Kehtaatteko väittää..?

takuutuote, ei saa vaihtaa jos on vikaa.

Mutta olisi hassua elää ajatellen että kaikki on vain puolikelpoista.

Elämässä on paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta että sen takia sanoo että koko elämä on epäreilua on todella kyynikon puhetta.

Ero kyynikon ja realistin välillä on se että realisti näkee asiat vallitsevina asioina, ei hyvinä eikä huonoina ja kyynikko näkee kaiken huonona ja epäkohtia täynnä olevina.

ei ole kirjoitti:

takuutuote, ei saa vaihtaa jos on vikaa.

Mutta olisi hassua elää ajatellen että kaikki on vain puolikelpoista.

Elämässä on paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta että sen takia sanoo että koko elämä on epäreilua on todella kyynikon puhetta.

Ero kyynikon ja realistin välillä on se että realisti näkee asiat vallitsevina asioina, ei hyvinä eikä huonoina ja kyynikko näkee kaiken huonona ja epäkohtia täynnä olevina.

Loistava kommentti! Elämä on tosiaankin erittäin monen kohdalla sitä, millaiseksi sen itse muovaa. Eniten elämän vääryyttä huutavat usein ne, joiden lähtökohdat eivät juurikaan ole olleet sen huonommat kuin valtaosalla muistakaan. Ei pidä unohtaa, että suurin osa suomalaisista on lähtöisin aivan tavallisista perheistä, yksinhuoltajien hoivista ja ovat joutuneet rakentamaan elämänsä omin käsin. Hyvin harva saa sen kultalusikan suuhunsa heti syntymässä.

Mikä estää kokeilemasta jotain toista tapaa elää? Mikä estää valitsemasta uudelleen ja toisin? Jos on terve ja vapaa, luulisin, ettei mikään muu kuin oma negatiivinen asenne.

Hassua on, että usein ne yhteiskunnan kannalta huonoimmat kortit saaneet (esim. ne vammaiset, sairaat ym.) valittavat kaikista vähiten osaansa. Heillä ei ole sille tilaa, koska on selviydyttävä arjesta. Se ei onnistu elämän vääryyttä itkemällä, on tehtävä jotain.

Minä sanoisin, että koko elämän väittäminen epäreiluksi ja vääryydeksi ei kuulosta vain kyyniseltä vaan myös vahvasti depressiolta. Ja mitä tulee realismiin, niin minusta realisti myös ymmärtää voivansa elää ja tehdä omia valintoja, vaikkeivät asiat olekaan aina kohdallaan, koska se on ainoa vaihtoehto ellei halua kuolla.

ei ole kirjoitti:

takuutuote, ei saa vaihtaa jos on vikaa.

Mutta olisi hassua elää ajatellen että kaikki on vain puolikelpoista.

Elämässä on paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta että sen takia sanoo että koko elämä on epäreilua on todella kyynikon puhetta.

Ero kyynikon ja realistin välillä on se että realisti näkee asiat vallitsevina asioina, ei hyvinä eikä huonoina ja kyynikko näkee kaiken huonona ja epäkohtia täynnä olevina.

Elämä ei ole mikään mystinen ilmiö johon olisi sisäänkirjoitettuna reiluus. Onko se reilua että afrikassa AIDS:in saanut mies raiskaa pikkutytön uskoen sen parantavan tautinsa, jonka sai koska katolinen kirkko kieltää kondomit? Ei ole. Onko se reilua että Texasissa jollain miehellä vuoden tulot ovat suuremmat kuin monella pienellä valtiolla samalla kun Venäjällä ei jollain työläisellä ole rahaa ruokaan? Ei ole. Onko se reilua että tämän epäreiluuden keskellä meillä suomalaisilla menee keskimäärin aika hyvin. EI OLE. Elämä suosii välillä toisia ja potkii toisia, mutta se ei tee sitä reilusti ja tasapuolisesti!

Mitään reiluutta ei oikeasti ole olemassakaan kuin ihmisten mielessä. Se on kuin maaginen sateenkaarella ratsastava yksisarvinen, kiva haavekuva, mutta joka odottaa kohtaavansa sen elämänsä aikana saa kuolla karvaasti pettyneenä. Elämästä selviämisen tärkeimpiä asioita on ymmärtää se, ettei elämä ole reilua, eikä kaikkea epäreiluutta yrittämälläkään voi poistaa. Pitää vaan toivoa, että suurin osa siitä epäreiluudesta kääntyisi omaksi eduksi eikä haitaksi, ja hyväksyä se että aina niin ei käy. Elämältä reiluutta odottavat päätyvät pian nyrhimään ranteitaan partaterillä.

Kummallista on se, että jos joku uskaltaa sanoa suoraan, että elämä ei ole reilua, saa syytteitä kyynisyydestä ja kas kun ei depressiodiagnoosiakin. Vähän kuin olisi kiellettyä sanoa että seepra ei ole harmaa, vaikka ehkä se kaikki valkoiset ja mustat viirut yhteenlaskien olisi sitä noin keskimäärin.

Transbat kirjoitti:

Elämä ei ole mikään mystinen ilmiö johon olisi sisäänkirjoitettuna reiluus. Onko se reilua että afrikassa AIDS:in saanut mies raiskaa pikkutytön uskoen sen parantavan tautinsa, jonka sai koska katolinen kirkko kieltää kondomit? Ei ole. Onko se reilua että Texasissa jollain miehellä vuoden tulot ovat suuremmat kuin monella pienellä valtiolla samalla kun Venäjällä ei jollain työläisellä ole rahaa ruokaan? Ei ole. Onko se reilua että tämän epäreiluuden keskellä meillä suomalaisilla menee keskimäärin aika hyvin. EI OLE. Elämä suosii välillä toisia ja potkii toisia, mutta se ei tee sitä reilusti ja tasapuolisesti!

Mitään reiluutta ei oikeasti ole olemassakaan kuin ihmisten mielessä. Se on kuin maaginen sateenkaarella ratsastava yksisarvinen, kiva haavekuva, mutta joka odottaa kohtaavansa sen elämänsä aikana saa kuolla karvaasti pettyneenä. Elämästä selviämisen tärkeimpiä asioita on ymmärtää se, ettei elämä ole reilua, eikä kaikkea epäreiluutta yrittämälläkään voi poistaa. Pitää vaan toivoa, että suurin osa siitä epäreiluudesta kääntyisi omaksi eduksi eikä haitaksi, ja hyväksyä se että aina niin ei käy. Elämältä reiluutta odottavat päätyvät pian nyrhimään ranteitaan partaterillä.

Kummallista on se, että jos joku uskaltaa sanoa suoraan, että elämä ei ole reilua, saa syytteitä kyynisyydestä ja kas kun ei depressiodiagnoosiakin. Vähän kuin olisi kiellettyä sanoa että seepra ei ole harmaa, vaikka ehkä se kaikki valkoiset ja mustat viirut yhteenlaskien olisi sitä noin keskimäärin.

että jos ei nää seepraa raidoiltaan niin kaikki on tasaisen harmaata.

Se että elämässä tapahtuu asioita ei ole kysmys reiluudesta vaan elämästä. Reiluutta on paljonkin ja kyynisyyden leima tulee siitä että näkee vain ne epäkohdat. Kyse ei ole siitä että pitäisi ummistaa silmät väärydeltä, vaan ehkäpä kannattaa ruokkia sitä hyvää että se voimistuisi.

Kyllä sinä saat sanoa suoraan ettei elämä ole reilua.

Mutta ei se ole realistista.

Se että turhautuu ja näkee asioita vain yhdeltä kantilta saattaa johtaa siihen ranteiden nyrhimiseen.

Jos elämisen selviämiseen tarvitsee vain toivoa että osa epäreiluudesta kääntyy omaksi edukseen, niin se on tapa elää sekin, minä en niin tee enkä katso omaavani mitään romanttista elämänkatsomusta.

Transbat kirjoitti:

Elämä ei ole mikään mystinen ilmiö johon olisi sisäänkirjoitettuna reiluus. Onko se reilua että afrikassa AIDS:in saanut mies raiskaa pikkutytön uskoen sen parantavan tautinsa, jonka sai koska katolinen kirkko kieltää kondomit? Ei ole. Onko se reilua että Texasissa jollain miehellä vuoden tulot ovat suuremmat kuin monella pienellä valtiolla samalla kun Venäjällä ei jollain työläisellä ole rahaa ruokaan? Ei ole. Onko se reilua että tämän epäreiluuden keskellä meillä suomalaisilla menee keskimäärin aika hyvin. EI OLE. Elämä suosii välillä toisia ja potkii toisia, mutta se ei tee sitä reilusti ja tasapuolisesti!

Mitään reiluutta ei oikeasti ole olemassakaan kuin ihmisten mielessä. Se on kuin maaginen sateenkaarella ratsastava yksisarvinen, kiva haavekuva, mutta joka odottaa kohtaavansa sen elämänsä aikana saa kuolla karvaasti pettyneenä. Elämästä selviämisen tärkeimpiä asioita on ymmärtää se, ettei elämä ole reilua, eikä kaikkea epäreiluutta yrittämälläkään voi poistaa. Pitää vaan toivoa, että suurin osa siitä epäreiluudesta kääntyisi omaksi eduksi eikä haitaksi, ja hyväksyä se että aina niin ei käy. Elämältä reiluutta odottavat päätyvät pian nyrhimään ranteitaan partaterillä.

Kummallista on se, että jos joku uskaltaa sanoa suoraan, että elämä ei ole reilua, saa syytteitä kyynisyydestä ja kas kun ei depressiodiagnoosiakin. Vähän kuin olisi kiellettyä sanoa että seepra ei ole harmaa, vaikka ehkä se kaikki valkoiset ja mustat viirut yhteenlaskien olisi sitä noin keskimäärin.

ei voi väittää, että elämä kokonaisvaltaisena ilmiönä ei olisi reilua. On totta, että maailma on täynnä epäkohtia, julmuutta, vääryyttä. Yhtä totta on myös se, että elämässä tapahtuu myös hyviä asioita, kohtaa hyviä ihmisiä ja asiat menevät hienosti. Ovatko nekin sinun mielestäsi epäreiluja, kun eivät kosketa kaikkia? Eli tulemme siihen, että jos haluaa nähdä kaiken mustana, sen todella näkee. Hyvät asiat kääntyvät huonoiksi. Ihminen voi psyykata itsensä myös negatiiviseen ajatteluun. Se ei vain ole kovin hedelmällistä.

Kyllä sinä saat julistaa elämän epäreiluutta. Muista vain, että se on ainoastaan sinun totuutesi. Elämässä pärjää varsin hyvin -uskon että jopa paljon paremmin- toisenlaisellakin asenteella. Jos seepra onkin mustavalkoinen, ei elämä ole sitä. Elämän voi elää näkemällä epäkohdat mutta myös kaiken sen hyvän mitä maailmassa sentään vielä on. Kun näkee hyvän, selviytyy huomattavasti paremmin myös pahoista asioista, koska on jotakin mihin uskoa. Olen tässä viime aikoina kokenut sen taas ihan henkilökohtaisesti.

se tulikin kirjoitti:

että jos ei nää seepraa raidoiltaan niin kaikki on tasaisen harmaata.

Se että elämässä tapahtuu asioita ei ole kysmys reiluudesta vaan elämästä. Reiluutta on paljonkin ja kyynisyyden leima tulee siitä että näkee vain ne epäkohdat. Kyse ei ole siitä että pitäisi ummistaa silmät väärydeltä, vaan ehkäpä kannattaa ruokkia sitä hyvää että se voimistuisi.

Kyllä sinä saat sanoa suoraan ettei elämä ole reilua.

Mutta ei se ole realistista.

Se että turhautuu ja näkee asioita vain yhdeltä kantilta saattaa johtaa siihen ranteiden nyrhimiseen.

Jos elämisen selviämiseen tarvitsee vain toivoa että osa epäreiluudesta kääntyy omaksi edukseen, niin se on tapa elää sekin, minä en niin tee enkä katso omaavani mitään romanttista elämänkatsomusta.

Olen monessakin asiassa teidän kanssanne samaa mieltä.Itse olen aika tavalla optimistinen henkilö.Siksi kai jaksankin ajatella että elämässä on paljon hyviä asioita ja olen niille avoin.Kuitenkin samalla olen ymmärtänyt sen että elämä itsessään ei ole reilu tai kuten minä sanoisin oikeudenmukainen.Tämä tieto helpottaa koska se vapauttaa pakonomaisesta tarpeesta ajatella että kaiken pitäisi olla reilua.
Se myös auttaa pääsemään eteenpäin, minusta se että kaikki olisi niin tyyliin hyvä tai paha saa palkkansa etc. niin sitten vasta umpikuja tulisi.
Elämä on kokokirjo kaikki värit ja minusta myös ihmisellä on oikeus(heh taas tuo sana)tuntea niin negatiivisia kuin positiivisia tunteita.Kaikella on aikansa elkäämme syyllistäkö onnensa kukkuloilla olevia ihmisiä kuin myöskään epätoivon partaalla eläviä.

se tulikin kirjoitti:

että jos ei nää seepraa raidoiltaan niin kaikki on tasaisen harmaata.

Se että elämässä tapahtuu asioita ei ole kysmys reiluudesta vaan elämästä. Reiluutta on paljonkin ja kyynisyyden leima tulee siitä että näkee vain ne epäkohdat. Kyse ei ole siitä että pitäisi ummistaa silmät väärydeltä, vaan ehkäpä kannattaa ruokkia sitä hyvää että se voimistuisi.

Kyllä sinä saat sanoa suoraan ettei elämä ole reilua.

Mutta ei se ole realistista.

Se että turhautuu ja näkee asioita vain yhdeltä kantilta saattaa johtaa siihen ranteiden nyrhimiseen.

Jos elämisen selviämiseen tarvitsee vain toivoa että osa epäreiluudesta kääntyy omaksi edukseen, niin se on tapa elää sekin, minä en niin tee enkä katso omaavani mitään romanttista elämänkatsomusta.

Jos elämä on musta ja valkoinen, se ei ole harmaa.
Jos elämä on keltainen ja sininen, se ei ole vihreä.
Jos elämä on polttava ja jäätävä, se ei ole lauhkea.
Loogista?

Minäpä väitän, että jos elämä suosii enemmän toisia ja kiusaa enemmän toisia, se ei ole reilu.

Minä en sano että elämän epäreiluus tarkoittaisi, että elämä on koko ajan potkimassa päähän ja ilkeästi juonittelemassa ihmisiä vastaan. Ei tietenkään, se on yhtä naurettava ajatus kuin reilu maailmakin. Minä sanon, että elämän reiluus on illuusio. Reiluus on sitä että kaikki saavat yhtä paljon ja kellään ei ole paremmin kuin toisilla. Reiluus on tasapuolisuutta, reiluus on puolueettomuutta. Maailma ei ole vaaka joka mittaisi että kaikki saavat yhtä paljon. Se on enemmän kuin nopanheittoa jossa periaatteessa joka heitolla voi saada eri luvun, mutta joku voi silti saada sarjan kutosia ja toinen sarjan ykkösiä. Se on yksinkertaista todennäköisyyslaskentaa, loputtomien sattumien sarja.

Minä voin kertoa kyllä yhden tai toisen asian masennuksesta koska olen siitä itse selvinnyt ja sattuneesta syystä myös lukenut aiheesta yhtä ja toista. Yksi syy masennukseen ovat toteutumattomat odotukset. Yksi vaarallisimmista perusodotuksista on se, että maailman pitäisi mukamas kohdella ihmisiä reilusti, mitä se ei todellakaan tee. Ihmiset tekevät suunnitelmia kuvitellen, että maailma antaisi heidän toteuttaa ne, ja sitten eivät pysty päästämään niistä irti. Se on illuusiota, ja se on vaarallista illuusiota, koska se voi viedä ihmiseltä hengen. Yksi suurista oivalluksista jotka johtivat minut toipumiseen oli juuri se, että tietenkään maailma ei ole reilu. Se ei voi olla, koska reiluus on pohjimmiltaan ihmisten luoma abstraktio, jolle ei ole vastinetta todellisessa maailmassa. Maailma voi olla silmiemme kautta nähtynä kaunis ja ruma samanaikaisesti, se voi olla hyvä ja paha samanaikaisesti, mutta ei ole mitään voimaa joka tasaisi nuo asiat siististi ja huolehtisi että kaikilla on keskimäärin hyvä olla. Se ei tarkoita periksi antamista, vaan sen ymmärtämistä, ettei mikään pohjimmiltaan ole varmaa ja luotettavaa. Sen hyväksyminen pakottaa joustamiseen, kun taas joustamattomuus on varma tie tuhoon.

Kun elämä potkaisee minua, voin kyllä huutaa kivusta, mutta en rupea enää valittamaan että se on epäreilua, koska en odota maailman kohtelevan minua reilusti. Sen sijaan otettuani potkun vastaan parantelen ruhjetta ja jatkan matkaa tietoisena siitä, ettei potkun takana ollut pahaa tahtoa vaan se on osa asioiden normaalia järjestystä. Kun joku heiluttelee jalkaansa, joihinkuihin osuu, toisiin ei. Toki se on epäreilua ettei kaikkia potkita tasapuolisesti, mutta koska sille ei voi mitään, on parempi, ettei anna asian vaivata itseään. Ihmiset jotka uskovat elämän reiluuteen näkevät kohdalleen tulleen epäreiluuden heitä kohtaan suunnatuksi vääryydeksi. Siten reiluuden illuusioon uskominen on kaiken kateuden pohja. "Tuolla on ja minulla ei!" Vaan ei se valittamalla parane, eikä vetämällä hernettä nenään. Jos asialle ei itse voi tehdä mitään, se pitää hyväksyä. Ei se hyväksyminen tee epäreilusta reilua, se vain on ainut järkevä tapa toimia, jotta jaksaa eteenpäin.

Maailman epäreiluus on minun katsantokannastani kuin maailman pyöreys. Se ei sinänsä ole hyvä eikä paha asia, ellei kehitä itselleen maailmankuvaa joka vaatisi maailman olevan reilu (tai litteä pannukakku). Uskon henkilökohtaisesti, että ihmisten, jotka kykenevät - toisin kuin ei-tietoiset systeemit kuin maailmamme - olemaan reiluja toisilleen tulisi pyrkiä olemaan aiheuttamatta epäreiluuden lisääntymistä, koska epäreiluus lähes aina johtaa jonkinlaiseen kärsimiseen. Ei kuitenkaan pidä odottaa reiluutta kuin korkeintaan toisilta ihmisiltä, sillä se johtaa vain pettymyksiin. Mannerlaatat, ukkospilvet tai mikrobit, joitain mainitakseni, ovat kaiken reiluuden ulkopuolella.

Kun reiluuden todellisen luonteen on oivaltanut, epäreilussa maailmassa eläminenkin voi olla palkitsevaa. Reiluuden odottaminen maailmalta voi sen sijaan pilata koko elämän.

Transbat kirjoitti:

Jos elämä on musta ja valkoinen, se ei ole harmaa.
Jos elämä on keltainen ja sininen, se ei ole vihreä.
Jos elämä on polttava ja jäätävä, se ei ole lauhkea.
Loogista?

Minäpä väitän, että jos elämä suosii enemmän toisia ja kiusaa enemmän toisia, se ei ole reilu.

Minä en sano että elämän epäreiluus tarkoittaisi, että elämä on koko ajan potkimassa päähän ja ilkeästi juonittelemassa ihmisiä vastaan. Ei tietenkään, se on yhtä naurettava ajatus kuin reilu maailmakin. Minä sanon, että elämän reiluus on illuusio. Reiluus on sitä että kaikki saavat yhtä paljon ja kellään ei ole paremmin kuin toisilla. Reiluus on tasapuolisuutta, reiluus on puolueettomuutta. Maailma ei ole vaaka joka mittaisi että kaikki saavat yhtä paljon. Se on enemmän kuin nopanheittoa jossa periaatteessa joka heitolla voi saada eri luvun, mutta joku voi silti saada sarjan kutosia ja toinen sarjan ykkösiä. Se on yksinkertaista todennäköisyyslaskentaa, loputtomien sattumien sarja.

Minä voin kertoa kyllä yhden tai toisen asian masennuksesta koska olen siitä itse selvinnyt ja sattuneesta syystä myös lukenut aiheesta yhtä ja toista. Yksi syy masennukseen ovat toteutumattomat odotukset. Yksi vaarallisimmista perusodotuksista on se, että maailman pitäisi mukamas kohdella ihmisiä reilusti, mitä se ei todellakaan tee. Ihmiset tekevät suunnitelmia kuvitellen, että maailma antaisi heidän toteuttaa ne, ja sitten eivät pysty päästämään niistä irti. Se on illuusiota, ja se on vaarallista illuusiota, koska se voi viedä ihmiseltä hengen. Yksi suurista oivalluksista jotka johtivat minut toipumiseen oli juuri se, että tietenkään maailma ei ole reilu. Se ei voi olla, koska reiluus on pohjimmiltaan ihmisten luoma abstraktio, jolle ei ole vastinetta todellisessa maailmassa. Maailma voi olla silmiemme kautta nähtynä kaunis ja ruma samanaikaisesti, se voi olla hyvä ja paha samanaikaisesti, mutta ei ole mitään voimaa joka tasaisi nuo asiat siististi ja huolehtisi että kaikilla on keskimäärin hyvä olla. Se ei tarkoita periksi antamista, vaan sen ymmärtämistä, ettei mikään pohjimmiltaan ole varmaa ja luotettavaa. Sen hyväksyminen pakottaa joustamiseen, kun taas joustamattomuus on varma tie tuhoon.

Kun elämä potkaisee minua, voin kyllä huutaa kivusta, mutta en rupea enää valittamaan että se on epäreilua, koska en odota maailman kohtelevan minua reilusti. Sen sijaan otettuani potkun vastaan parantelen ruhjetta ja jatkan matkaa tietoisena siitä, ettei potkun takana ollut pahaa tahtoa vaan se on osa asioiden normaalia järjestystä. Kun joku heiluttelee jalkaansa, joihinkuihin osuu, toisiin ei. Toki se on epäreilua ettei kaikkia potkita tasapuolisesti, mutta koska sille ei voi mitään, on parempi, ettei anna asian vaivata itseään. Ihmiset jotka uskovat elämän reiluuteen näkevät kohdalleen tulleen epäreiluuden heitä kohtaan suunnatuksi vääryydeksi. Siten reiluuden illuusioon uskominen on kaiken kateuden pohja. "Tuolla on ja minulla ei!" Vaan ei se valittamalla parane, eikä vetämällä hernettä nenään. Jos asialle ei itse voi tehdä mitään, se pitää hyväksyä. Ei se hyväksyminen tee epäreilusta reilua, se vain on ainut järkevä tapa toimia, jotta jaksaa eteenpäin.

Maailman epäreiluus on minun katsantokannastani kuin maailman pyöreys. Se ei sinänsä ole hyvä eikä paha asia, ellei kehitä itselleen maailmankuvaa joka vaatisi maailman olevan reilu (tai litteä pannukakku). Uskon henkilökohtaisesti, että ihmisten, jotka kykenevät - toisin kuin ei-tietoiset systeemit kuin maailmamme - olemaan reiluja toisilleen tulisi pyrkiä olemaan aiheuttamatta epäreiluuden lisääntymistä, koska epäreiluus lähes aina johtaa jonkinlaiseen kärsimiseen. Ei kuitenkaan pidä odottaa reiluutta kuin korkeintaan toisilta ihmisiltä, sillä se johtaa vain pettymyksiin. Mannerlaatat, ukkospilvet tai mikrobit, joitain mainitakseni, ovat kaiken reiluuden ulkopuolella.

Kun reiluuden todellisen luonteen on oivaltanut, epäreilussa maailmassa eläminenkin voi olla palkitsevaa. Reiluuden odottaminen maailmalta voi sen sijaan pilata koko elämän.

reilu nyt on hiukan väärä alunperinkään, mutta olkoon nyt siinä.

Mä ymmärrän kyllä ja olemme melkoisesti samaa mieltäkin mutta tuo minua tuumituttaa että millainen vastapllon se maailman pitää lyödä että se vetää masennukseen ja sitten vasta tajuaa ettei kaikki mene aina niinkuin itse haluaa.

Tarkoitan että missä vaiheessa ihminen tavoittaa sen tietoisuuden ympäröivästä maailmasta ettei kaikki langat ole hänen käsissään. Minä sanoisin että sen tulisi oppia pikkuhiljaa kun kasvaa eli ei synny väärää oletusta.

Ja jos ei ole ollut ns. varautunut siihen että elämä saattaa olla todella b**ch
niin kenen syy se on? Mannerlaattojen vai ihmisten vai kasvatuksen vai?

Ja kateus, se on todellakin siitä katsontakannasta kiinni. Jos haluaa ajatella että elämä on paska ja epäreilu niin sitä on kateellinen. Mutta jos ajattelee että se ei ole sinulta pois niin elämä on helpompaa.

Tämä nyt menee sotkuksi väkisinkin, mutta se että elämä olisi arpapeliä,loputtominen sattumien sarja, sotii minun maailmaani vastaan.

Mä muistan kun itse ensimmäisen sydänsuruni sain ja tuntui ettei elämä ole rehellistä, meni usko ihmiseen mutta ei rakkauteen.

Ehkä mä katselen maailmaakin samallalailla, ei mulla mene usko asiaan vaan tekijöihin.

Mä en pysty ottamaan texas-sedän taskusta rahaa ja antaa köyhille, mutta mä pystyn auttamaan omasta taskustani.

JA se mitä siis tässä koitan sanoa on se että kaikki lähtee itsestään. Kukaan ei pysty satutamaan sua niinkuin sinä itse eikä rakastamaan niinkuin sinä itse. Ja siitä tasapainosta mitä itsestään ajattelee, siitä lähtee se millaisena maailman näkee.

Niin kauan kuin on enempi kuin yksi, niin kauan on hyvempää ja huonompaa.

tuo sana kirjoitti:

reilu nyt on hiukan väärä alunperinkään, mutta olkoon nyt siinä.

Mä ymmärrän kyllä ja olemme melkoisesti samaa mieltäkin mutta tuo minua tuumituttaa että millainen vastapllon se maailman pitää lyödä että se vetää masennukseen ja sitten vasta tajuaa ettei kaikki mene aina niinkuin itse haluaa.

Tarkoitan että missä vaiheessa ihminen tavoittaa sen tietoisuuden ympäröivästä maailmasta ettei kaikki langat ole hänen käsissään. Minä sanoisin että sen tulisi oppia pikkuhiljaa kun kasvaa eli ei synny väärää oletusta.

Ja jos ei ole ollut ns. varautunut siihen että elämä saattaa olla todella b**ch
niin kenen syy se on? Mannerlaattojen vai ihmisten vai kasvatuksen vai?

Ja kateus, se on todellakin siitä katsontakannasta kiinni. Jos haluaa ajatella että elämä on paska ja epäreilu niin sitä on kateellinen. Mutta jos ajattelee että se ei ole sinulta pois niin elämä on helpompaa.

Tämä nyt menee sotkuksi väkisinkin, mutta se että elämä olisi arpapeliä,loputtominen sattumien sarja, sotii minun maailmaani vastaan.

Mä muistan kun itse ensimmäisen sydänsuruni sain ja tuntui ettei elämä ole rehellistä, meni usko ihmiseen mutta ei rakkauteen.

Ehkä mä katselen maailmaakin samallalailla, ei mulla mene usko asiaan vaan tekijöihin.

Mä en pysty ottamaan texas-sedän taskusta rahaa ja antaa köyhille, mutta mä pystyn auttamaan omasta taskustani.

JA se mitä siis tässä koitan sanoa on se että kaikki lähtee itsestään. Kukaan ei pysty satutamaan sua niinkuin sinä itse eikä rakastamaan niinkuin sinä itse. Ja siitä tasapainosta mitä itsestään ajattelee, siitä lähtee se millaisena maailman näkee.

Niin kauan kuin on enempi kuin yksi, niin kauan on hyvempää ja huonompaa.

mä lähden aina siitä näkökannasta että odotan reiluutta. Koska muuten mä en odottaisi kuin jotain vähän sinne päin. Joskus käy hyvin joskus ei, mutta mulla on joka asiaan lähtökohta se että, mä saan sitä mitä tilaan.

tuo sana kirjoitti:

reilu nyt on hiukan väärä alunperinkään, mutta olkoon nyt siinä.

Mä ymmärrän kyllä ja olemme melkoisesti samaa mieltäkin mutta tuo minua tuumituttaa että millainen vastapllon se maailman pitää lyödä että se vetää masennukseen ja sitten vasta tajuaa ettei kaikki mene aina niinkuin itse haluaa.

Tarkoitan että missä vaiheessa ihminen tavoittaa sen tietoisuuden ympäröivästä maailmasta ettei kaikki langat ole hänen käsissään. Minä sanoisin että sen tulisi oppia pikkuhiljaa kun kasvaa eli ei synny väärää oletusta.

Ja jos ei ole ollut ns. varautunut siihen että elämä saattaa olla todella b**ch
niin kenen syy se on? Mannerlaattojen vai ihmisten vai kasvatuksen vai?

Ja kateus, se on todellakin siitä katsontakannasta kiinni. Jos haluaa ajatella että elämä on paska ja epäreilu niin sitä on kateellinen. Mutta jos ajattelee että se ei ole sinulta pois niin elämä on helpompaa.

Tämä nyt menee sotkuksi väkisinkin, mutta se että elämä olisi arpapeliä,loputtominen sattumien sarja, sotii minun maailmaani vastaan.

Mä muistan kun itse ensimmäisen sydänsuruni sain ja tuntui ettei elämä ole rehellistä, meni usko ihmiseen mutta ei rakkauteen.

Ehkä mä katselen maailmaakin samallalailla, ei mulla mene usko asiaan vaan tekijöihin.

Mä en pysty ottamaan texas-sedän taskusta rahaa ja antaa köyhille, mutta mä pystyn auttamaan omasta taskustani.

JA se mitä siis tässä koitan sanoa on se että kaikki lähtee itsestään. Kukaan ei pysty satutamaan sua niinkuin sinä itse eikä rakastamaan niinkuin sinä itse. Ja siitä tasapainosta mitä itsestään ajattelee, siitä lähtee se millaisena maailman näkee.

Niin kauan kuin on enempi kuin yksi, niin kauan on hyvempää ja huonompaa.

Kyse ei ole siitä että ei tajuaisi ettei kaikki mene aina niin kuin itse haluaa. Jokainen kävelemään oppinut varmasti tietää tämän verran maailmasta. Toinen asia on kuitenkin ymmärtää elämän pohjimmainen reiluuden puute ja sattumanvarainen epäoikeudenmukaisuus. Suomen suojatussa onnelassa, keskiluokkaisessa kodissa on helppo uskoa, että asiat saa aina järjestymään jotenkin vaikka pieniä kolhuja silloin tällöin tulisikin, mutta harvempi tulee ajatelleeksi että koska tahansa se elämä voi päättyä todelliseen katastrofiin, jonka jäljiltä on kaikki rakennettava uusiksi, eikä mikään voi palata ennalleen. Se katastrofi voi olla terveydellinen, se voi olla taloudellinen tai se voi olla hyvin kirjaimellinen, esimerkiksi jokin onnettomuus. Tuon katastrofin voi kouriintuntuvasti ymmärtää vasta kun löytää itsensä avuttomana keskellä hirvittävää kurimusta, josta ei näytä olevan mitään ulospääsyä. (Tietenkin ensimmäinen tärkeä askel ulospääsyssä on myöntää oma avuttomuutensa, koska silloin ymmärtää alkaa hakea apua.)

Tuollainen katastrofi opettaa toisaalta suhtautumaan elämään eri tavalla. Kun on menettänyt elämän perusasiat, niihin ei enää suhtaudu kuin itsestäänselvyyksiin. Samoin tulee tietoiseksi, että ne voi menettää uudestaan, joten niitä oppii arvostamaan silloin kun ne ovat vielä siinä. Ei ihminen kadehdi naapurin uutta tila-autoa, jos on tyytyväinen siitä että on yleensäkään elossa. Sen se tosin tekee, että alkaa nähdä yhä selvemmin ihmisten välinpitämättömyyden toisten kärsimykselle. Joka on itse tarvinnut apua, tietää miten välttämätöntä sen olemassaolo on, mutta jotenkin tuntuu että avun saatavuudesta päättävät etuoikeutetut ihmiset, joilla on aina mennyt kaikki enemmän tai vähemmän suunnitelmien mukaan. Se ei ole hyvä asia.

Transbat kirjoitti:

Kyse ei ole siitä että ei tajuaisi ettei kaikki mene aina niin kuin itse haluaa. Jokainen kävelemään oppinut varmasti tietää tämän verran maailmasta. Toinen asia on kuitenkin ymmärtää elämän pohjimmainen reiluuden puute ja sattumanvarainen epäoikeudenmukaisuus. Suomen suojatussa onnelassa, keskiluokkaisessa kodissa on helppo uskoa, että asiat saa aina järjestymään jotenkin vaikka pieniä kolhuja silloin tällöin tulisikin, mutta harvempi tulee ajatelleeksi että koska tahansa se elämä voi päättyä todelliseen katastrofiin, jonka jäljiltä on kaikki rakennettava uusiksi, eikä mikään voi palata ennalleen. Se katastrofi voi olla terveydellinen, se voi olla taloudellinen tai se voi olla hyvin kirjaimellinen, esimerkiksi jokin onnettomuus. Tuon katastrofin voi kouriintuntuvasti ymmärtää vasta kun löytää itsensä avuttomana keskellä hirvittävää kurimusta, josta ei näytä olevan mitään ulospääsyä. (Tietenkin ensimmäinen tärkeä askel ulospääsyssä on myöntää oma avuttomuutensa, koska silloin ymmärtää alkaa hakea apua.)

Tuollainen katastrofi opettaa toisaalta suhtautumaan elämään eri tavalla. Kun on menettänyt elämän perusasiat, niihin ei enää suhtaudu kuin itsestäänselvyyksiin. Samoin tulee tietoiseksi, että ne voi menettää uudestaan, joten niitä oppii arvostamaan silloin kun ne ovat vielä siinä. Ei ihminen kadehdi naapurin uutta tila-autoa, jos on tyytyväinen siitä että on yleensäkään elossa. Sen se tosin tekee, että alkaa nähdä yhä selvemmin ihmisten välinpitämättömyyden toisten kärsimykselle. Joka on itse tarvinnut apua, tietää miten välttämätöntä sen olemassaolo on, mutta jotenkin tuntuu että avun saatavuudesta päättävät etuoikeutetut ihmiset, joilla on aina mennyt kaikki enemmän tai vähemmän suunnitelmien mukaan. Se ei ole hyvä asia.

kautta voittoon?
Jotenkin se vaan on sillein että jos tarvitsee menettää melkein jotain että tietää sen arvon niin ei se ole ainoa tapa ymmärtää miten suuri merkitys asioilla on. Tietysti se avaa silmät väkisinkin mutta että pitää olla polvillaan ennenkuin oppii kävelemään, musta toi on taas sitä yhden sortin katsomusta johon en usko.

Kun on hukkumassa sitä tajuaa hapen tärkeyden, mutta sitä ennen jos ei ole uhrannut ajatustakaan hapelle, niin se ei ole kenenkään muun syytä kuin oman itsensä.

kurjimuksen kirjoitti:

kautta voittoon?
Jotenkin se vaan on sillein että jos tarvitsee menettää melkein jotain että tietää sen arvon niin ei se ole ainoa tapa ymmärtää miten suuri merkitys asioilla on. Tietysti se avaa silmät väkisinkin mutta että pitää olla polvillaan ennenkuin oppii kävelemään, musta toi on taas sitä yhden sortin katsomusta johon en usko.

Kun on hukkumassa sitä tajuaa hapen tärkeyden, mutta sitä ennen jos ei ole uhrannut ajatustakaan hapelle, niin se ei ole kenenkään muun syytä kuin oman itsensä.

Luetteko te ollenkaan näitä vai mitä.

Hei haloo ottakaa hetki lukekaa ja ymmärtäkää toisen ajatus ennenkuin kirjoitatte.Tämänkö takia täällä voidaan pahoin, alan ymmärtää.

haloo kirjoitti:

Luetteko te ollenkaan näitä vai mitä.

Hei haloo ottakaa hetki lukekaa ja ymmärtäkää toisen ajatus ennenkuin kirjoitatte.Tämänkö takia täällä voidaan pahoin, alan ymmärtää.

luettua. Johtuen siitä.

Niin tuohon katastrofi asiaan.
Jos olen ymmärtänyt jotain väärin voisin sanoa anteeksi, mutta kun tämä ei ole Ehdoton Totuus- seura.

Tämän takia täällä voidaan pahoin, kun joku kirjoittaa jotain ja kun se ei ymmärrätänyt asiaa samoin kuin joku toinen, tai se asia ei ollut sille yhtä tärkeä tai se oli vain erimieltä.

Hei haloo, maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.