Siihen oli hyvä kusta.
Minulle ei ollut mikään yllätys, että sellaisia, vaaleansinisiä peltipottia oli joidenkin ihmisten päissä näissä pusikoissa, kuoppaisilla ja mutkaisilla teillä, tarkistus- ja valvontapisteissä, piikkilankojen ja hiekkasäkkien takana. Käsittääkseni heitä oli haalittu tänne kasaan hätäpäisesti ympäri maailmaa - tänne, puskuriksi serbien ja muslimien välille. Tämänkin potan omistaja luultavasti oli ostanut aurinkolasinsa Amsterdamin lentokentältä verovapaasta ja lentänyt tänne ne päässään - kertoillen, tai kuunnellen, huonoja vitsejä koko raittiin lentomatkansa ajan.
En tiennyt missä kypärän omistajan pää oli, mutta lorotin sen tilalle keltaisen kuseni. Ja totesin itsekseni, että olen juonut liian vähän vettä tässä helvetillisessä helteessä. Kuseni väri oli sama kuin nikotiinin kellastamien sormieni väri - tervaa ja myrkkyä sisälläni.
Voijtek katseli vierelläni alas laaksoon hypistellen käsissään vahvoja kiikareita hörppiessäni nestettä kuivuvaan elimistööni. Oli outoa, että me olimme olleet kolmisen viikkoa sitten Budapestissä umpihumalassa Budan yössä, riekkumassa ja tappelemassa syystä tai syyttä. Mutta nyt, nyt meidän farkkumme ja passimme, rikki revenneet t-paitamme, olivat Belgradissa tungettuina pieniin pahvilaatikoihin. Jotka olivat nostetut varusvaraston hyllyille odottamaan joko omia käsiämme, tai sitten jonkun muun käsiä. Ne kädet sitten luultavasti tonkisivat pois kaiken 'arvokkaan', ja viskaisivat loput roskiin - jos emme palaisi takaisin hakemaan omiamme pois.
Vojtek oli tsekki, ikäiseni ja kokoiseni. Hän muuttui yhdessä yössä rääväsuisesta huorissajuoksijasta sissiksi rinnalleni meille täysin vieraaseen maahan, täysin meille vieraaseen sotaan.
En tosin ymmärrä tästä sodasta yhtään mitään. Tämä oli mielestäni jonkinlainen juoksufarssi jossa toisella osapuolella oli takanaan järjestäytynyt armeija tiedustelijoineen, panssaridivisioonineen, ilmatiedustelu- ja rynnäkkökoneineen. Ja toisella puolella on vastassa sekava joukko sinne tänne juoksentelevia, toisistaan tietämättömiä hihhuleita.
Vojtek katseli kiikareilla alas laaksoon, ja antoi ne sitten minulle, kääri sitten hihojaan ylemmäs ja sylkäisi tupakan suustaan - ällöttävä tapa.
- Kartan mukaan tuolla pitäisi olla tie Srebrenican kautta Potocariin, tuolla, suunnilleen noiden kukkuloiden takana, nuo viimeiset ennen horisonttia. Sinne on matkaa melkein kymmenen kilometriä.
- Maasto on aivan persettä. Mieluummin tietä pitkin. Odottaisin iltaa ja kävelisin sinne yöllä.
- Voisihan tuota vähän luistella käskyistä. Kuka saatana meitä täällä vahtisi. Ehkä jenkkien satelliittitiedustelu kenties?
Katsoimme molemmat taivaalle refleksinomaisesti. Miehet, jotka pitivät taukoa puiden varjoissa, huomasivat vilkaisumme ja pelästyivät. He odottivat Naton ilmaiskua. Vojtek kaivoi mulkkunsa esiin housuistaan ja veti käteen osoitellen sormellaan taivaalle.
- Yankee! Watch my dick...satellite you see!!
Miehet röhähtivät nauruun ja pulisivat toisilleen räkien amerikkalaisuuden päälle vuolasta serbiaansa. Heitä oli vain kuusi, mutta emme me enempää näihin tehtäviimme tarvinneetkaan. Liikuimme sivustoilla ja yksin, ilman hakua lähikahakoihin. Radioimme olemattomia tilanteita operaatiojohtoon silloin tällöin, emmekä juurikaan nähneet mitään kovin merkityksellistä. Pusikoissa juoksenteli kuitenkin vastapuolen viirapäitä aseineen. Joten jonkinlaisessa, mikroskooppisessa vaarassa oli minunkin nahkani. Mutta heidän menemisiään minun oli aivan turha raportoida yhtään minnekään, sillä tämä oli vastapuolen taholta sooloilijoiden sota - sellainen on sama kuin muutama kärpänen lehmän ympärillä.
Päätin palata tielle ja jätin ideani kahlata ylitse kukkuloiden ja purojen sen kymmenen kilometriä, jotka meidän olisi taivallettava, jotta voismme täydentää muonavarastomme panssarijoukkojen huollosta. Heidän pitäisi olla tällä hetkellä jo Srebrenican ulkopuolella, sillä mikään heitä matkalla tuskin oli viivyttänyt minuuttiakaan.
Katsahdin viimeisen kerran vaaleasiniseen pottaan jaloissani, ja ihmettelin, miten se oli tänne, pienen tien laitaan joutunut ja kenen päästä. Olen huomannut pohtivani nykyään aivan turhia asioita.
- Vamonos, malditos perros! Töksäytin. Ja he olivat kaikki hetkessä valmiita. Hiljaisia, asiansa osaavia miehiä ilman mitään pulinoita ja uikutuksia. Kenenkään kenttäpullo ei hölsky, jokaisella on katse suunnattuna eteenpäin eikä kenkiinsä. Runoilijat ja haaveilijat jäävät mätänemään metsiin, elukat elävät pidempään.
Vojtek jättäytyi viimeiseksi, hän oli kuin kotonaan - tai ehkä vielä enemmän kuin kotonaan - hän oli omassa elementissään. Vihreä, kammottavan näköinen otus maastomaalissaan, josta kiiluivat vain hänen vittumaiset silmänsä ja keltaiset hampaansa.
Kun eilisilta oli kääntynyt yöhämärään, ja Vojtek oli ollut kärjessä, hän käveli suoraan pusikosta ilmestyneen kolmen miehen ryhmän keskelle - kai täysin odottamatta. Ehdin nähdä vain suuret silmät muukalaisten kasvoilla, kun nämä jo makasivat maassa, ja korvissani soi Vojtekin rynnäkkökiväärin lyhyet sarjat. Hän on nopea heräämään. Ja minun luottamukseni ryhmän toimivuuteen kasvoi sillä samalla hetkellä aivan tappiinsa. Jos olin epäillyt jotain, en epäillyt sitä enää. Ainoa joka oli vielä mysteeri, olin minä itse. Kuvittelin itseni samaan tilanteeseen mihin Vojtek oli joutunut, ja tarkkasin huolellisesti omia tuntemuksiani. Olisin tehnyt samoin silmää räpäyttämättä, edes tarkistamatta olivatko he aseistautuneita vai eivät - tai edes sitä, keitä he olivat.
Mustat möykyt makasivat maassa jaloissammme, ja me olimme suojautuneena siilipuolustukseen lisäkahinan varalta. Mutta yö oli painumassa Balkanin ylle. Se imi pois valon ja kadotti ongelmat itseensä, upotti kaiken kuin kaikkialla matelevaan, hiljaiseen kuolemanuneen. Metsä oli yhtä hiljaa rynnäkkökiväärini tähtäimessä, kuin sisimmässäni. Olin hyvin rauhallinen, vaikka minussa elikin paniikki ja pelko; kauhu siitä, että jostain lentää minut silpova luoti ja rampauttaa, sokeuttaa tai kastroi minut loppuelämäkseni. Kuolemasta minä en piittaa. Ainoastaan siitä minä piittaan, että voin tehdä mahdollisimman hyvän tilin - ja kipata niin monta drikkiä, niin pitkään kuin pysyn pystyssä, missä tahansa maailmankolkassa jossa haluan kaikki ne drikkini juoda.
Mikä kärppä se värväri oli ollutkaan. Juotti Vojtekin ja minut ympäripyörryksiin ja uteli sotilastaitojamme. Kyllä me sen haistoimme kilometrin päähän. Emme me kuitenkaan mitään siitä välittäneet. Joimme ja söimme ja kirjoitimme nimet alle.
Aseeni tältä puolen on aivan sama kuka on vihollinen.
Ensimmäiset panssarit ja kuorma-autot tulivat vastaamme Srebericaan vievällä tiellä. Ne makasivat maassa kuin tuhansia tonneja painavat rautahirviöt ja sojottivat hymyillen ja voitonvarmoina kohti kuvitteellista sotaa. Niitä ei oltu millään lailla suojattu, eikä niitä oltu edes ajettu metsän suojaan. Ne vain makasivat keskellä tietä odotten jotain tapahtuvaksi. Miehet niiden kansilla ottivat aurinkoa ja vetelivät tupakkaa, lueskelivat pornolehtiä ja pulisivat omiaan. Kaikki he olivat minusta hirvittävän nuoria ja puhtaita, melkein viattoman tuntuisia nuorukaisia.
Tiellä marssiamme he katsoivat meitä ihmeissään, kummeksuivat paskaisia varusteitamme ja kantamuksiamme, radioitamme ja kertasinkoja, kuin eivät kuunaan olisi sellaisia edes nähneet.
Vojtek heilautti keskisormea korpraalille - joka katseli vaununsa päältä meidän toimenkuvaamme - ja karjaisi sitten kammottavalla englannillaan tältä tietä komentopaikalle. Seitsemän sormea osoitti mikä minnekin. Ja minusta tuntui että meidän oli päästävä täältä pois ja äkkiä.
- Mitä ihmeen nallipäitä nämä ovat? Vojtek mutisi raahustaessaan eteenpäin.
- Piiritysjoukkoja. He ajavat tankit asemiin kaupungista lähteville teille ja sulkevat pakoreitit sieltä. Tyhjistä kuorma-autoista päätellen heillä on kukkulat täynnä joukkoja ja kalustoa, heittimiä ja kiikarikiväärejä. Srebrenicasta ei lähdetä luultavasti enää livohkaan.
- Minua alkaa itkettämään. Vojtek murisi.
Minua ei itkettänyt. En pitänyt avoimella tiellä talsimisesta tankkien väleissä. Seisoimme siinä kuin ankat rannalla mahdollisimman hyvänä maalitauluna ilmapommituksille.
Naton sodanjohto tiesi aivan tarkkaan tankkien lukumäärän ja sijainnin, pystyi jopa laskemaan miesten lukumäärän satelliittikuvista - jos halusi. Mutta jotenkin kaikesta näkemästäni rauhallisuudesta päätellen, kellään ei ollut mitään hätää, tai mitään syytä salailla itseään.
Komentopaikalta löysimme maavoimien kapteenin, rennon kaverin joka joi Eviania ja veteli Gauloisea pöllyten sinistä, kitkerän ranskalaista savua ympärilleen. Hän istui karttapöydällä ja raapi sänkistä leukaansa meidät nähdessään. Komensin miehet tauolle ja heilautin jonkinlaisen tervehdyksen kapteenille.
Hänelle oli laihat, venyneet kasvot ja niistä tuijottivat mustat, kuumeiset silmät minua syvän lasisina. Haistoin hänen partavetensä vaivatta, vaikka sen käytöstä on varmaan jo kulunut muutama päivä. Haju pisti nenääni kuin myrkky. Olin niin tottunut metsän ja mullan tuoksuun, omaan likaiseen itseeni, että miehen esiinilmestyminen oli kuin hajupommi.
Tämä heilautti tervehdyksensä ja viskasi savukkeensa sivummalle.
- Tiedustelijat saapuvat...otaksun? Hän letkautti ja tajusin hänet ranskalaiseksi. Hetken verran mielessäni vilahti Pigalle ja viinirypäleet, Jean Paul Sartre ja Louvre, pariisin katujen koiranpaska. Sitten otin vastaan minulle tarjotun savukkeen ja kaikki tuo katosi pois päästäni. Tilalle astui taas kuuma metsä ja uteliaina minua tuijottavat silmät. Vaihdoin kohteliaisuussyistä kieleni ranskaan.
- Kyllä. Ja nälkäisinä. Esittelin itseni välittämättä tuon taivaallista militaarisuuksista
Vojtekia ei kiinnostanut ollenkaan koko ranskalaiskapteenista. Hän istuutui sivummalle, perseelleen maahan ja purki aseensa osiin istuen yksikseen hyräillen jotain Madonnan biisiä.
- Nälkä täällä taitaa olla kaikilla. Suolissa huutava nälkä. Katsokaa nyt tuonnekin!
Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Näin metsään ajetun jeeppikolonnan. Autoja oli seitsemän. Yksi valkoinen jonka kyljessä luki "UN".
Autoissa ja niiden ympärillä retkotti paidattomia miehiä karvaisine vatsoineen ja lihavine ruhoineen. Jostain kuului vaimeaa hihitystä ja humalaista puhetta, joka katkesi jonkun kauheaan nauruun. Eräs miehistä tuijotti kiväärinsä piippuun kuin sielä olisi ollut jotain. Kaikilla tuntui olevan vyöllään käsiaseet - joka minusta oli hyvin outoa, sillä niitä oli yleensä vain upseereilla ja aliupseereilla. He olivat kaikki hyvin epäsotilaallisia, vanhempia kuin panssarijoukot ja jotenkin kurittoman näköisiä, aivan kuin maastohousuisia siviilejä joilla oli lyhyeksi ajeltu tukka.
Lihavia, kuikeloita, bodareita, räikeästi tatuoituja, kaljuja...ilmeet raakoja kuin ranskalaisen viinirypäleet jossain Bourgognen kukkuloilla. He eivät olleet serbiarmeijan kantahenkilökuntaa eivätkä asevelvollisia. He olivat luultavasti niitä joita me kutsuimme 'puolisiviileiksi', ulkomaailma puolisotilaallisiksi joukoiksi. En pitänyt näkemästäni. Taistelussa heidän kaltaisillaan ei tee mitään. He kusevat alleen ja itkevät kuopissa, kun joku ampuu kohti.
- He olivat viime yönä kaupungissa. Ranskalainen jatkoi. - Tiesittekö, että kaupungin porteilla on vastassa hollantilaisia rauhanturvajoukkoja, YK-joukkoja? Ranskalainen ratkesi nauruun johon en osannut yhtyä. - Hollantilaiset luovuttivat heille aseensa ja univormunsa ja loikkivat sitten alushousuissa karkuun omien punkkiensa alle piiloon. Millaista sakkia? Hän nauroi taas ja löi kädellä reiteensä läpeensä huvittuneena.
- Eikö Natolla ole täällä koneita? Kysyin, kuin kysymys olisi ollut jo valmiiksi tyhjä.
- Tuossahan nuo lentelevät. Mutta mitään vaaraa niistä ei meille ole. He ovat jättäneet tuon Dutchbatin aivan oman onnensa nojaan.Se on luultavasti uusi kansainvälisen sodankäynnin muoto - josta tosin en ennen ole kuulut. Ranskalaisella oli hauskaa.
Jostain kukkuloilta, metsien takaa ja korkealta, kuului heittimien onttoja tussahduksia. Keskustelumme katkesi kranaattien vihellykseen. Äänet vaimenivat odotukseemme. Ja lopulta kaukana, kuin yllättäin, ne räjähtivät kajahtaen kaupungin sisällä. Jossain lauloi pikatykki, hajanaiset kiväärin paukaukset sekoittivat sen rytmiä. Koko metsä ympärilläni paukkui ja rätisi.
Muistan hyvin sen miehen ilmeen, joka liu'utti peukaloaan pitkin pitkän taistelupuukon terää istuen rennon välinpitämättömästi jeepin konepellillä heiluttaen toista jalkaansa edestakaisin pakonomaisesti.
Hän oli vajonnut johonkin toiseen maailmaan, maailmaan johon itse en halunnut katsoa. Hänessä vapisi viha ja odotus, jano. Hän oli lakannnut olemasta olemassa ihmisenä, jollaisena minä ihmisen tunnen.
Katsahdin Vojtekiin, ja hän katsahti minuun. Ja minä näin hänen silmistään, että hän halusi takaisin oluelle Budapestiin. Mutta me emme lähteneet. Me jäimme tekemään tiliä omalla tavallamme, he omallaan.
***
Lähde:HS/kuukausiliite
Minulle ei ollut mikään yllätys, että sellaisia, vaaleansinisiä peltipottia oli joidenkin ihmisten päissä näissä pusikoissa, kuoppaisilla ja mutkaisilla teillä, tarkistus- ja valvontapisteissä, piikkilankojen ja hiekkasäkkien takana. Käsittääkseni heitä oli haalittu tänne kasaan hätäpäisesti ympäri maailmaa - tänne, puskuriksi serbien ja muslimien välille. Tämänkin potan omistaja luultavasti oli ostanut aurinkolasinsa Amsterdamin lentokentältä verovapaasta ja lentänyt tänne ne päässään - kertoillen, tai kuunnellen, huonoja vitsejä koko raittiin lentomatkansa ajan.
En tiennyt missä kypärän omistajan pää oli, mutta lorotin sen tilalle keltaisen kuseni. Ja totesin itsekseni, että olen juonut liian vähän vettä tässä helvetillisessä helteessä. Kuseni väri oli sama kuin nikotiinin kellastamien sormieni väri - tervaa ja myrkkyä sisälläni.
Voijtek katseli vierelläni alas laaksoon hypistellen käsissään vahvoja kiikareita hörppiessäni nestettä kuivuvaan elimistööni. Oli outoa, että me olimme olleet kolmisen viikkoa sitten Budapestissä umpihumalassa Budan yössä, riekkumassa ja tappelemassa syystä tai syyttä. Mutta nyt, nyt meidän farkkumme ja passimme, rikki revenneet t-paitamme, olivat Belgradissa tungettuina pieniin pahvilaatikoihin. Jotka olivat nostetut varusvaraston hyllyille odottamaan joko omia käsiämme, tai sitten jonkun muun käsiä. Ne kädet sitten luultavasti tonkisivat pois kaiken 'arvokkaan', ja viskaisivat loput roskiin - jos emme palaisi takaisin hakemaan omiamme pois.
Vojtek oli tsekki, ikäiseni ja kokoiseni. Hän muuttui yhdessä yössä rääväsuisesta huorissajuoksijasta sissiksi rinnalleni meille täysin vieraaseen maahan, täysin meille vieraaseen sotaan.
En tosin ymmärrä tästä sodasta yhtään mitään. Tämä oli mielestäni jonkinlainen juoksufarssi jossa toisella osapuolella oli takanaan järjestäytynyt armeija tiedustelijoineen, panssaridivisioonineen, ilmatiedustelu- ja rynnäkkökoneineen. Ja toisella puolella on vastassa sekava joukko sinne tänne juoksentelevia, toisistaan tietämättömiä hihhuleita.
Vojtek katseli kiikareilla alas laaksoon, ja antoi ne sitten minulle, kääri sitten hihojaan ylemmäs ja sylkäisi tupakan suustaan - ällöttävä tapa.
- Kartan mukaan tuolla pitäisi olla tie Srebrenican kautta Potocariin, tuolla, suunnilleen noiden kukkuloiden takana, nuo viimeiset ennen horisonttia. Sinne on matkaa melkein kymmenen kilometriä.
- Maasto on aivan persettä. Mieluummin tietä pitkin. Odottaisin iltaa ja kävelisin sinne yöllä.
- Voisihan tuota vähän luistella käskyistä. Kuka saatana meitä täällä vahtisi. Ehkä jenkkien satelliittitiedustelu kenties?
Katsoimme molemmat taivaalle refleksinomaisesti. Miehet, jotka pitivät taukoa puiden varjoissa, huomasivat vilkaisumme ja pelästyivät. He odottivat Naton ilmaiskua. Vojtek kaivoi mulkkunsa esiin housuistaan ja veti käteen osoitellen sormellaan taivaalle.
- Yankee! Watch my dick...satellite you see!!
Miehet röhähtivät nauruun ja pulisivat toisilleen räkien amerikkalaisuuden päälle vuolasta serbiaansa. Heitä oli vain kuusi, mutta emme me enempää näihin tehtäviimme tarvinneetkaan. Liikuimme sivustoilla ja yksin, ilman hakua lähikahakoihin. Radioimme olemattomia tilanteita operaatiojohtoon silloin tällöin, emmekä juurikaan nähneet mitään kovin merkityksellistä. Pusikoissa juoksenteli kuitenkin vastapuolen viirapäitä aseineen. Joten jonkinlaisessa, mikroskooppisessa vaarassa oli minunkin nahkani. Mutta heidän menemisiään minun oli aivan turha raportoida yhtään minnekään, sillä tämä oli vastapuolen taholta sooloilijoiden sota - sellainen on sama kuin muutama kärpänen lehmän ympärillä.
Päätin palata tielle ja jätin ideani kahlata ylitse kukkuloiden ja purojen sen kymmenen kilometriä, jotka meidän olisi taivallettava, jotta voismme täydentää muonavarastomme panssarijoukkojen huollosta. Heidän pitäisi olla tällä hetkellä jo Srebrenican ulkopuolella, sillä mikään heitä matkalla tuskin oli viivyttänyt minuuttiakaan.
Katsahdin viimeisen kerran vaaleasiniseen pottaan jaloissani, ja ihmettelin, miten se oli tänne, pienen tien laitaan joutunut ja kenen päästä. Olen huomannut pohtivani nykyään aivan turhia asioita.
- Vamonos, malditos perros! Töksäytin. Ja he olivat kaikki hetkessä valmiita. Hiljaisia, asiansa osaavia miehiä ilman mitään pulinoita ja uikutuksia. Kenenkään kenttäpullo ei hölsky, jokaisella on katse suunnattuna eteenpäin eikä kenkiinsä. Runoilijat ja haaveilijat jäävät mätänemään metsiin, elukat elävät pidempään.
Vojtek jättäytyi viimeiseksi, hän oli kuin kotonaan - tai ehkä vielä enemmän kuin kotonaan - hän oli omassa elementissään. Vihreä, kammottavan näköinen otus maastomaalissaan, josta kiiluivat vain hänen vittumaiset silmänsä ja keltaiset hampaansa.
Kun eilisilta oli kääntynyt yöhämärään, ja Vojtek oli ollut kärjessä, hän käveli suoraan pusikosta ilmestyneen kolmen miehen ryhmän keskelle - kai täysin odottamatta. Ehdin nähdä vain suuret silmät muukalaisten kasvoilla, kun nämä jo makasivat maassa, ja korvissani soi Vojtekin rynnäkkökiväärin lyhyet sarjat. Hän on nopea heräämään. Ja minun luottamukseni ryhmän toimivuuteen kasvoi sillä samalla hetkellä aivan tappiinsa. Jos olin epäillyt jotain, en epäillyt sitä enää. Ainoa joka oli vielä mysteeri, olin minä itse. Kuvittelin itseni samaan tilanteeseen mihin Vojtek oli joutunut, ja tarkkasin huolellisesti omia tuntemuksiani. Olisin tehnyt samoin silmää räpäyttämättä, edes tarkistamatta olivatko he aseistautuneita vai eivät - tai edes sitä, keitä he olivat.
Mustat möykyt makasivat maassa jaloissammme, ja me olimme suojautuneena siilipuolustukseen lisäkahinan varalta. Mutta yö oli painumassa Balkanin ylle. Se imi pois valon ja kadotti ongelmat itseensä, upotti kaiken kuin kaikkialla matelevaan, hiljaiseen kuolemanuneen. Metsä oli yhtä hiljaa rynnäkkökiväärini tähtäimessä, kuin sisimmässäni. Olin hyvin rauhallinen, vaikka minussa elikin paniikki ja pelko; kauhu siitä, että jostain lentää minut silpova luoti ja rampauttaa, sokeuttaa tai kastroi minut loppuelämäkseni. Kuolemasta minä en piittaa. Ainoastaan siitä minä piittaan, että voin tehdä mahdollisimman hyvän tilin - ja kipata niin monta drikkiä, niin pitkään kuin pysyn pystyssä, missä tahansa maailmankolkassa jossa haluan kaikki ne drikkini juoda.
Mikä kärppä se värväri oli ollutkaan. Juotti Vojtekin ja minut ympäripyörryksiin ja uteli sotilastaitojamme. Kyllä me sen haistoimme kilometrin päähän. Emme me kuitenkaan mitään siitä välittäneet. Joimme ja söimme ja kirjoitimme nimet alle.
Aseeni tältä puolen on aivan sama kuka on vihollinen.
Ensimmäiset panssarit ja kuorma-autot tulivat vastaamme Srebericaan vievällä tiellä. Ne makasivat maassa kuin tuhansia tonneja painavat rautahirviöt ja sojottivat hymyillen ja voitonvarmoina kohti kuvitteellista sotaa. Niitä ei oltu millään lailla suojattu, eikä niitä oltu edes ajettu metsän suojaan. Ne vain makasivat keskellä tietä odotten jotain tapahtuvaksi. Miehet niiden kansilla ottivat aurinkoa ja vetelivät tupakkaa, lueskelivat pornolehtiä ja pulisivat omiaan. Kaikki he olivat minusta hirvittävän nuoria ja puhtaita, melkein viattoman tuntuisia nuorukaisia.
Tiellä marssiamme he katsoivat meitä ihmeissään, kummeksuivat paskaisia varusteitamme ja kantamuksiamme, radioitamme ja kertasinkoja, kuin eivät kuunaan olisi sellaisia edes nähneet.
Vojtek heilautti keskisormea korpraalille - joka katseli vaununsa päältä meidän toimenkuvaamme - ja karjaisi sitten kammottavalla englannillaan tältä tietä komentopaikalle. Seitsemän sormea osoitti mikä minnekin. Ja minusta tuntui että meidän oli päästävä täältä pois ja äkkiä.
- Mitä ihmeen nallipäitä nämä ovat? Vojtek mutisi raahustaessaan eteenpäin.
- Piiritysjoukkoja. He ajavat tankit asemiin kaupungista lähteville teille ja sulkevat pakoreitit sieltä. Tyhjistä kuorma-autoista päätellen heillä on kukkulat täynnä joukkoja ja kalustoa, heittimiä ja kiikarikiväärejä. Srebrenicasta ei lähdetä luultavasti enää livohkaan.
- Minua alkaa itkettämään. Vojtek murisi.
Minua ei itkettänyt. En pitänyt avoimella tiellä talsimisesta tankkien väleissä. Seisoimme siinä kuin ankat rannalla mahdollisimman hyvänä maalitauluna ilmapommituksille.
Naton sodanjohto tiesi aivan tarkkaan tankkien lukumäärän ja sijainnin, pystyi jopa laskemaan miesten lukumäärän satelliittikuvista - jos halusi. Mutta jotenkin kaikesta näkemästäni rauhallisuudesta päätellen, kellään ei ollut mitään hätää, tai mitään syytä salailla itseään.
Komentopaikalta löysimme maavoimien kapteenin, rennon kaverin joka joi Eviania ja veteli Gauloisea pöllyten sinistä, kitkerän ranskalaista savua ympärilleen. Hän istui karttapöydällä ja raapi sänkistä leukaansa meidät nähdessään. Komensin miehet tauolle ja heilautin jonkinlaisen tervehdyksen kapteenille.
Hänelle oli laihat, venyneet kasvot ja niistä tuijottivat mustat, kuumeiset silmät minua syvän lasisina. Haistoin hänen partavetensä vaivatta, vaikka sen käytöstä on varmaan jo kulunut muutama päivä. Haju pisti nenääni kuin myrkky. Olin niin tottunut metsän ja mullan tuoksuun, omaan likaiseen itseeni, että miehen esiinilmestyminen oli kuin hajupommi.
Tämä heilautti tervehdyksensä ja viskasi savukkeensa sivummalle.
- Tiedustelijat saapuvat...otaksun? Hän letkautti ja tajusin hänet ranskalaiseksi. Hetken verran mielessäni vilahti Pigalle ja viinirypäleet, Jean Paul Sartre ja Louvre, pariisin katujen koiranpaska. Sitten otin vastaan minulle tarjotun savukkeen ja kaikki tuo katosi pois päästäni. Tilalle astui taas kuuma metsä ja uteliaina minua tuijottavat silmät. Vaihdoin kohteliaisuussyistä kieleni ranskaan.
- Kyllä. Ja nälkäisinä. Esittelin itseni välittämättä tuon taivaallista militaarisuuksista
Vojtekia ei kiinnostanut ollenkaan koko ranskalaiskapteenista. Hän istuutui sivummalle, perseelleen maahan ja purki aseensa osiin istuen yksikseen hyräillen jotain Madonnan biisiä.
- Nälkä täällä taitaa olla kaikilla. Suolissa huutava nälkä. Katsokaa nyt tuonnekin!
Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Näin metsään ajetun jeeppikolonnan. Autoja oli seitsemän. Yksi valkoinen jonka kyljessä luki "UN".
Autoissa ja niiden ympärillä retkotti paidattomia miehiä karvaisine vatsoineen ja lihavine ruhoineen. Jostain kuului vaimeaa hihitystä ja humalaista puhetta, joka katkesi jonkun kauheaan nauruun. Eräs miehistä tuijotti kiväärinsä piippuun kuin sielä olisi ollut jotain. Kaikilla tuntui olevan vyöllään käsiaseet - joka minusta oli hyvin outoa, sillä niitä oli yleensä vain upseereilla ja aliupseereilla. He olivat kaikki hyvin epäsotilaallisia, vanhempia kuin panssarijoukot ja jotenkin kurittoman näköisiä, aivan kuin maastohousuisia siviilejä joilla oli lyhyeksi ajeltu tukka.
Lihavia, kuikeloita, bodareita, räikeästi tatuoituja, kaljuja...ilmeet raakoja kuin ranskalaisen viinirypäleet jossain Bourgognen kukkuloilla. He eivät olleet serbiarmeijan kantahenkilökuntaa eivätkä asevelvollisia. He olivat luultavasti niitä joita me kutsuimme 'puolisiviileiksi', ulkomaailma puolisotilaallisiksi joukoiksi. En pitänyt näkemästäni. Taistelussa heidän kaltaisillaan ei tee mitään. He kusevat alleen ja itkevät kuopissa, kun joku ampuu kohti.
- He olivat viime yönä kaupungissa. Ranskalainen jatkoi. - Tiesittekö, että kaupungin porteilla on vastassa hollantilaisia rauhanturvajoukkoja, YK-joukkoja? Ranskalainen ratkesi nauruun johon en osannut yhtyä. - Hollantilaiset luovuttivat heille aseensa ja univormunsa ja loikkivat sitten alushousuissa karkuun omien punkkiensa alle piiloon. Millaista sakkia? Hän nauroi taas ja löi kädellä reiteensä läpeensä huvittuneena.
- Eikö Natolla ole täällä koneita? Kysyin, kuin kysymys olisi ollut jo valmiiksi tyhjä.
- Tuossahan nuo lentelevät. Mutta mitään vaaraa niistä ei meille ole. He ovat jättäneet tuon Dutchbatin aivan oman onnensa nojaan.Se on luultavasti uusi kansainvälisen sodankäynnin muoto - josta tosin en ennen ole kuulut. Ranskalaisella oli hauskaa.
Jostain kukkuloilta, metsien takaa ja korkealta, kuului heittimien onttoja tussahduksia. Keskustelumme katkesi kranaattien vihellykseen. Äänet vaimenivat odotukseemme. Ja lopulta kaukana, kuin yllättäin, ne räjähtivät kajahtaen kaupungin sisällä. Jossain lauloi pikatykki, hajanaiset kiväärin paukaukset sekoittivat sen rytmiä. Koko metsä ympärilläni paukkui ja rätisi.
Muistan hyvin sen miehen ilmeen, joka liu'utti peukaloaan pitkin pitkän taistelupuukon terää istuen rennon välinpitämättömästi jeepin konepellillä heiluttaen toista jalkaansa edestakaisin pakonomaisesti.
Hän oli vajonnut johonkin toiseen maailmaan, maailmaan johon itse en halunnut katsoa. Hänessä vapisi viha ja odotus, jano. Hän oli lakannnut olemasta olemassa ihmisenä, jollaisena minä ihmisen tunnen.
Katsahdin Vojtekiin, ja hän katsahti minuun. Ja minä näin hänen silmistään, että hän halusi takaisin oluelle Budapestiin. Mutta me emme lähteneet. Me jäimme tekemään tiliä omalla tavallamme, he omallaan.
***
Lähde:HS/kuukausiliite
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei Äffä, en mä tiennytkään sun osaavan noin rajusti kirjoittaa. Siis osaathän sä tekstiä tuottaa, se tiedetään kyllä, mutta mistä oot aiheesi ja ykstyiskohtasi kaivanut, se mua mietityttää.
Ei ihan perinteistä sotatekstiä, mutta eipähän tietysti ko. sodastakaan vielä niin kauaa ole, ettei tätä oikein voi perinteiseen verratakaan. Ja kukapa sitä perinteitä kaipaakaan, kun tuorettakin tyyliä olisi tarjolla?
Freshiä kerrontaa turhia kursailematta, juuri näin tällaisesta aiheesta tuleekin kirjoittaa.
Hyvä Äffä.
Tuon pohjana oli Hesarin kuukausiliitteen juttu Srebrenican piirityksestä ja joukkosurmista. Itse asiassa siitä en ottanut kuin kaksi kaupunginnimeä ja idean. Muuten militanttisia kielikuvia olen saanut kuulla ilmaiseksi yhdentoista kuukauden pituisessa militanttikoulutuksessa. Tällaisessa kirjoittelussa on kuitenkin hyvä olla takana myös vähän interreilausta maailman kaupungeissa. Ja minäkin, silloin -91 olin Budapestissä, humalassa, ja scoutin pöydässä ystäväni Vojtekin kanssa. Mutta värväri poistui kiukkuisena tavernasta meidän sammuttua aikansa hihiteltyämme pöytään.
On kuitenkin ilahduttavaa, että kielitaitoiseille sotureille löytyy aina töitä maailman kamaluuksista.
Kiukkuisena vielä totean, että erinomainen kirjani "Uskollisuus ja kunnia" on kadonnut hyllystäni jonnekin. Ihmiset jotka lainailevat minulta kirjojani, ovat vihonviimeisiä vasta silloin kun eivät niitä palauta takaisin. Siinä olisi ollut hyvä esimerkki vaikka kenelle perinteisestä sotatekstistä.
-F-
Vai hesarista löysit aiheen. Ja oot todella ollut Unkarissa tuossa em. tilanteessa? Matkailu avartaa joskus aika kummallisesti, vai kuinka...
ROCK !!!
Alussa kuseskelin koiran turkin sisällä kypärään, joten pudotus sotilaaksi laski pisteitä hieman.
Muuten mukaansa tempaavaa tekstiä
Arvoasteikolla 1-10
Tästä kusinen 6½
T. Sherlokki (c) 2005
Sodan koirat, sotakoirat, koirasotilaat, sotilaskoirat - yhtä kaikki, syövätkin samaa paskaa :)
Kaksi viikkoa myöhemmin.
Se oli Mila. Hän nukkui vuoteellaan keskellä toria aamun ihmisvilinässä kevyenä kuin uni. Sälekaihdin viivoitti hänen vartalonsa kaaret, ja minä katselin häntä kuin untani. Piirsin mieleni sormella hänen vatsalleen nuotteja, lantiolleen kiekuraisen avaimen. Ja odotin, että hänen korpinmustat hiuksensa heilahtaisivat tuulessa, ja hänen silmänsä aukeisivat, katsoisivat minuun.
Minulla oli hänen katsettaan niin suunnaton ikävä, että sydämeni hakkasi minut sokeaksi, teki minut kohinallaan kuuroksi ja kietoi minut kuristukseensa - niin kuin yön jaloissa ruttaantunut lakana oli kietoutunut hänen säärensä ympärille valkoiseksi köynnökseksi. Hän oli vankini, niin kuin olin minäkin hänen vankinsa.
Väkijoukko torilla etsi päivän ruokatarpeitaan vertaillen hintoja ja vihannesten kuntoa vaiti. Mistään ei kuulunut ääntäkään. Aurinko teki taivaalle tulisen reiän, poltti kasvojeni vasenta puoliskoa ja sai silmäni veitsenohuiksi viiruiksi päähäni.
Ymmärsin olevani Merkelin torilla, Sarajevossa. Mutta ymmärsin myös, etten siellä ollut.
Taivaalta kiitää vihreä metallimöykky. Se lentää kauniissa kaaressa kirkkaankeltainen rengas ympärilleen maalattuna. Se nousee lakipisteeseensä ja alkaa pudota - pudota.
Mila herää, nousee vuoteelle istumaan. Ja hän katsoo minuun hymyttä. Kranaatti putoaa torille ihmisten sekaan ja räjähtää torikiveyksen alla sirpaleiksi.
Minä näen rosoisten palasten lentävän jokaiseen suuntaan. Ja käteni ojentuu eteenpäin, suuni huutaa kauhuissaan. Ja Milan kasvoihin osuu.
Hänen minua katsovat silmänsä katoavat, Hänen päänsä häviää punaiseen leimahdukseen.
Heräsin omaan urahdukseeni. Satoi vettä kaatamalla. Kyykin puun alla sadeviittaani paenneena pilkkopimeässä metsässä. Telttoja eikä makuupusseja meillä ei ollut, vain viitat. Tupakkani olivat kastuneet. Olin nukahtanut istualleen ne kädessäni, ja nyt ne makasivat maassa jaloissani litmärkinä.
Tuijotin pimeyteen, josta minua katsoi takaisin yön syvyys, kaikki pelkoni ja kaiken tämän tulevaisuus. Taistelu- ja tiedusteluhaluni olivat valuneet sadeveden mukana pois. Sieluni tuntui tyhjältä kuin unohdettu ja pariton saapas. Viereltäni kuului epäselvää mutinaa. Vojtek näki unta ja höpisi sekavia. Tönäisin häntä rynnäkkökiväärin piipulla kylkeen ja hän vaimeni. Muut miehet olivat jossain lähistöllä, nyykkivät koloissaan ja yrittävät saada kallisarvoisesta unesta edes jotenkin kiinni, ennen kuin se pakenee heidän ulottumattomiinsa ja häviää.
Aloimme olla kaikki väsyneitä. Tehtäviä oli alknut sataa niskaamme kun vettä taivaalta. Pitkiä siirtymisiä, uudelleen järjestäytyneen vihollisen voimistuessa joka päivä yhä vaarallisemmaksi kohdata. He eivät enää juoksennelleet päättömästi edestakaisin. Olimme saaneet peräämme toisen sissipartion joka ilmiselvästi jahtasi meitä. Siihen kuului ainakin kaksikymmentä miestä, eikä meitä ollut enää kuin viisi. Ammuksemme ja miinamme alkoivat olla yhtä vähissä kuin ruokammekin. Ja minä olin sortunut hirvittävään virheeseen korjatakseni tilannetta parempaan suuntaan. Eilen, kirkkaassa päivänpaisteessa, olin tullut yllättäin viljelemättömän pellon laitaan. Ennen kuin ehdin rynnätä pellolle, ymmärsin pysähtyä, koska vastaisella metsänlaidalla näkyi liikettä:
Kaksi kuusipeuraa.
Pysäytin ryhmän niille aloilleen. Ja käsimerkein pyysin isoa, vahvalla kiikarilla varustettua Remingtonia kantavaa ampujaa vierelleni niin hiljaa kuin vain kykeni. Mies kömpi viereeni taaempaa, näki peurat edessään ja kaivoi esiin äänenvaimentimen. Katselin peurojen hoikkia jalkoja ja näin edessäni Milan. Hän rakasti peuroja ja hiljaisuutta.
Ampujan käsitettyä, että tahdon vain yhden - yhdellä läukauksella, hän nosti kiväärin poskelleen ja laukaisi samantien. Säpsähdin luodin lähtöä. Minusta se lähti aivan liian harkitsemattomasti. Mutta kun katsoin peuroja, näin vain yhden pusikossa vikkuvan peräpään - en kahta..
Leikattuamme peurasta lihat, piilotimme jäännökset maakuoppaan ja lapioimme multaa päälle. Taisteluvöiden tyhjiksi syötyihin taskuihin, me tungimme sen mitä peurasta olimme irti leikanneet.
Vaatteemme valuivat verta. Lihan kuvottava raudanlöyhkä pöllysi ympärillämme aina iltaan asti, kunnes saavuimme hyväksi katsomalleni leiripaikalle.
- Pienet tulet maakuoppaan. Vähän lihaa tikkuun ja syömään. Vartio sinne suuntaan mihin savu menee.Clear?
- Entä jos se nousee ylös? Vojtek virnuili.
- Sitten kiipeät puuhun.
Keitinkaasua oli niin vähän, että jos joutuisimme taivaltamaan yöllä, olisimme helisemässä; jos säästä tulisi niin sateinen kuin meille oli luvattu. Tuijotin metsään kuin helvettiin johon olin putoamassa.
Vartiomiehemme luultavasti tapettiin vaimennetulla aseella ennen kuin hänelle ehti tulla vaihto. Hänen vaihtomiehensä ammuttiin seuraavaksi. Metsästä kuului vain yksi paukaus, kun hänen kävelynsä oli kävelty. Vojtek ja minä olimme ensimmäisinä reput ja taisteluvyöt selässä valmiina ryntäämään ulos takuu varmasta vihollisen pihtiliikkeestä.
Syntyi puolipaniikki, kun jokainen mies kasasi kamansa kantoon ja ryntäsi osoittamaani suuntaan jalat tömisten.
Jäimme Vojtekin kanssa vieretysten suojaamaan heidän hitaaksi käynyttä lähtöään, emmekä ampuneet laukaustakaan, ennen kuin olimme saaneet jotain tähtäimeemme.
Ehdin tiputtaa kolme, ennen kuin he pysähtyivät aloilleen ja jäivät suojiin makaamaan. Katosimme muiden perään. Juoksimme kuin mielipuolet. En tajunnut heidän edes ampuvan peräämme.
Metsässä juokseminen näissä varusteissa on lähinnä koomista. Ja me Vojtekin kanssa nauroimme katketakseen kompuroidessamme kaukana vilkkuvien päiden perässä. He luultavasti alkoivat silloin pitää meitä aivan hulluina.
Yö nielaisi meidät piiloihinsa, laski kuin mustan käden meidän päällemme ja siunasi sen.. Mutta aamu toisi takaa-ajajat peräämme. Nyt he eivät enää luovuttaisi, vaan juoksisivat meidät kiinni ja kaivaisivat suolemme ulos.
Heidän nälkänsä kasvun minä tunsin omassa lihassani. Vojtek osoitti hihaani: Se oli verestä märkä. Ei peuran, vaan minun itseni.
Olen nähnyt miehen, joka sai luodin suoraan päähänsä juostessaan. Hänen kypäränsä lensi kaaressa hänen päästään vieden mukanaan puolet koko kallosta. Mutta mies adrenaliinissaan jatkoi juoksuaan monta metriä eteenpäin, kunnes rojahti naamalleen kuin lauta. Näky oli niin kummallinen, että se palaa aika ajoin mieleeni. Minun osumani oli ruhtinaallinen pikkuskraidu olkavarteeni. Ja Vojtek tietenkin piti sitä vain naurettavana "stetsonina", josta jäisi kiva arpi toisille esiteltäväksi. - Pillu sulla on täälläkin vaan mielessä. Kun on niin pieni kulli, niin pitää olla iso arpi. Hän röhötti sitoessani tykyttävää haavaani. Käteni oli kauttaaltaan aivan turta luodin iskuvoimasta, enkä tuntenut edes peukaloni olemassaoloa. Onneksi olen oikeakätinen.
Kävin kuitenkin oksentamassa pusikkoon peuranjäännökset. Ruokahaluni oli vähäksi aikaa mennyttä.
- Meidän on tapettava ne. Vojtek murahti yön sisällä. Kuuntelin hänen ääntään, enkä ole tottunut sellaiseen vaihtoehtoon että hän puhuisi huvikseen paskaa.
Olin itse aivan samaa mieltä ajatuksesta. Ajettuna on koko ajan kuin ansassa. Oli parempi eliminoida jahtaaja, kuin valuttaa voimansa tyhjiin sen edellä juoksenteluun.
- Tänä yönä. Sinä ja minä. Muut jääkööt tänne. Vojtek murisi.
- Ok. Totesin lakonisesti. Vihollinen oli jumissa leirissään. Kyykki aloillaan pimeässä metsässä niin kuin mekin. Nyt he eivät odottaisi mitään, vaan itsevarmoina keräisivät voimia huomiseen, tietäen että he olivat antaneet meille kipeän iskun tänään. Huominen olisi heidän tilaisuutensa. He tulisvat jo anivarhain ja olisivat niskassamme ylivoimallaan.
Purimme ajatuksissamme sadeviitan alla aseemme ja puhdistimme ne, vedimme kortsut piipunsuojiksi ja heitimme sadeviitat kersantille. Hän nyökkäsi kahahtaen pimeydessä ja antoi meille viimeisen kranaattinsa, vetäessämme päähämme kommandohuppuja, ei suojaksi, vaan lämmikkeeksi. Jätimme pois kaiken muun paitsi veitset, varalippaat ja Snikkerssit. Patukat mussutimme nautinnolla suunnistaessamme pimeydessä takaisin sinne josta olimme tulleet.
Pimeän metsän taivaltaminen ääneti ei ollut kovinkaan helppoa. Ja kun metsästä pitäisi vielä löytää nukkuvia miehiä, yritys oli melkein mahdoton. Rukoilimme, että joku olisi niin tyhmä, että vetäisi tupakan juuri silloin kun nenäni olisi suunnattu siihen suuntaa jossa hän oli. Tai että joku kolahtaisi: pakki, lusikka, ase, mikä tahansa. Mutta vielä kilometrienkin jälkeen, me emme olleet kuulleet tai nähneet mitään. Metsä ropisi pehmeästi taukoamattomassa sateessa ja vaikeutti kuulemista vielä lisää. Olin muuttunut aivan kummalliseksi. Minä olin kuin yksi korva ja nenä, sillä silmät valehtelivat jatkuvasti, keksivät omiaan ja osoittivat milloin minkäkin varjon tai hahmon sadeviittaiseksi vartiomieheksi. Mutta ei.
Vojtek eteni vierelläni yhä varovaisemmin. Olimme lähellä.
Silmiäni alkoi pyörryttää jatkuva tarkkaaminen. Ja tunsin miten kylmä vesi valui pitkin selkääni. Minulla oli kuitenkin kuuma. Jokainen lihas minussa oli virittyneenä äärimmilleen. Sitten jokin keskeytti minut ja liikkeeni. Vojtek otti vielä yhden askeleen, sitten hänkin pysähtyi aloilleen ja jäi kuin patsaana tuijottamaan pimeyteen.
Jossain ropisi sade viittaan. Se oli terävämpi ääni kuin mikään muu. Kenties se ropisi kypärään.
Odotin kuin ikuisuuden. Aika matoi eteenpäin. Ja minä tunsin miten sydämeni jytisi rinnassani.kuin ravaavalla hevosella.
Sitten varjo liikkui - varjo - joka oli ollut mielestäni vain maaston muotoa. Erotin ensimmäisessä valonhämyssä käden. Mitään muuta en nähnyt, vain tuo yksi käsi maassa istuksimassa minä viiden metrin päässä siitä.
Painauduin vasten maata ja lähdin kiertämään hänen selkäpuolelleen.
Tunsin jokaisella edetyllä metrillä hänen hajunsa vahvistuvan. Se tunki minun sieraimiini ja teki aivoni aivan hulluiksi. Ajattelin Milaa ja Srebrenicaa, Sarajevoa ja sotaa, olutta ja viskiä. Sitten, kun olisin voinut taputtaa miestä olalle. Minä en ajatellut enää mitään. Musta veitsi ilmestyi käteeni ja tempaisin miehen sänkisen leuan ylös. Samalla hänen kurkkunsa oli jo rusahtanut auki,. kuuma veri tulvahtanut kädelleni kuin tomaattikeitto. Mies hervahti veltoksi päästämättä ääntäkään. Katsoin kummeksuen ruumista edessäni. Se oli ollut aivan toisessa asennossa minun suhteeni kuin olin pimeässä olettanut.
Vojtek tuli viereeni, ojensi aseeni takaisin, ja näytti yhteensulloutuneet miehet suuren lehtipuun alla. Me kävelimme heidän luokseen rinnakkain ja tapoimme heidät kaikki. Korvani menivät täysin lukkoon. Ja minä näin vain suuliekkien vapinassa, kuin tulessa, miesten levälleen revähtäneitä ilmeitä ja silpoutuvia hahmoja.
Vojtekin ja minun aseistamme kaaressa lentävät hylsyt kimmelsivät messinkisinä suuliekkien valossa ja ropisivat kaiken päälle kuin kuuma sade.
Savua. Korvani soivat kimeästi. Joku heistä liikkui vielä, avasi suunsa ja korisi. Vojtek tarjosi minulle savukkeen. Polttelimme aivan rauhallisina - hieman sekavina seisoskellen kenties - savujamme ja katselimme tuon meille tuntemattoman miehen viipyilevää kuolemaa.
Kummallista. Olisi murha ampua hänet tuohon.
***
Rambo-mamboa!!!! :)
Mies korisi yhä hiljempaa sateen ropinassa. Mutta jokin hänessä kiinnitti meidän huomiomme, ja unohdimme savukkeemme käryämään sormiemme väleihin.
- Vittu! Sehän molkkaa serboa, Vojtek älähti. En ollut uskoa korviani. Aksentti oli aivan selvä - mies oli Belgradista.
Ryntäsin hänen kimppuunsa ja revin hänet pystyyn rinnuksista. Ärähdin sarjan kirosanoja suoraan hänen suuhunsa ja hänen aamussa usvaiset silmänsä tuijottivat jonnekin minun sisääni - näkemättä minua.
- Vitun koira! Mitä meidän perässä juokset...hullu? Vojtek raivosi ja potkaisi miestä sääreen.
Silloin minä päästin hänet rojahtamaan maahan, ja katsoin käsiäni kuin ne olisivat olleet puuta. Jokin valtava alasin putosi henkisyyteni pohjalle ja tajusin etäisesti kaiken.
Tuijotin Vojtekin hämärässä irvistäviä kasvoja. Sain ne hiljalleen muuttumaan raivosta epäuskoon, sitten tyhjään tuijotukseen. Hän särähti:
- Se ei ole vahinko...eihän?
- Ei voi olla.
- He yrittävät päästä meistä eroon.
- Mutta miksi?
Tuijotimme miestä jaloissamme. Vojtek sai raivokohtauksen ja tempaisi miehen melkein pystyyn. Hän veti oikean suoran suoraan hänen kasvoihinsa ja mies lensi kaaressa maahan - älähti viimeisen, epäselvän sanomansa meille ja ihmiskunnalle.
- Saitko hänestä mitään selvää? Kysyin sähisten. En voinut sietää tuota Vojtekin arvaamattomuutta, se tappaisi hänet vielä joskus.
Vojtek oli aivan raivosta sumeana. Hän potki serbejä jaloissaan ja sylki vihaansa näiden univormuihin.
Me olimme yksin. Oli aivan selvää että radioyhteyden katkeaminen tähän, jaloissamme makaavaan joukkoon, aiheuttaisi sen että oma radistimme saisi määräyksen ilmoittaa koordinaattimme sinne, jolla on ollut intressi päästää meidät päiviltä.
Niin ei voi käydä. Meidän on tapettava myös oma ryhmämme, paettava muslimien puolelle ja antauduttava heille - näytellen vaikka henkensä edestä pakenevia rauhanturvaajia, tai mitä tahansa paskaa, josta me emme voisi selvitä sen enenpää kuin serbiarmeijastakaan.
Olin aivan sekaisin. Minulla oli etäinen aavistus että jokin yksittäinen tyyppi oli jossain kohtaa tunnistanut minut; kenties Sarajevon ajoilta. Siellähän minä rehvastelin Milan edessä kuin mikäkin idiootti, kehuskelin milloin milläkin ja satuilin kuin prosaisti.
Mila on muslimi, ja minulla häntä aivan käsittämätön ikävä. Onneni oli, että Vojtek ei tiennyt tästä mitään.
Vojtek rojahti istumaan maahan ja painoi kätensä korvilleen, yrittäen kai sulkea tämän todellisuuden junnaavan gramofonin pois tajunnastaan.
Seisoin sateessa tajuten ensimmäisen kerran sen että sota on mieletöntä. Mutta sitä olisi vain jatkettava - toisella puolella tosin kuin nyt - ja ilmaiseksi.
Rukoilin sodanjumalilta, että se jolle joutuisimme
kaikesta vastaamaan, arvostaisi ammattiamme - oli se sitten joku muu kuin Mars - kenties vihaisen muslimimiehen kostonhimoiset silmät. On tehtävä hänelle heti selväksi että osaan tappaa kenet tahansa - jopa ilman maksua.
Olin valmis kuolemaan heidän asiansa puolesta -vaikka ilmaiseksi.
Millaista hevonpaskaa.