikkoihin! Yöllä riehuin ja
paukutin sitä lukittua metalliovea ja pyysi heitä päästämään minut ulos. Hoitajat joutuivat rauhoittelemaan
minua, mutta ei kovin hellittänyt. Kaikki oli minun omaa syytä, mutta tuskakin oli
ollut niin suuri; pelkoa, ahdistusta ja väsymystä. En tiennyt mitä tehdä...en kai voinut mitään.
Äiti tuli yhtenä päivänä katsoon minua, ja oli miettinyt sitä näkyä, jonka
ystäväni oli nähnyt rukoillessaan puolestani. Se oli silloin ollut
vastaus rukouksiini. Sain jutella uskovan aikuisen kanssa, joka puhui minulle
niin vaupauttavasti, että olin nousta lentoon. Minulla oli ollut suuri halu
seurata Herraa, mutta omat voimat eivät riittäneet. Olin tehnyt pahaa, mutta
Herra ei silti hylännyt, vaan kuuli avunhuutoni. En olisi jaksanut yksin ja luulin että ei olisi enää toivoa...
(kuten kerroin) Näyssä oli kaislakori, joka kuvasi elämäni menoa. Se oli ollut
samanlainen kuin Mooseksella raamatun kertomuksessa, mutta sitäkin isompi.
Kaislakori ajalehti ja ajelehti, koska Jumala salli sen. Se ei tiennyt minne
oli matkalla niin kuin ei Mooseskaan, mutta Jumala tiesi. Kori ajelehti
rantaan. Siellä oli aarre, mutta se oli vielä peitettynä kaislojen ja
heinien peitossa. Näin niinkuin Mooses, niin myös minut otettiin pois
omilta vanhemmiltani. Turvaan ja hoitoon.
Osastolla usein yksin huoneessa tuskissani odotin, että joku tulisi
lohduttamaan, vaikka ei voisi sen enempää tehdä. Työnsin koruja ihon sisään
ja viiltelin lasin palasilla. Kätkin surun itseeni, enkä pyytänyt apua.
Tuska oli sisälläni eikä sitä ylettynyt ihminen poistamaan. Pelkäsin koko
maailmaa; ihmisiä...isää, äitiä, siskoja, veljiä ja ystäviä. Pelkäsin puita ja
kiviä, elämää, kuolemaa, Jumalaa...koko maailmaa! En jaksanut luottaa
keneenkään. Luottamus kaikkeen entiseen oli hävinnyt. Silti
rukoilin Herraa, ja pyysin vahvistusta uskooni. Minulla oli hyvin suuri halu
vain palvella Herraa, ja vain sen takia halusin elää. Muuta en tahtonut tehdä tässä pelottavassa ja pahassa maailmassa. Olin jopa jättänyt kaikki suunnitelmani omasta elämästä. Perheen ja kaikki. Ennen olin halunnut paljon lapsia ja ihanan miehen, mutta tämän kaiken olin valmis jättämään ja vain siksi, koska rakastin Jeesusta ja halusin palvella Häntä.
Ainakaan kuuteen viikkoon en ollut käynyt ollenkaan ulkona, vaan ollut täysin suljettuna osastolla. Edessä oli päiväloma kotona, jonka jälkeen toinen päiväloma, ja pian pääsin jo yöksikin kotiin. Eräänä lomapäivänä kotona juttelin hyvän keskustelun äidin kanssa. Äiti kertoi, että hänellä oli tullut kerran keskenmeno. Se oli Susanna, nyt 3,5-vuotias tyttö, jos olisi normaalisti syntynyt. Ennen kuin keskenmeno oli tapahtunut hän oli kertonut positiivisesta raskaudestaan yhdelle ruotsalaiselle ystävälleen, joka oli myös uskova ja puhui usein seurakunnalla. Hän oli rukoillut tulevan lapsen puolesta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta, profetiassa oli saanut tietää, että näin tulee tapahtumaan, ja totta tosiaan kun äiti hänelle sitten kertoi ikävän uutisen keskenmenosta, totesi ystävä tienneen asiasta jo etukäteen, että näin tulee todellakin tapahtumaan. Minulla on sisko taivaassa Jeesuksen luona! ajattelin. Niin se oli. En surrut asiaa vaan iloitsin ennemminkin. Hänen ei tarvinnut elää täällä elämän taisteluissa ja myllerryksissä vaan hän sai mennä Kirkkauteen! Vapahtajan luo! Sain myös tietää, että nimeäni ei päättänyt vanhempani, vaan Pyhä Henki ilmoitti sen heille jo ennen syntymääni. Sain siis nimen Jumalalta, omat vanhempani eivät olisi muuten laittaneet nimeä Hanna, joka tarkoittaa "armoitettu". He eivät edes pitäneet nimestä. Mutta eivät voineet pistää vastaankaan. Joskus mietin miksi näin? Miksi nimeni on Hanna? Tarkoittaako se, että joskus saan todella tehdä lähetystyötä? Entä se profetia? Mitä elämästäni vielä tulee? Sitä en tiedä...=/
Pian tuli osaston vaihdos. Minut siirettiin toiselle osastolle...myös suljetulle. Syystä että edellisellä osastolla pystyttiin pitämään vain yksi pitempi aikainen potilas, ja lääkäri katsoi minun olevan vielä jatkohoidon tarpeessa. Samantie uudella osastolla jouduin jälleen kerran pakkohoitoon. Minulta oltiin viety pois koti ja perhe ja normaali elämän piirini. Se kaikki etääntyi minusta, mutta kaipuu ja rakkaus Jumalaan kasvoi. Luin Sanaa ja rukoilin. Edellisellä osastolla olin erään huonetoverini kanssa illalla huoneessamme kun oli jo hiljaisuus...se oli ystävä, Milla, 12-vuoden ikäinen tyttö. Milla huusi huoneessa saatanaa!...katsoin vierestä. "Saatana pelastaa"! kuulin hänen sanovan. Pian laitoimme valot pois ja tyttöä pelotti niin että meinasi oksentaa. Kiirehdin laittamaan valot takaisin päälle ja aloitin tärkeän keskustelun. Milla kertoi ettei kukaan välitä hänestä ja itki. Sanoin hänelle, että et sinä täällä osastolla olisi jos ei sinusta välitettäisi. Ja tottakai rupesin kertomaan hänelle Jeesuksesta joka rakastaa kaikkia ihmisiä, ja joka voi auttaa kaikissa murheissamme! Joka antaa syntimme anteeksi (jos me sitä pyydämme) ja antaa Iankaikkisen ilon ja vapauden niille, jotka ottavat vaarin Hänen sanastaan. Kerroin hänelle kuka Jeesus todella oli ja ON TÄNÄKIN PÄIVÄNÄ. Ei mikään keksitty satuolento vaan Jumalan Poika, joka kuoli meidän syntisten ihmisten tähden jotta me saisimme rauhan. Sen Hän teki rakkaudessaan, vaikka olisi voinut mennä Jumalan tykö Taivaaseen. Milla katsoi minua. Miksi Jeesus pelastaisi minut? Mitä olen tehnyt, että olisin ansainnut Jeesuksen rakkauden? "Ei Jeesus tullut pelastamaan terveitä vaan sairaita, sillä eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat" niin Jeesuskin sanoi fariseuksille kun näkivät Hänet publikaanien ja porttojen, ryöväreiden seurassa...ja niin sinä samana iltana Milla tuli uskoon ja antoi elämänsä Jeesukselle. Tästä tapahtumasta olin nähnyt kaksi kertaa jo ennakko unen, ja sitten muistin sen, ja ajattelin sitä.
Vaikka olin osastolla ja lukittuna sinne, ja välillä halusin tosissaan kuolla...tai toivoin etten olisi koskaan syntynytkään...elin siinä toivossa, että joskus kerran näiden taisteluiden jälkeen saisin vielä palvella Herraa ja tehdä lähetystyötä. Silti olin vielä siinä...tuskassa! Mutta en yksin. Jeesus kulki vierellä...! Kaikkien vaikeuksienkin keskellä. Sillä Jeesus ei työnnä pois 'yhtäkään', joka hänen luokseen tulee. Ja minä olin Hänen luokseen mennyt, kääntynyt Hänen auttavan ja armahtavan kätensä puoleen. 2004-2005 vuoden vaihteessa kävin kasteella! Omistin itseni Jeesukselle. Minut kastettiin kotona suihkussa, joten en kuulu siis seurakuntaan enkä kirkkoon, enkä aio koskaan liittyäkkään.
Pian rupesin käymään taas osastolta kotoa ja koulussa, ja sain myöhemmin myös ihka ensimmäisen vapaakulkuni. Välillä puhuttiin jopa perhekodeista ja sensemmoisista, mutta kaikki alkoi menemään ihan siedettävästi vaikken suostunutkaan tulemaan juuri ulos huoneesta, ja olin joskus sängyn allakin. Rukoilin poissa pääsyäni, ja samoin monet läheisenikin, ja niin yht'äkkiä lääkäri oli päättänyt, että pääsen poissa. Edes hoitajat eivät uskoneet sen tulevan niin pian...ja vielä vähemmän vanhempani puhumattakaan minusta. Olin innoissani!
Tarkalleen ottaen pääsin perjantaina 3.6.05. Olin sentään ollut sairaalassa jo lähes puoli vuotta, vaikka sen oli tarkoitus olla vain kuuden viikon tutkimusjakso...mutta kahdesti olen pakkohoitoonkin kerennyt.
Istun nyt kotona rauhassa, eikä osastoa tarvitse ajatellakkaan! Se on armoa. Omin voimin en olisi jaksanut, enkä olisi nyt tässä. Jos en olisi tuntenut Jeesusta minua ei varmasti enää olisi vaan olisin tehnyt itsemurhan jo aikoja sitten! Säälitti vain katsoa niitä ihania ihmisiä jotka olivat siellä moninaisissa vaikeuksissa...ja jäivät sinne...ilman lohtua. Ilman Jeesusta! Joskus ajattelen sitä, että miten Jeesus voisi heidänkin elämänsä muuttaa. Kääntää suuntaa. Ja he saisivat kokea todellisen rakkauden eikä heidän tarvitsisi koskaan tuntea enää yksinäisyyttä tai rakkauden puutetta. Itse en ollut siellä yksin, vaikka vaikeaa olikin...ja haluaisin ettei yhdenkään heistä tarvitsisi myöskään olla, vaan he saisivat olla Jeesuksen siipien suojassa.
Ja sinulle tahdon sanoa sen, että Jeesus voi muuttaa myös sinun elämäsi. Uskothan sen? Ja kaikki ne sinun vaikeutesi on myös Herra nähnyt, sillä ei ole mitään mikä olisi Häneltä salassa, eikä ole mitään mitä Hän ei olisi nähnyt. Ja kaivaten, ikävöiden Hän haluaa olla myös sinun kanssasi.
"Minä seison ovella ja kolkutan..." Jeesus sanoo. Avaa Hänelle ovi niin Hän avaa sinulle tien jota sinun tulee vaeltaa...eikä sinun tarvitse olla enää koskaan yksin. Ei sairauden eikä masennuksenkaan keskellä, mitä huolia ikinä sinulla onkaan. Ja jos sinä vahvana pysyt, sinä saat nähdä Jeesuksen kasvot! Se on raamatun lupaus!
Ei Jeesus ole se, joka ei näkisi tai joka ei ymmärtäisi...vaan Hän todella näkee ja ymmärtää ja pystyy auttamaan meitä. Vielä tänäkin päivänä Hän kuulee rukouksia ja tekee ihmetekoja, ja jokainen joka Hänen luokseen tulee saa elämän, eikä hänen koskaan tarvitse olla janoissaan.
Vaan Jeesus on todella Jumalan Poika ja elää tänäkin päivänä; sairaita parantuu ja sokeat saavat näön!
Eikä tässäkään ole kaikki mitä itse olen kokenut, ja mitä Hän todellakin pystyy tekemään!
Tässä nyt tämä viesti. Voit avoimesti kertoa omia ajatuksiasi ja kysyä jos on kysyttävää. Olisi myös kiva jos hieman kertoisit itsestäsi, ja siitä mitä mieltä olet kirjoitelmastani ja uskonasioista yleensä.
Siunausta ja aurinkoisia päiviä sinulle ystäväni! Toivottaa ystäväsi -Hanna-
12-vuotiaana koulussa koko luokka sai tietää minun olevan uskovasta perheestä, ja tulin koulukiusatuksi. Ensin se oli vain 'leikkiä' enkä ottanut sitä tosissaan, mutta koska se ei loppunut, enkä kertonut asiasta aikuisille...kiusaaminen jatkui. Jatkui ensi vuonnakin. Aloin lintsailemaan koulusta, kotona tuli riitoja ja minulle oltiin vihaisia, sulkeuduin huoneeseeni ja viiltelin itseäni. Eräänä päivänä koulussa ollessamme luokassa odotin milloin taas joku nimittelee, ja päätin, että jos niin vielä tapahtuu en enää ikinä mene siihen luokkaan. Ja niin siinä kävi että lähdin. Menin käytävälle itkemään ja ohimenevät opettajat kyselivät mikä on hätänä. En puhunut mitään. Miksi tässä näin kävi? Olinko tehnyt jotakin niin pahaa? Ei, minua kiusattiin vain ja ainoastaan sen takia, että olin uskovasta perheestä, vaikka itse vielä silloin en oikeastaan edes ollut. Olin ennemminkin 'uskonnollinen', kuljin vanhempien jalanjälkiä pitkin.
Ennen olin luokan suosituimpia ja reippaimpia tyttöjä, ja minulla oli paljon ystäviä...jo pienestä asti oli ollut. En juuri koskaan saanut kotona huomiota, sillä meitä oli kotona kaikkiaan neljä pientä siihen aikaan, ja itse olin kaikista vaatimattomin hiljaisin. En vaatinut mitään ja jäin siis helposti syrjään. Mutta sitä vastoin sain huomiota kodin ulkopuolelta runsaasti. Jopa kaikki tuntemattomat ihaili avointa ja hyväntuulista luonnetta ja olemustani. Hymyilin. Vedin ihmisiä puoleen. Minua saatettiin pitää jopa omanaan. Niin, vaikken kotoa saanut huomiota samalla tavalla kuin sisarukset...kodin ulkopuolelta sain. Enemmän kuin kukaan muu. Sain huomiota kaikista lapsista eniten. "Saat sen mistä luovut"- pitää todella paikkaansa. Vaikken mitään vaatinut tai hakenut, sain kaikkea runsainmäärin enemmän kuin ne, jotka sitä hakivat.
Mutta nyt olin 'hyljätty'. Kaverit lähtivät meneen, ja kotona oltiin aina vihaisia. Olin yksin ja peloissaan. En tiennyt mitä voisin tehdä. Kukaan ihminen ei ymmärtänyt minua, mutta olin kuullut Jeesuksesta joka rakastaa ihmisiä ja on kärsinyt meidän tähtemme, hänestä joka ymmärtää kaiken, ja joka voi meitä auttaa kaikissa murheissamme....rukoilin, vaikken edes tiennyt miksi. Voisiko Jeesus minua muka auttaa?
Ei, olin edelleen siinä. Mitään ei tapahtunut. Miksi Jeesus ei ottanut kaikkea sitä pelkoa pois? Miksi, miksi olin edelleen siinä? Olin peloissaan ja uupunut. Onneksi olin kuitenkin jo ala-asteen viimeisellä luokalla joten pian pääsisin poissa siitä koulusta ja voisin lähteä johonkin toiseen. Mutta edessä oli vielä kevätlukukausi.
Kaikki järjestyi niin, että sain käydä koulua pienluokassa ja se oli minulle mieluisaa. Kuitenkin olisi pitänyt käydä oman luokan kanssa vielä musiikin, liikunnan ja käsityöntunneilla. Yritin, mutten onnistunut. Tuon kaiken keskellä näin unen, jossa enkeli seisoi puun alla. Siinä oli valoisaa ja säteilin. Enkeli hymyili minulle, ja hymyilin takaisin. Uni loppui samantie.
En ollut yksin. Jeesus kulki vierelläni jatkuvasti, vaikken sitä oikein aina jaksanut edes uskoa. Jeesus tiesi kaikki murheeni ja huoleni, kaiken kärsimykseni. Ei ollut mitään mitä Hän ei tietäisi, eikä ollut tapahtunut mitään mitä Hän ei näkisi. Aloin lähestyä Jumalaa. Kiinnostuin omasta tahdostani, en enää vanhempien takia. Jeesuksen rakkaus kosketti minua ja tunsin suurta voimaa, joka veti minua puoleensa. Se voima oli Jeesus. Rakastuin. Aloin tuntemaan kutsumusta Herran työhön, kertomaan Jeesuksesta ihmisille ympäri maailmaa. Luin lähetystyö kirjoja ja raamattua, sekä kirjoittelin paljon. Suunnittelin lastenkoteja ja seurakuntia köyhiin maihin. Kaipasin sinne ja olisin halunnut heti lähteä, mutta en tiennyt, että kaikki ei ollut vielä ohi...edessä olisi suuri taistelu, ja sekin voisi olla vasta alkua...
Kuudes luokka meni ja alkoi kesäloma, jonka jälkeen pian taas koulut. Aloitin seitsemännen luokan -en siinä koulussa jonne entiset luokkalaiseni menivät, vaan menin viereisen paikkakunnan kouluun, joka oli noin viiden kilometrin päässä kotoa- ja kävin sitä 'normaalisti' noin viikon ja vähän päälle. Lintsaamiset alkoivat. Jokin oli vain pielessä. Jännitin liikaa ja ryhmässä olo oli vaikeaa, joka ei kyllä ollut aivan tavallista minulta, sillä olin aina ollut aktiivinen ja rakastanut ihmisten seuraa.
Minut otettiin sitten pois siitäkin koulusta, ja kävin perheneuvolassa, jossa etittiin sopivaa koulupaikkaa. Sillä välin opiskelin kotona...noin kuukauden. Kunnes löytyi 'sopiva' koulu! Se oli sopeutumattomille, eli enemmänkin häiriköille tarkoitettu koulu, mutta itse en sitä kyllä ollut. Kuitenkin se oli ainoa koulu vaihtoehto siihen tilanteeseen, ja niin rupesin käymään koulua siellä. Koulussa oli vain noin 40 oppilasta, joista tyttöjä oli vain muutama (alle viisi). Luokallani oli aluksi vain kaksi poikaa, kohta kolme. Olin ainoana tyttönä.
Pian rupesin taas lintsaileen, ja minulle tuli syvää masennusta ja ahdistusta, jopa kateutta...eräs ystäväni oli täyttynyt Pyhällä Hengellä. Se oli tapahtunut hänen ollessaan ystävänsä ja sisarensa kanssa laulamassa hengellisiä lauluja, ja yht'äkkiä se oli tapahtunut. Hän sai kielillä puhumisen armonlahjan. Silloin yhä enemmän vahvistuin uskossa, mutta tulin myös kateelliseksi, ja yhä enemmän kaipasin Jumalaa. Minusta oli tullut paha...
lintsailin ja valehtelin...varastelin. Varastelin hyvin paljon...sadoilla euroilla! Mutta pian pakotin itseni jättämään sen. Kaipaus oli suuri ja huokailin jatkuvasti Jumalan puoleen, huusin apua...ahdistus oli valtava! En jaksanut käydä koulua. Hyvä jos jaksoin edes kävellä. Olin täysin maassa, eikä kukaan ymmärtänyt. Olin vain paha ihminen; valehtelija, varas, lintsari...! Ei minulla pitänyt olla enää mitään mahdollisuutta! Miksi Jeesus olisi vielä tullut apuun? Enhän ollut mitään ansainnut...en todellakaan. Se oli armoa, Jeesuksen rakkautta. Pääsin erään uskovan ystäväni juttusille...se oli Pia, joka oli ollut eräällä leirillä ohjaajana. Me sovimme tapaamisen, ja kirjoitin hänelle kirjeen. Me juteltiin, ja se oli erittäin vapauttavaa. Hänellä oli neljä lasta, kylläkin jo aikuista, mutta hän ymmärsi minua ja oli hyvin myötätuntoinen ja ymmärtäväinen minua kohtaan.
Lopussa rukoilimme. Hän pani kätensä pääni päälle ja rukoili kielillä, ja rukoili synnin päästön minulle. Pian hän lopetti ja kertoi minulle mitä oli nähnyt....se oli profetia, näky. Siinä oli kaislakori niinkuin Mooseksella oli ollut ajelehtiessaan Niilinvirtaa, mutta tämä kori oli sitäkin isompi. Se ajelehti eteenpäin tietämättään yhtään minne oli matkalla...se seilasi vain eteen päin...ainoastaan Jumala tiesi minne kori oli matkalla aivan kuten Mooseksen aikanakin.
Niin kuin minun elämässäni. Olen seilannut eteenpäin, enkä tiedä huomisesta enkä mistään tulevasta mitään...vain Jumala senkin tietä.
Lopulta kori ajautui rantaan. Siellä oli aarre, mutta se oli vielä peitettynä heinillä ja kaislikolla.
Kummastelin. Se oli ensimmäinen kerta kun minulle oltiin profeetoitu.
Pian lähdin...olin hyvin vapautunut, minulla oli hyvä olo...ja olin täyttynyt Pyhällä Hengellä! Kerroin äidille profetiasta, ja hän sanoi ettei kannata uskoa kaikkea mitä sanotaan, sillä kaikki profetiat eivät ole Jumalasta vaan ihmisestä. Joten äiti vain sanoi ettei kannata sen kummemmin ajatella sitä ja ruveta elämään sen mukaan, vaan katsoa vain mitä eteen tulee. Olin hiukan pettynyt, mutta jatkoin silti eteen päin...=D
Koulu ei edelleenkään sujunut. Minulle alettiin suunnittelemaan kuuden viikon pituista sairaalajaksoa Oulun lastenpsykiatrisella osastolla, ja niin heti tammikuun alusta lähtien sinne menin. Ei ollut heti paikkoja vapaana joten kävin ensiksi päiväpotilaana, mutta heti ensimmäisellä viikolla jo karkasin, enkä aikonut enää koskaan palata kotiin enkä sairaalaan.
Kävelin märkänä ja väsyksissä, jalat kipeinä ja mielimurtuneena, ahdistuneena ja peloissaan pitkin valtateiden reunoja. Olin eksynyt. En todellakaan tiennyt missä olin. Itkin ja kuiskailin hiljaa äidille ettei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Olin koditon, pelotti. Kaatuilin ja nukahtelin pitkin tienreunoja ajatellen ettei ole enää mitään toivoa. Olin yksin. Samalla itkien ja toivoen, että löytäisin takaisin Oulun keskustaan, lähdin kävelemään...Rukoilin jatkuvasti. Olin tuskissani.
Pian viereeni pysähtyi auto, josta minua pyydettiin kyytiin. En olisi muussa tapauksessa mennyt, mutta nyt menin. Oli pakko päästä Ouluun. Kuski oli ihan mukavan tuntuinen mies. Me juteltiin autossa ja hän sanoi, että suunta jonne olin ollut menossa oli aivan väärä, jos Ouluun olin matkalla.
Pian olimme perillä. Matka oli todella ollut hurjan pitkä! Olin hyvinkin kävellyt useita kilometrejä...tietämättään minne edes matkalla.
Jäin pois kyydistä ja lähdin kävelemään. Kaupunki oli täynnä väkeä, ja siellä seassa jossain oli poliiseita ja perheen jäseniä, sekä sairaalan porukkaa, jotka etsivät minua. Kävelin erään kerrostalon pihalle. Oli yö. Minua paleli. Rukoilin näin, että Herra Sinä näet minut täällä. Olen yksin ja peloissaan ja minua palelee. Haluan kotiin, mutta pelkään mitä tapahtuu jos menen. Lähden nyt kävelemään tuonne, ja tapahtukoon siinä Sinun tahtosi, löydetäänkö minua vai ei. Kaikki tapahtukoon juuri niinkuin Sinä tahdot. Anna voimia ja ole kanssani. (suurinpiirtein noin)
Ja niin lähdin kävelemään, eikä yksikään auto pysähtynyt vierelleni. Menin OYS:ssän pihalle ja avasin puhelimeni soittaakseni kotiin. Pelotti. Taas tunsin tarvetta rukoilla, ja rukoilin, jotta saisin voimia. Lopulta näppäilin kotinumeron ja äiti vastasi. Pyysin, että joku tulisi hakemaan. Tein sen! Kiitin Herraa. Minulla oli hyvä olo. Pääsisin kotiin!
Ja niin pian kyyti tuli. Se oli isä. Menin autoon ja luulin, että hän alkaa raivoamaan ja olisi vihainen, mutta ei se niin ollutkaan. Kertoi, että olivat olleet kovasti huolissaan. Poliisitkin oli soitettu, ja jos en olisi palannut, aamulla olisi ollut kuva lehdessä.
Aamulla minut vietiin osastolle ja pääsin välittömästi lääkärin juttusille. Siellä oltiin niin huolissaan, että pyydettiin, että voisin ylimääräisenä tulla osastolle kokoaikaiseksi potilaaksi jo siitä päivästä lähtien, mutta omasta tahdostani menin vasta viikonlopun jälkeen. Olisin siellä seuraavat kaksi viikkoa, jonka jälkeen olisi viikonloppuloma. Kuitenkin taas muutaman päivän kuluttua karkasin (lyhyesti sanottuna), mutta sinä
samana iltana yhdeksän jälkeen ehkä, odotin sairaalan oven edessä, että joku
yöhoitajista tulisi, ja pääsisin sisään, sillä yksin en uskaltanut mennä.
Halusin, että joku huomaisi minut, ja niin huomasi... hoitaja kysyi olinko
tullut kotoa lomalta vai muuten ollut omilla teilläni. Mutisin sille niin, että hän
sai ymmärtää, että olin ollut luvatta poissa. Minulle laitettiin iltapalaan ja
sen jälkeen ambulanssimiehet tulivat hakemaan minua ja veivät keskussairaalaan,
jossa minun olisi pitänyt antaa todiste etten ole käyttäny huumeita tai
ole raskaana, mutta en suostunut. Minut vietiin takaisin osastolle. Isä
kävi tarkistamassa, että kaikki on kunnossa, mutta en jaksanut silloin seurustella joten pyysin (tai paremminkin vaadin) häntä lähtemään. Päivystävä lääkäri tuli vielä katsoon
minua ja kyseli menneestä päivästä, mutten juurikaan puhunut. Siinä hetkessä minut
määrättiin pakkohoitoon, sillä heillä oli niin suuri huoli minusta. Itkin
katkerasti ja tuskissani. En päässyt enää kotiin enkä edes pihalle, en
ollenkaan ulos siltä suljetulta osastolta viikkoihin! Yöllä riehuin ja
paukutin sitä lukittua metalliovea ja pyysi heitä päästämään minut ulos. Hoitajat joutuivat rauhoittelemaan
minua, mutta ei kovin hellittänyt. Kaikki oli minun omaa syytä, mutta tuskakin oli
ollut niin suuri; pelkoa, ahdistusta ja väsymystä. En tiennyt mitä tehdä...en kai voinut mitään.
Äiti tuli yhtenä päivänä katsoon minua, ja oli miettinyt sitä näkyä, jonka
ystäväni oli nähnyt rukoillessaan puolestani. Se oli silloin ollut
vastaus rukouksiini. Sain jutella uskovan aikuisen kanssa, joka puhui minulle
niin vaupauttavasti, että olin nousta lentoon. Minulla oli ollut suuri halu
seurata Herraa, mutta omat voimat eivät riittäneet. Olin tehnyt pahaa, mutta
Herra ei silti hylännyt, vaan kuuli avunhuutoni. En olisi jaksanut yksin ja luulin että ei olisi enää toivoa...
(kuten kerroin) Näyssä oli kaislakori, joka kuvasi elämäni menoa. Se oli ollut
samanlainen kuin Mooseksella raamatun kertomuksessa, mutta sitäkin isompi.
Kaislakori ajalehti ja ajelehti, koska Jumala salli sen. Se ei tiennyt minne
oli matkalla niin kuin ei Mooseskaan, mutta Jumala tiesi. Kori ajelehti
rantaan. Siellä oli aarre, mutta se oli vielä peitettynä kaislojen ja
heinien peitossa. Näin niinkuin Mooses, niin myös minut otettiin pois
omilta vanhemmiltani. Turvaan ja hoitoon.
Osastolla usein yksin huoneessa tuskissani odotin, että joku tulisi
lohduttamaan, vaikka ei voisi sen enempää tehdä. Työnsin koruja ihon sisään
ja viiltelin lasin palasilla. Kätkin surun itseeni, enkä pyytänyt apua.
Tuska oli sisälläni eikä sitä ylettynyt ihminen poistamaan. Pelkäsin koko
maailmaa; ihmisiä...isää, äitiä, siskoja, veljiä ja ystäviä. Pelkäsin puita ja
kiviä, elämää, kuolemaa, Jumalaa...koko maailmaa! En jaksanut luottaa
keneenkään. Luottamus kaikkeen entiseen oli hävinnyt. Silti
rukoilin Herraa, ja pyysin vahvistusta uskooni. Minulla oli hyvin suuri halu
vain palvella Herraa, ja vain sen takia halusin elää. Muuta en tahtonut tehdä tässä pelottavassa ja pahassa maailmassa. Olin jopa jättänyt kaikki suunnitelmani omasta elämästä. Perheen ja kaikki. Ennen olin halunnut paljon lapsia ja ihanan miehen, mutta tämän kaiken olin valmis jättämään ja vain siksi, koska rakastin Jeesusta ja halusin palvella Häntä.
Ainakaan kuuteen viikkoon en ollut käynyt ollenkaan ulkona, vaan ollut täysin suljettuna osastolla. Edessä oli päiväloma kotona, jonka jälkeen toinen päiväloma, ja pian pääsin jo yöksikin kotiin. Eräänä lomapäivänä kotona juttelin hyvän keskustelun äidin kanssa. Äiti kertoi, että hänellä oli tullut kerran keskenmeno. Se oli Susanna, nyt 3,5-vuotias tyttö, jos olisi normaalisti syntynyt. Ennen kuin keskenmeno oli tapahtunut hän oli kertonut positiivisesta raskaudestaan yhdelle ruotsalaiselle ystävälleen, joka oli myös uskova ja puhui usein seurakunnalla. Hän oli rukoillut tulevan lapsen puolesta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta, profetiassa oli saanut tietää, että näin tulee tapahtumaan, ja totta tosiaan kun äiti hänelle sitten kertoi ikävän uutisen keskenmenosta, totesi ystävä tienneen asiasta jo etukäteen, että näin tulee todellakin tapahtumaan. Minulla on sisko taivaassa Jeesuksen luona! ajattelin. Niin se oli. En surrut asiaa vaan iloitsin ennemminkin. Hänen ei tarvinnut elää täällä elämän taisteluissa ja myllerryksissä vaan hän sai mennä Kirkkauteen! Vapahtajan luo! Sain myös tietää, että nimeäni ei päättänyt vanhempani, vaan Pyhä Henki ilmoitti sen heille jo ennen syntymääni. Sain siis nimen Jumalalta, omat vanhempani eivät olisi muuten laittaneet nimeä Hanna, joka tarkoittaa "armoitettu". He eivät edes pitäneet nimestä. Mutta eivät voineet pistää vastaankaan. Joskus mietin miksi näin? Miksi nimeni on Hanna? Tarkoittaako se, että joskus saan todella tehdä lähetystyötä? Entä se profetia? Mitä elämästäni vielä tulee? Sitä en tiedä...=/
Pian tuli osaston vaihdos. Minut siirettiin toiselle osastolle...myös suljetulle. Syystä että edellisellä osastolla pystyttiin pitämään vain yksi pitempi aikainen potilas, ja lääkäri katsoi minun olevan vielä jatkohoidon tarpeessa. Samantie uudella osastolla jouduin jälleen kerran pakkohoitoon. Minulta oltiin viety pois koti ja perhe ja normaali elämän piirini. Se kaikki etääntyi minusta, mutta kaipuu ja rakkaus Jumalaan kasvoi. Luin Sanaa ja rukoilin. Edellisellä osastolla olin erään huonetoverini kanssa illalla huoneessamme kun oli jo hiljaisuus...se oli ystävä, Milla, 12-vuoden ikäinen tyttö. Milla huusi huoneessa saatanaa!...katsoin vierestä. "Saatana pelastaa"! kuulin hänen sanovan. Pian laitoimme valot pois ja tyttöä pelotti niin että meinasi oksentaa. Kiirehdin laittamaan valot takaisin päälle ja aloitin tärkeän keskustelun. Milla kertoi ettei kukaan välitä hänestä ja itki. Sanoin hänelle, että et sinä täällä osastolla olisi jos ei sinusta välitettäisi. Ja tottakai rupesin kertomaan hänelle Jeesuksesta joka rakastaa kaikkia ihmisiä, ja joka voi auttaa kaikissa murheissamme! Joka antaa syntimme anteeksi (jos me sitä pyydämme) ja antaa Iankaikkisen ilon ja vapauden niille, jotka ottavat vaarin Hänen sanastaan. Kerroin hänelle kuka Jeesus todella oli ja ON TÄNÄKIN PÄIVÄNÄ. Ei mikään keksitty satuolento vaan Jumalan Poika, joka kuoli meidän syntisten ihmisten tähden jotta me saisimme rauhan. Sen Hän teki rakkaudessaan, vaikka olisi voinut mennä Jumalan tykö Taivaaseen. Milla katsoi minua. Miksi Jeesus pelastaisi minut? Mitä olen tehnyt, että olisin ansainnut Jeesuksen rakkauden? "Ei Jeesus tullut pelastamaan terveitä vaan sairaita, sillä eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat" niin Jeesuskin sanoi fariseuksille kun näkivät Hänet publikaanien ja porttojen, ryöväreiden seurassa...ja niin sinä samana iltana Milla tuli uskoon ja antoi elämänsä Jeesukselle. Tästä tapahtumasta olin nähnyt kaksi kertaa jo ennakko unen, ja sitten muistin sen, ja ajattelin sitä.
Vaikka olin osastolla ja lukittuna sinne, ja välillä halusin tosissaan kuolla...tai toivoin etten olisi koskaan syntynytkään...elin siinä toivossa, että joskus kerran näiden taisteluiden jälkeen saisin vielä palvella Herraa ja tehdä lähetystyötä. Silti olin vielä siinä...tuskassa! Mutta en yksin. Jeesus kulki vierellä...! Kaikkien vaikeuksienkin keskellä. Sillä Jeesus ei työnnä pois 'yhtäkään', joka hänen luokseen tulee. Ja minä olin Hänen luokseen mennyt, kääntynyt Hänen auttavan ja armahtavan kätensä puoleen. 2004-2005 vuoden vaihteessa kävin kasteella! Omistin itseni Jeesukselle. Minut kastettiin kotona suihkussa, joten en kuulu siis seurakuntaan enkä kirkkoon, enkä aio koskaan liittyäkkään.
Pian rupesin käymään taas osastolta kotoa ja koulussa, ja sain myöhemmin myös ihka ensimmäisen vapaakulkuni. Välillä puhuttiin jopa perhekodeista ja sensemmoisista, mutta kaikki alkoi menemään ihan siedettävästi vaikken suostunutkaan tulemaan juuri ulos huoneesta, ja olin joskus sängyn allakin. Rukoilin poissa pääsyäni, ja samoin monet läheisenikin, ja niin yht'äkkiä lääkäri oli päättänyt, että pääsen poissa. Edes hoitajat eivät uskoneet sen tulevan niin pian...ja vielä vähemmän vanhempani puhumattakaan minusta. Olin innoissani!
Tarkalleen ottaen pääsin perjantaina 3.6.05. Olin sentään ollut sairaalassa jo lähes puoli vuotta, vaikka sen oli tarkoitus olla vain kuuden viikon tutkimusjakso...mutta kahdesti olen pakkohoitoonkin kerennyt.
Istun nyt kotona rauhassa, eikä osastoa tarvitse ajatellakkaan! Se on armoa. Omin voimin en olisi jaksanut, enkä olisi nyt tässä. Jos en olisi tuntenut Jeesusta minua ei varmasti enää olisi vaan olisin tehnyt itsemurhan jo aikoja sitten! Säälitti vain katsoa niitä ihania ihmisiä jotka olivat siellä moninaisissa vaikeuksissa...ja jäivät sinne...ilman lohtua. Ilman Jeesusta! Joskus ajattelen sitä, että miten Jeesus voisi heidänkin elämänsä muuttaa. Kääntää suuntaa. Ja he saisivat kokea todellisen rakkauden eikä heidän tarvitsisi koskaan tuntea enää yksinäisyyttä tai rakkauden puutetta. Itse en ollut siellä yksin, vaikka vaikeaa olikin...ja haluaisin ettei yhdenkään heistä tarvitsisi myöskään olla, vaan he saisivat olla Jeesuksen siipien suojassa.
Ja sinulle tahdon sanoa sen, että Jeesus voi muuttaa myös sinun elämäsi. Uskothan sen? Ja kaikki ne sinun vaikeutesi on myös Herra nähnyt, sillä ei ole mitään mikä olisi Häneltä salassa, eikä ole mitään mitä Hän ei olisi nähnyt. Ja kaivaten, ikävöiden Hän haluaa olla myös sinun kanssasi.
"Minä seison ovella ja kolkutan..." Jeesus sanoo. Avaa Hänelle ovi niin Hän avaa sinulle tien jota sinun tulee vaeltaa...eikä sinun tarvitse olla enää koskaan yksin. Ei sairauden eikä masennuksenkaan keskellä, mitä huolia ikinä sinulla onkaan. Ja jos sinä vahvana pysyt, sinä saat nähdä Jeesuksen kasvot! Se on raamatun lupaus!
Ei Jeesus ole se, joka ei näkisi tai joka ei ymmärtäisi...vaan Hän todella näkee ja ymmärtää ja pystyy auttamaan meitä. Vielä tänäkin päivänä Hän kuulee rukouksia ja tekee ihmetekoja, ja jokainen joka Hänen luokseen tulee saa elämän, eikä hänen koskaan tarvitse olla janoissaan.
Vaan Jeesus on todella Jumalan Poika ja elää tänäkin päivänä; sairaita parantuu ja sokeat saavat näön!
Eikä tässäkään ole kaikki mitä itse olen kokenut, ja mitä Hän todellakin pystyy tekemään!
Tässä nyt tämä viesti. Voit avoimesti kertoa omia ajatuksiasi ja kysyä jos on kysyttävää. Olisi myös kiva jos hieman kertoisit itsestäsi, ja siitä mitä mieltä olet kirjoitelmastani ja uskonasioista yleensä.
Siunausta ja aurinkoisia päiviä sinulle ystäväni! Toivottaa ystäväsi -Hanna-
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aika rankka tarina, tuli oikeesti melkeen kylmät väreet. Oon ite kasvanu kanssa uskovassa perheessä ja mulla on myös takana kiusaamis tausta. En tosin oo joutunu ihan noin vaikeisiin ongelmiin ja yläasteelle menon jälkeen pääsin kiusaajista eroon. Mutta silti oli tosi vaikee lähtee käymään 7. luokkaa kun melkein koko ala-asteen olin ollu kiusattunaa ja itsetunto ei ollu mikään paras mahollinen. Kuitenkin pääsin siitä edes jotenkin jaloilleen, mut silti on aika vaikee vieläkään luottaa yleensäkkään ihmisiin. Ja tuskin ne jäljet koskaan lähtee kokonaan pois.
Kiva kuulla, että usko on auttanut sua elämäsi eri vaiheissa. Täytyy itsekin sanoa, että vaikka usko välillä niin kovasti ahdistaakin niin antaa se sellaisen perusturvan, johon nojata. Mieleen tulee aina se tarina, jossa mies katsoo elämäänsä taaksepäin ja näkee hiekassa kahdet jalanjäljet, sillä Jeesus on kulkenut hänen vierellään koko ajan. Kaikista vaikeimpina hetkinään hän kuitenkin näkee vain yhdet jalanjäljet ja kysyy Jeesukselta, että missä sinä olit silloin kun sinua kaikista kipeimmin tarvitsin ja Jeesus vastaa : kannoin sinua.
Eli siunausta ja rauhaa teille kaikille. Niin ja kaikista tärkeintä - rakkautta!
mie en kehtaa edes lukea tuommosta viestiä jossa joka kolmas sana on joko jumala, mooses tai jeesus. rajota vähän. höpö höpö. miksei jumala jaa ruokaa kaikille maailman nälkäsille joidenki saatanan taikatemppujen sijaan (esim jotain meren halkasuja sun muuta hauskaa). kyllä kai ne tuommoset erikoistehosteet aina on mukavia mutta vois joskus tehä jotain hyödyllistäki...
ja minkä ihmeen takia pitää aina vaan syrjiä jonkun asian takia kaikkihan on pohjimmiltaan normaaleita itekkin olen uskovainen mutten kerro siitä kellekään en edes vanhemmilleni.
kirjoituksesi oli hyvin koskettava ja kantaanottava. itkin sun puolestasi. mun oma perhe ei ole tippaakaan uskovainen, mutta itse olen. käyn kirkossa yksin ja rukoilen ja luen raamattua yksin. mutta ei siihen muita tarvitakkaan, vain minä ja herrani, pelastajani jok nosti minut romahduksen partaalta. minua kiusataan vieläkin ja se yltyy koko ajan, mutta enää ei tarvitse pelätä, kun tiedän vain että jumala on lähellä ja sytyttää valon, kun itseltä loppuu säteily.