Avaudu. Mistä tahansa.
Voin aloittaa.
Olen aina viihtynyt hyvin yksinäni. Vähän liiankin hyvin. Joskus ehkä noin viisi vuotta sitten jäin joskus mieluummin kotiin katsomaan telkkaa tai pelaamaan tietokonetta, kuin että olisin lähtenyt kavereiden kanssa ulos. Tämä sitten lisääntyi ja lopulta tietty kaverit lakkasivat hakemasta. Eristäytyneisyys lisääntyi ja nykyään olenkin lähes kaiken vapaa-ajan kotona. Kavereiden kanssa käyn jossain ehkä 5-10 päivänä vuodessa.
Kestän katseen, olen ihan fiksu ja mukava, älykäskin ehkä, mutta luonnollisesti sitä ei pahemmin tapaa tyttöjä, kun on vaan kotona kaiket päivät. Netissä toki joskus tulee niidenkin kanssa juteltua, mutta tyttöystävä on jäänyt saamatta mistään ensisuudelmista ja sen sellaisista puhumattakaan.
No mutta mutta, yllättäin tapasin netissä erään tytön. Söpö, mukava, hauska, fiksu. Ihastuinkin vähän, ja minulla saattaisi jopa ehkä olla jotain mahiksiakin. Mutta... helvetti se on minua neljä vuotta nuorempi ja asuu jossain ihan-liian-kaukana. No se neljä vuotta ei niin paljoa ole, mutta silloin kyllä kun toisella on vielä murrosikä alkamassa ja toisella jo loppumassa. Ei sillä ole iän vuoksi vielä vakiintunutta identiteettiäkään. Enpä sitten tiedä...
Ei elämä ole paljoa antanut, enkä osaa ottaakaan.
Voin aloittaa.
Olen aina viihtynyt hyvin yksinäni. Vähän liiankin hyvin. Joskus ehkä noin viisi vuotta sitten jäin joskus mieluummin kotiin katsomaan telkkaa tai pelaamaan tietokonetta, kuin että olisin lähtenyt kavereiden kanssa ulos. Tämä sitten lisääntyi ja lopulta tietty kaverit lakkasivat hakemasta. Eristäytyneisyys lisääntyi ja nykyään olenkin lähes kaiken vapaa-ajan kotona. Kavereiden kanssa käyn jossain ehkä 5-10 päivänä vuodessa.
Kestän katseen, olen ihan fiksu ja mukava, älykäskin ehkä, mutta luonnollisesti sitä ei pahemmin tapaa tyttöjä, kun on vaan kotona kaiket päivät. Netissä toki joskus tulee niidenkin kanssa juteltua, mutta tyttöystävä on jäänyt saamatta mistään ensisuudelmista ja sen sellaisista puhumattakaan.
No mutta mutta, yllättäin tapasin netissä erään tytön. Söpö, mukava, hauska, fiksu. Ihastuinkin vähän, ja minulla saattaisi jopa ehkä olla jotain mahiksiakin. Mutta... helvetti se on minua neljä vuotta nuorempi ja asuu jossain ihan-liian-kaukana. No se neljä vuotta ei niin paljoa ole, mutta silloin kyllä kun toisella on vielä murrosikä alkamassa ja toisella jo loppumassa. Ei sillä ole iän vuoksi vielä vakiintunutta identiteettiäkään. Enpä sitten tiedä...
Ei elämä ole paljoa antanut, enkä osaa ottaakaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Viestiketjun aloittaja kuulosti jotenkin kaukaisesti minulta itseltäni. Minä vainen olen tyttö.
Viihdyn yksikseni kaikenlaista puuhaillen ja vain oleskellen. En kaipaa ympärilleni hälinää, ihmisten huutoa tai möykkää. olen itselleni parasta seuraa. Toisinaan tunnen kyllä itseni yksinäiseksi, mutta tunne laantuu ajan myötä.
Ala-asteella kavereita oli, mutta pikku hiljaa aloin vetäytyä pois kaikesta yhteistouhusta. Ylä-asteella näin kavereita lähestulkoon vain koulussa, kaiken kruunasi vielä parhaan ystäväni muuttaminen toiselle paikkakunnalle. Nykyään ollessani lukiossa mikään ei ole oikeastaan muuttunut, kavereita (niitä harvoja) tulee nähtyä vapaa-ajalla enää noin kerran kuussa. Kaikesta päätellen olen erakkoluonne, en silti sure sitä. Tämä on kohtaloni.
Uskon, jos koettaisin kovasti, saisin varmasti kavereita. En vain halua sitä. Olen luonteeltani mukava ja ystävällinen, viisaaksikin voisin itseäni kuvailla, mutta olen myös hiljainen ja ilmeisesti sisäänpäin kääntynyt. Sitä minä olen. Ystävyys sitoo, en tiedä olenko luotu sen huoltamiseen. Ehkä en vain ole kohdannut kaltaistani ihmistä.
Yksin on hyvä olla, mutta toisinaan...
Eristykset loppuu....nyt!
Runoa en viitsi tässä tekemällä tehdä, mutta tuonne saa tulla vapaasti, niinkuin meikäläinen sanoisi "haisemaan"
Pikku kakkosen posti:
http://spaces.msn.com/members/ParadoxPerkele/
Warning! Achtung! Obs! Vaara!
Siellä on/saattaa sitten olla aika ronskia/outoa huumoria sitä kiroilua.
Ennakkoluuloisille ihmisille tiedoksi jotka eivät ymmärä huumorintajuani, niin EN ole:Rasisti vaikka maastohoust löytyy,satanisti,saatanpalvoja,uskovainen,ateisti.....
Yleensä ihan kiva ihminen.
Minä olen vain minä.
Mutta kunhan kukaan ei heitä sitä kusta sinne kiukaalle, niin kaikilla on hyvä olla.
Pakko tässä on sosiaalisemmaksi ryhtyä, kun on muutto 3 solun opiskelijakämppään edessä.
Väliaikaisvuodatukset.
Vituttaa ja ahdistaa. Ennen koin kaiken negatiivisen pelkkänä suruna, mutta nykyään näen enimmäkseen vitutusta, turhautuneisuutta ja masentavaa ahdistusta. En pidä tilanteen suunnanmuutoksesta, enkä siitä, että negatiiviset asiat käsitellään aivoissani agressiivisin menetelmin.
No, sitten asiaan. En ole pitkään aikaan kirjoitellut tänne, nyt voisi olla taas pikkuhiljaa sen aika.
Jotkut kohditavat sääliänsä ulkomaalaisia kohtaan Suomessa sen takia, että heitä syrjitään, halveksutaan ja hakataan pelkästään ihonvärinsä, ulkoisen olemuksensa tai synnyinmaansa vuoksi. On totta, että heitä on kohdeltu kaltoin (joskin, en tiedä onko se ollut kokonaan aiheetonta kohtelua). On totta, että he saattavat tuntea itsensä syrjääntyneiksi ja on totta, että he saattavat tuntea, etteivät kuulu tähän yhteisöön.
Minun tilanteeni on mielestäni pahempi.
Ulkomaalaiset kuuluvat edes jonnekin (omaan kotimaahansa), heillä on paikka jonne palata jos olot Suomessa eivät miellytä. Paikka jonne palata, jos he haluavat kokea taas olevansa osa jotakin suurta.
Mutta.
Minä pelkästään näytän ulkomaalaiselta. Kielsin sen aikoinani, mutta karu totuus on syöksynyt tietoisuuteeni salaman tavoin aivan liian monta kertaa. Ensin ajattelin, että ei siitä ole vaivaa, mutta toisin on totuus. Suomi on yleistettynä rasistinen kansa. Saan kokoajan, kaikkialla, aina syrintää, halveksuntaa ja ns. pahoja silmiä ja kuiskintaa osakseni. Kaikki luuloni eivät ole vainoharhaisuuttani, erinäiset ihmiset (jotka ovat kehdanneet) ovat viitanneet suoraan "ulkomaalaisuuteeni", ja jos kävelisin iltaisin pitkin Helsingin keskustan tai järvenpään katuja, saisin todennäköisesti turpaani alta aikayksikön.
Miksikö tilanteeni sitten on pahempi kuin todellisten ulkomaalaisten? No minäpä kerron:
Kuten jo sanoin, ulkomaalaisillaan on se kotimaa, johon palata, mutta koska tietääkseni olen suomalaissyntyinen, ei minulla ole mitään maankolkkaa tai vastaavaa, jossa olisi kaltaisiani ja joiden pariin voisin "palata". Tästä päästään siihen pisteeseen, etten kuulu yhtään minnekään, olen aina kummajainen, aina outo ja erilainen huonolla tavalla. Jopa kehitysvammaisilla on kaltaisiaan kohtalotovereita. Minulla ei ainuttakaan.
Tämä tilanne saa minut turhautumaan, masentumaan, ahdistumaan ja kokemaan sanoinkuvaamatonta vihaisuutta kaikkea kohtaan. En todella tiedä mitä tekisin. Jos muuttaisin ulkomaille, siellä olisi sama juttu, ainoana erotuksena se, etten osaisi sen hetkisen maani kieltä yhtä sujuvasti kuin tämän.
Vituttaa.
Minusta tulee suorastaan syntisen itsekäs. Olen alkanut kadottaa kiinnostustani, välittämistäni ja tunteitani kaikkea kohtaan. Minulla ei ole enää ketään tai mitään mistä pitää kiinni ja välittää. En edes tiedä, onko perhe omani, vai olenko vain äpärä tai vieras "kodissani". Tästä johtuen en voi välittää mistään tai kenestäkään muusta kuin itsestäni, ja kaikkihan tietävät mihin se johtaa. Kohta alan menettämään välittämistäni myös itseäni kohtaan.
Masentaa.
Siis mitä minun pitäisi tehdä, jotta minut hyväksyttäisiin edes jossain.
Ahdistaa.
Elämälläni ei ole sisältöä, tämä ongelma tulee aina vastaan, se kalvaa aina mieltäni, kuolemaani saakka. En tule koskaan pääsemään siitä yli enkä liioin eroon.
Suututtaa.
Vittu, vielä minä puran kaikkien elinvuosieni kaikki kasautuneet turhamaisuuden paineet, joita en ikinä purkanut mihinkään enkä keneenkään.
Vittu, lähden röökille.
Vituttaa.
m17
En nyt tässä käy suoltamaan mitään sitä mutu-kotipsykologipaskaa, ja sano että älä tapa itteäs tai jotain, vaan sanon että tiedän 99% varmasti mitä olet kokenut, koska tuo on suoraan kuin kuin meikäläisen elämästä joten, "welcome to the party pal" saatana, nyt mä lähden röökille.
Ps. toi mun msn blogi toimii, tai ei toimi, who fucking cares!
Ei tartte olla ulkomaalainen, jos on ujo ja heikko itsetunto. Yhtälailla niitä jotka kulkevat hiljaa pääpainuksissa kiusataan. Jotenkin, vaikka ei löytyisikään mitään hyvää syytä. Niihin kiinnitetään huomiota, oli ulkomaalainen tai ei. Kyllä se eri ihon väri lisää sitä, mutta lihavat ihmisetkin huomataan lähes kaikkialla. Varsinkin kaupan kassalla.
lisätään nyt vähäsen. Kyllä ulkomaalaset huomataan helpommin kuin ylipainoiset. Sulla on paska elämä. mullakin oli.
Ulkomaalaisen näköinen ei mahda mitään sille, että näyttää ulkomaalaiselta.
Lihava voi vaihduttaa, heikon itsetunnon omaava voi kohottaa itsetuntoaan. Ujoudestakaan ei ole mahdotonta päästä yli.
Jos näyttää ulkomaalaiselta, tilanne on kerta kaikkiaan toivoton, sillä sille ei voi tehdä yhtikäs mitään.
Ok. Nyt mäkin haluan valittaa jostain.
Kotona riidellään lähes aina. Mua rassaa kamalasti kun pienet tappelee ja sitten isä tulee siihen huutamaan. Aina kuuluu huuto jos tekee jotakin väärää. Riittää kun potkaisee varpaansa penkin laitaan, siitä seuraa: Yritä nyt vähän katsoa eteesi, koko ajan joku kompuroi!Kato mihin jalkasi pistäs!!! Valitusta pieni tovi. Ei se mitään jos vain mulle valitettais, mutta kun koko ajan jollekkin. Talossa ei ole rauhallista oikeastaan koskaan. Tavallinen melu ihan ok. Mutta jatkuvan huutaminen jja riiteleminen...
http://www.livejournal.com/users/kaiku88/
Siellä mun muut avautumiseni.
Kommentoikaa niitä :>
Mistäs sitä alottaisi, kun on niin paljon kaikkea.. No, olen nyt kesällä ollut masentuneempi kuin tavallisesti. Olen puoli vuotta yrittänyt laihduttaa, mutta en onnistu. Silti käyn aina lenkillä ja juoksen itseni melkein pyörryksiin. Minulla oli myös hyvä ystävä messengerissä, olemme jutelleet puolen vuoden ajan aika usein, hän on ulkomaalainen. Eilen hän sitten hylkäsi minut, siitä syystä etten halunnut avata web kameraani, koska näytin aika räjähtäneeltä :D Hän toivotti hyvät loppuelämät ja todennäköisesti poisti osoitteeni mesestään. Se oli aika kova isku. Hän on piristänyt masentavaa elämääni niin kauan, ja nyt hän sitten hylkäsi, vielä noin mitättömästä syystä. En ole vihainen. Surullinen vain. Ymmärrän häntä kuitenkin, en itsekään jaksaisi itseni kaltaista ihmistä, ja joudun sentään elämään "minuna". Minulle tuli vähän aikaa sitten kamala pelko, että menetän ystäväni, pelkoni ei sitten ollutkaan aiheeton. No, eipähän tarvitse enää yrittää miellyttää ketään. Vaikka ei se paljon lohduta. On minulla muut ystäväni, vaikka en heitä oikeastaan ikinä näekään.. Emmekä enää juttele mistään syvällisestä. Nykyään juttelumme on sellaista "Mitäs kuuluu"? "Eipä tässä mitään"-tyylistä. Masentaa. Jos edes onnistuisin laihtumaan. Vaikka ei sekään rumaa vartaloani tekisi paremmannäköiseksi. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä.. Ehkä tulee parempi olo. En tiedä. Voikun saisin uuden elämän. Kaikista eniten tulen surulliseksi, kun muistan sen hetken, kun tajusin , että tämä ystäväni on tosissaan. Nyt en enää ikinä pääse puhumaan hänelle, en voi kysyä syytä, miksi hän ei halua enää puhua minulle. En kertakaikkiaan voi uskoa, että se johtuisi pelkästään siitä kamerajutusta.. Vaikka hän kyllä sanoi, että valitse. Olin niin ääliö, etten avannut. Voiko olla enää idiootimpi? Olen kyllä aina ollut tyhmä. Nyt sen vasta todella tajusin. Olipas sekavaa.. Lisää on, en vain viitsi kirjoittaa enempää typeristä ongelmistani.