mull on itsetuntoo täysin mennyt,viime koulu vuodest..(en nyt jaksa selittää, mutta kaikenlaista on ollu)..tällä hetkellä ei oo kavereita..juon joka viikonloppusin itteni kauheeseen känniin, ja hillun huoneessani yksin),x..parantaako ammatti auttajat asiaan? maanantaina pitäs mennä jutteleen jonnekki/:..
auttaa (ko?) ammattiauttajat...
tyttö vain
4545
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eiköhän ne ammattiauttajat pysty auttamaan. Se tietysti riippuu siitä, että haluatko ottaa avun vastaan. Jos olet koko ajan kielteinen ja ajattelet: "Ei se mua pysty auttamaan" tai "En halua apua", niin se ei luultavasti mitään hyödytä.
Mutta kyllä mä uskon, et ammattiauttaja pystyy sua auttamaan. Sitä vartenhan he ovat olemassa, että he pystyvät auttamaan ihmisiä, joilla on itsetunto nollissa ym.
Omaa kokemusta ei ole, mutta näin mä ainakin ajattelisin.
Mulla on kokemusta koulupsykologista ja voin sanoa että se todella auttaa! Se auttoi mua kohottamaan itsetuntoa ja parantumaan masennuksesta. Ammattiauttajalla on vaitiolovelvollisuus ja sille voi kertoa kaikki mieltä painavat asiat. Oikeesti, kannattaa mennä jutteleen. Yllättävän moni nuori käy esim. psykologilla säännöllisesti, vaikka ulospäin voisi vaikuttaa että menisi hyvin ja kaikki olisi ok.
toisia ei. mie kuulun niihin joita se ei auta.
menin kertoon kerran ongelmistani lääkärille ja nyt en enää ikinä pääse niistä eroon. tai ainaki tuntuu siltä yritin kerran lopettaa terapian mutta sitte uhattiin lähettää osastolle.
eikä ne terapia käynnit ees auta minua masentaa vain ko kaikki vanhat haavat revitään joka viikko auki eikä minun anneta liikkua elämässä eteempäin niin kyllä se aika paska homma on sitte sitä vasta haluttaaki kuolla pois. ääh mutta kaikilla ei kai ole näin onnekksi.
Moikka :)
Olin itse vuosi sitten kauhean masentunut. Sitä kesti n. kaksi vuotta.
vuonna 2003 aloin karkailla kotoa, hain näin huomiota pahaan olooni. Sitä jatkui vuoden ajan. Meidän porukat eivät luottaneet muhun ollenkaan.
Sitten tein sen, mitä monet ovat myöskin tehneet, mutta kummisetäni soitti ambulanssin ja näin jouduin sairaalaan. Siellä oli hoitaja, lääkäri ja psykologi, jolle puhuin paljon asioistani. Olin kaksi viikkoa sairaalassa, jonka jälkeen pääsin pois. Ekat viikot olivat vaikeita palata kotiin, ja oli kauhea olo. Mutta sitten jatkoin psykologilla käyntiä, missä olin käynyt aikaisemmin ja se alkoi oikeasti viime syksynä auttamaan. Elämä alkoi hymyileen, ja huomasin, ettei tää oo nii kauheeta sittenkään.
Kannattaa kyllä oikeasti mennä puhumaan aikuiselle ihmisille. Se tekee pahaa avata haavoja, mutta myöhemmin voi huomata, että se teki ihan hyvää ja enää niistä on pieni arpi itselläsi.
2003 kävin juttelemassa sairaanhoitajalle, jonka kanssa en tullut paljon yhtään juttuun. No sitten siirryin syksyllä Espoon nuorisopsykiatrian "osastolle", niin että kävin kerran kahdessa viikossa siellä.
2004 pääsiäisenä kuitenkin kävi sellainen mikä masensi minut uudelleen pahasti. Eikä terapia auttanut, saatika itse masentunut poikaystävä. No silloinhan en nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin itsemurhan(en suosittele, muutenkin voi masennuksesta selvitä). Sen jälkeen tajusin, että mulla oli sellasii ihmisii, jotka oikeesti musta välitti. Kävin sairaalasta pääsyn jälkeen kaksi kertaa viikossa psykologilla viime uutenvuoteen asti. Ja nyt oikeasti elämä hymyilee :) Eli oikeesti kannattaa puhua. Tiedän, että vanhojen haavojen auki repiminen sattuu (ihan helvetisti), mutta sen jälkee umpeutuu. Tulee rupi ja ne voi kadota. Tietenkin voi jäädä arpi, mutta kyllä nekin haalistuvat. Ja jos ei jonkun kanssa kemiat pelaa, niin koita vaihtaa vaikka psykologia!
Enkä usko, että ne pakottavat sinut avaamaan haavoja joita et halua avata.