Laboratorio Suomi

Venäläisillä oli tapana kutsua Suomea laboratorioksi YYA-aikana. Suurin piirtein kaikki se, mitä nyt näemme tapahtuvan maailmanpolitiikassa ja erityisesti USA:ssa, on Venäjän vaikuttamista keinoilla, jotka ovat meille suomalaisille erittäin tuttuja.

Jo 1945 Stalin ymmärsi, että vallankumous ei ole mahdollinen Suomessa, ja sopivasti paljastunut asekätkentä vahvisti tuon aivan oikean käsityksen. Miten siis varmistaa, että Suomestakin tulee puskuri eikä vihollinen?

Vaikuttamalla Suomea hallitsevaan poliittiseen voimaan, suoraan sen ylätasolla. Keksivätkö he sen itse, vai möikö Kekkonen sen ajatuksen heille, ei ehkä selviä koskaan. Mutta niin kauan kuin Kekkonen oli vallassa, venäläiset eivät saavuttaneet tavoitteitaan, vaikka luulivat niin. Sen jälkeen kun hän joutui sivuun, pelistä tuli todella vaarallista. Ja KGB:n tavaramerkki, jota se nyt käyttää suurella menestyksellä kaikkialla. Kekkonen itse oli piinkova Machiavellinsä lukenut poliittinen peluri, joka oli valmis koittamaan voimiaan vaikka itsensä paholaisen kanssa, ja tiesi voittavansa. Mutta samalla hän loi pelin, jossa juuri kukaan muu ei voi voittaa, sillä vain erittäin harva ihminen koskaan on riittävän älykäs ja hermoiltaan rautaa pystyäkseen vastustamaan henkilökohtaisia houkutuksia ja ammattilaisten tekemää johdattelua. Ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä pystyy tuohon vain ideologian avulla, ja silloin heidän ideologiansa on se heikko kohta, jota vaikuttaja pystyy käyttämään hyväksi.

1. Vaikuttamisen painopiste on aina poliittista kenttää dominoivassa ryhmässä. Demokratiassa se tarkoittaa puoluetta, jolla on laajin kannattajakunta (ja riittävästi taloudellisia resursseja kerätä äänensä)

2. Painopiste muuttuu sitä mukaa kuin yhteiskunta kehittyy.

Juuri täsmälleen noin on koko toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen historiamme mennyt:

Sodan päättyttyä ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista asui maaseudulla ja työskenteli maataloudessa. Maaseudun omistava luokka, suurelta osin pienviljelijöitä, muodosti maanpuolustuksen selkärangan ja suojeluskuntien jäsenistön, joka oli perustettukin estämään sosialistinen vallankumous. Maalaisliitto oli kyllä valmis tekemään vasemmiston haluamia sosiaalisia uudistuksia tiettyyn määrään asti, sillä laupeus ja yhteisöllisyys kuului heidän ideologiaansa ja oli tarpeen jokapäiväisessä maalaiselämässä, kuten on edelleenkin, ainakin muualla kuin ökypohjanmaalla.

Tuohon ryhmään siis kannatti vaikuttaa, niin paljon kuin pystyi. Se onnistuikin aika hyvin, lopulta jopa itse Kekkonen kääntyi ajamaan sellaisia aika kummallisia asioita kuin "ydinaseeton Pohjola" (jota hän ei välttämättä ajanut mitenkään tosissaan) ja uskomaan, että neuvostotyylinen sosialismi tosiaan voittaisi (tai sitten hän uskoi vain sosiaalidemokratian voittavan, ja kuten muutamien intellektuaalien käsitys oli, neuvostosysteemi laimenisi sosiaalidemokratiaksi, itsekin uskoin silloin tuohon, ymmärtämättä, että bolsevismi oli tappamalla ja vainoamalla tuhonnut kaiken sen demokratian pohjan, jolle sosiaalidemokratia voisi syntyä, oikea toimiva sosiaalidemokratia voi syntyä vain pitkän demokraattisen kehityksen tuloksena kuten Pohjoismaissa on tapahtunut, ei "laimentumalla" tappavasta diktatuurista)

Teollistuminen ja sitä mukaa kaupungistuminen lähti voimalla eteenpäin 1950-luvulla, ensimmäisenä merkkinä siitä puutteen ja nälän muuttuminen voi- ja kananmunavuoriksi muutamissa vuosissa, ja 1960-luvun lopulla oli selvää, että teollisuustyöväestö oli suurin ryhmä yhteiskunnassa. Demarien uusi sukupolvi (sotilaspassinpolttaja Ilkka Taipale, Tarja Halonen, Erkki Tuomioja etc) oli valmis hautaamaan tannerilaiset asevelisosialistit historiaan ja viemään puolueensa kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja liikkeen alusta saakka jakaneen jakolinjan yli. Puolueen sisäinen valtataistelu ratkesi vasemman radikaalisiiven hyväksi, ja se johti kitkerään kamppailuun vallasta paitsi suomalaisessa yhteiskunnassa, todennäköisesti myös Neuvostoliiton vaikutuselimissä. Samaan aikaan kun Keskustaksi muuttunut maalaisliitto ja demarit rakensivat yhdessä hyvinvointivaltiota ja hoitivat maantaloutta paremmin kuin sitä ehkä koskaan sitä ennen tai sen jälkeen on hoidettu, ne kävivät ankaraa taistelua toisiaan vastaan poliittisesta vallasta maassa. Se teki politiikasta joskus aika vaikeasti ymmärrettävää, mutta uskomattoman mielenkiintoista.

Demarit voittivat, koska itäinen naapuri siirsi painopisteensä heihin. Osin syynä saattoi olla se, että demarien nuori siipi oli voimakkaasti ideologista ja esim aseistariisuntakysymyksissä siten paljon helpommin hyväksikäytettävissä kuin Kekkoselta aika voimakkaan poliittisen pelurin asenteen omaksunut Väyrynen. Oli selvää, että itänaapurin poliittisen vaikuttamisen sapluunaan sopivat paremmin ideologiset hölmöt kuin Kekkosen kaltaiset älykkäät pelurit, jotka kuitenkin lopulta ajattelivat vähintäänkin omaa etuaan. Demarienkin johtoon kuitenkin valikoituivat asevelisosialisti Koivisto ja sitten peluriluontoinen Lipponen.