Klassinen tarina. Tapasimme noin puolitoista vuotta sitten. Alussa hän oli selvästikin ihastunut minuun ja tunsin olevani arvostettu ja huomioonotettu kaikella tavalla. Kävin hänen kanssaan heti suhteemme alkuaikoina tapaamassa hänen sukuaan ja ystäviään. Hän puhui suhteemme rekisteröimisestä ja menimme kihloihin. Hän oli alusta alkaen kertonut haluavansa pitkän ja vakiintuneen suhteen, koska oli epäonnistunut niin monta kertaa ja suhteet jääneet lyhyiksi.
Meillä oli myös vaikeutemme, jotka alkoivat noin puolen vuoden kuluttua, mutta mielestäni ei mitään vakavaa. Itselläni oli jonkinverran luottamuspulaa hänen suhteensa, koska koin että suhteemme ei ollut tarpeeksi vahva. Ravintolassa hän antoi muiden naisten vähätellä suhdettamme. Hän tuntui olevan niin hienotunteinen vieraita kohtaan, ettei tohtinut sanoa heille poikkipuolista sanaa. Näistä tapauksista meille tuli tietenkin riitaa ja hän kuittasi tunteeni siten, että naisten puheet eivät olleet mitään vakavaa. Kuitenkin otin ne sen verran vakavana, että olisin toivonut hänen käyttäytyvän toisin. Koin että hän vähätteli minua. Vähitellen lopetimme ravintolassa käynnit.
Myös yksi ongelma oli se, että en saanut häntä liikkeelle kotoa juuri mihinkään. Myös ulkoilu jäi meiltä kokonaan. Tavallaan näen hänet jollain tavoin masentuneena.
Sitten hän pyysi minua asumaan luokseen ja meillä oli tarkoitus hankkia yhteinen isompi koti heti, kun taloudellinen tilanne sen sallisi. Muutama kuukausi sitten muutin hänen luokseen onnellisena kaikesta elämääni kohdanneesta muutoksesta. Keskinäisiä ongelmia oli koko ajan, mutta mielestäni ne ovat juuri sellaisia, joita on jokaisella parisuhteessaan. Ei kai kukaan voi olla aina niin yhteensopiva, ettei mitään sanomista tule.
Nyt ollaan tilanteessa muutaman ydessä asumiskuukauden jälkeen, että hän ei selvästikään halua asua kanssani. Hän kuulemma haluaisi asua yksin ja nyt on tullut jo sekin esiin, ettei oikeastaan ole edes seurustelevaa tyyppiä. Ja uskokaa tai älkää, joku exäkin on putkahtanut puheisiin esiin jonain vallan ihanana tapauksena. En enää tiedä, mitä ajatella tai tehdä. Olen myynyt huonekalujani, antanut asuntoni pois ja koen että suurta ihmetystä tapahtuneen johdosta. Toisaalta tunnen kiukkua ja katkeruutta, mutta toisaalta mietin pitääkö minun vaan kestää ja antaa ajan kulua. Mikä naisia oikeastaan vaivaa, tämä ei nimittäin ollut ensimmäinen suhteeni, joka hiipuu tällä tavalla. Kauniista, ihanasta alusta päädytään päinvastaiseen lopputulokseen. Toinen ihminen muuttuu täysin! Onko hämä jotakin tuttuuden mukanaan tuomaa ensiviehätyksen katoamista, jota naiset eivät kestä. Olen jälleen päätymässä mielessäni siihenkin tulokseen, että jälleen kerran en ollut se oikea.
Meillä oli myös vaikeutemme, jotka alkoivat noin puolen vuoden kuluttua, mutta mielestäni ei mitään vakavaa. Itselläni oli jonkinverran luottamuspulaa hänen suhteensa, koska koin että suhteemme ei ollut tarpeeksi vahva. Ravintolassa hän antoi muiden naisten vähätellä suhdettamme. Hän tuntui olevan niin hienotunteinen vieraita kohtaan, ettei tohtinut sanoa heille poikkipuolista sanaa. Näistä tapauksista meille tuli tietenkin riitaa ja hän kuittasi tunteeni siten, että naisten puheet eivät olleet mitään vakavaa. Kuitenkin otin ne sen verran vakavana, että olisin toivonut hänen käyttäytyvän toisin. Koin että hän vähätteli minua. Vähitellen lopetimme ravintolassa käynnit.
Myös yksi ongelma oli se, että en saanut häntä liikkeelle kotoa juuri mihinkään. Myös ulkoilu jäi meiltä kokonaan. Tavallaan näen hänet jollain tavoin masentuneena.
Sitten hän pyysi minua asumaan luokseen ja meillä oli tarkoitus hankkia yhteinen isompi koti heti, kun taloudellinen tilanne sen sallisi. Muutama kuukausi sitten muutin hänen luokseen onnellisena kaikesta elämääni kohdanneesta muutoksesta. Keskinäisiä ongelmia oli koko ajan, mutta mielestäni ne ovat juuri sellaisia, joita on jokaisella parisuhteessaan. Ei kai kukaan voi olla aina niin yhteensopiva, ettei mitään sanomista tule.
Nyt ollaan tilanteessa muutaman ydessä asumiskuukauden jälkeen, että hän ei selvästikään halua asua kanssani. Hän kuulemma haluaisi asua yksin ja nyt on tullut jo sekin esiin, ettei oikeastaan ole edes seurustelevaa tyyppiä. Ja uskokaa tai älkää, joku exäkin on putkahtanut puheisiin esiin jonain vallan ihanana tapauksena. En enää tiedä, mitä ajatella tai tehdä. Olen myynyt huonekalujani, antanut asuntoni pois ja koen että suurta ihmetystä tapahtuneen johdosta. Toisaalta tunnen kiukkua ja katkeruutta, mutta toisaalta mietin pitääkö minun vaan kestää ja antaa ajan kulua. Mikä naisia oikeastaan vaivaa, tämä ei nimittäin ollut ensimmäinen suhteeni, joka hiipuu tällä tavalla. Kauniista, ihanasta alusta päädytään päinvastaiseen lopputulokseen. Toinen ihminen muuttuu täysin! Onko hämä jotakin tuttuuden mukanaan tuomaa ensiviehätyksen katoamista, jota naiset eivät kestä. Olen jälleen päätymässä mielessäni siihenkin tulokseen, että jälleen kerran en ollut se oikea.
Vastaukset 44
Vanhimmat
lepsous olekkaan niin onnellista ku jotkut antaa ymmärtää..
Niin, ajatella, että lesboillakin menee joskus poikki... kuka ois uskonu? Varsinki ku kyse on ihan tavallisista ihmisistä ja heidän suhteistaan.
Mikä sun pointti oli, vai oliko sitä?
nylkyttäjät ihan tavallisia ihmisiä...muuten yleensä heillä on aika huonot välit vanhempiinsa ja muihin sukulaisiin..miksiköhän ...ihan tavallisia ihmisiä
Ja sullahan on mittavat perustelut tuolle väitteellesi?
Miksi yleistät?
Mulla on hyvät välit (uskovaisiinkin) sukulaisiin!
Säälittävää tollanen.... yleistät... :(
sää oot tosi poikkeava ku vanhempiin on välit säilyny tai oletko se sama joka jokaiselle pervopalstalle sanoo mielipiteitänsä milloin milläkin nikillä
"oletko se sama joka jokaiselle pervopalstalle sanoo mielipiteitänsä milloin milläkin nikillä"
Samaa voisi kysyä sinulta. Jos sua niin kovasti lepakot rassaa, eikä mee yksinkertainen asia kaaliin (se, että ihan tavanomaisissa väleissä suurin osa on perheensä/sukunsa kanssa, luulit tai tahdoit sinä uskoa sitten mitä tahansa), niin mitä hiivattia täällä kuppaat? Ulkona on hyvä ilma, mene vaikka ottamaan aurinkoa äläkä kiusaa itseäsi täällä.
toi kaide on oikeassakin. akat on mitä on.Mitäs siitä jos välit sukuun on mennyt ja akka heittäny pihalle. Ole sitten siinä normaali.
lesbot kattoo kieroon ja heteroille on sitten alien.
Hyvää kesää vaan.
Oliko tää nyt sit taas toi traide? Taas näitä jotka käy palstalla naukumassa hetken aikaa, ja häipyvät, kun tajuavat ettei heidän kirjoituksensa ketään muuta heteroksi. Kyllä ukotkin on mitä on. Jos ei akat kelpaa, hanki ukko. Jos ei ukkokaan kelpaa, niin sitten se on voi voi.
En nyt ihan ymmärrä mitä tuolla "välit sukuun on menny ja akka heittäny pihalle" -repliikillä tavoiteltiin. Johan täällä on todettu, ettei ne välit ole sukuun lepakoilla mene sen kummemmin kuin heteroillakaan. Saati sitten yhdistettynä tohon seuraavaan kappaleeseen. Kattooko tuota kirjoittajaa lesbot kieroon ja onko hän itse heteroille alien? Jos näin on, niin ehkä joku ammattiapu olisi paikallaan, vastaus löytynee omien korvien välistä. En ihmettele jos nuo molemmat kohdat toteutuu tuon kirjoittajan kohdalla, ottaen huomioon kirjoitusten osoittaman ajatuksenjuoksun tason, mikäli siis traiden tekstiä tämäkin.
Jos tuo taas viittaa lepakoihin, niin viimeistään tuossa kohtaa paljastuu ettei kirjoittaja tunne yhtään ainukaista lepakkoa.
Hyvää kesää vain traidellekin.
anteeki =( meni nuo nimimerkit sekaisin alunperin. Olen siis lepakko itsekin. Enempi olen kuullut totuuksia heteroiden suusta kuin muilta lepakoilta tai bisseiltä.
Monet lepakot suu vaahdossa =) kovaan ääneen toitottavat oikeutta, sitten kun pitäisi puolustaa jotain niin otetaan sanat takaisin ja ollaan niin hissukkaa että, totuuus on se että viina virtaa, puheet on kovia, ja teot raakoja lepakko maailmassa.
meneppä istumaan johonkin lepakoiden iltamiin niin kyllä huomaa, mitä tuo täällä tekee! katseet. Se oma jengi on paras.
Nim. kaiken kokenut ja turpiin saanut ja nykyään muutkin saavat turpaansa kuin vain itse.
Tapasitte noin puolitoista vuotta sitten, ja ymmärsinkö oikein että menitte jo alkuvaiheessa suhdetta kihloihin?
Tuotanoin. Ihmiseen ei tutustuta viikossa, kuukaudessa tai edes puolessa vuodessa. Omasta kumppanistani minusta alkoi tuntua parin vuoden seurustelun jälkeen, että alan tuntea häntä, sillä tavalla _oikeasti tuntea_. Tunteminen ei tarkoita sitä, että tiedetään toisen lempiväri ja -ruoka, vaan että tunnetaan sen toisen ihmisen mielen liikkeet syvemmin, niiden syyt ja seuraukset.
Kihloihin mennään sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa voidaan kuvitella viettävän koko loppuelämä (vaikka näin harvoin käykään...), eikä tuntemattomasta ihmisestä voi sellaista sanoa. Kaikissa suhteissa alkuhuuma on alkuhuumaa, ollaan ihastuneita ja on ihanaa yhdessä, mutta molempien myös pitää ymmärtää se, että se on vain alkuhuumaa, joka haihtuu aikanaan ja tilalle tulee arki. Ja vain se arki on se mikä ratkaisee kestääkö suhde vai ei. Alkuhuumalla ei ole siinä osaa eikä arpaa. Alkuhuuman haihduttua toista alkaa nähdä jo vähän tarkemmin vikoineen päivineen, ja tässä vaiheessa minun mielestäni vasta ratkeaa se sopivatko ihmiset toisilleen vai ei.
Ja tämän takia minusta on aika hassua mennä kihloihin tai muuten vannoa (tai odottaa) ikuista sammumatonta rakkautta kovin pian ensitapaamisen jälkeen.
eikö olis ihanaa uskoa rakkauteen ensi silmäyksellä? ..ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka..
on vaan saanu huomata ettei se niin mee.. mulla on aika samanlainen tarina, muutettiin aika nopeeta yhteen, asuttiin vuosi yhdessä, puolenvuoden jälkeen alkoi arki muuttua vielä enemmän arjeksi, erimielisyyksiä ja sitten löysi aivan uudenlaisia piirteitä toisesta. oppi tuntemaan. ja noin vuoden yhdessä asumisen jälkeen tuli ero. mun mielestä asioihin olis voinu vielä vaikuttaa, ratkasta onkelmat tavalla tai toisella, puhumalla, yrittämällä. suhde kun ei hoidu itekseen. mutta kun toinen ei halua enää yrittää, vaan on antanut periksi, the easy way out, niin yksin on aika mahdoton yrittää. sitte vaan koitan saada oman elämäni kasaan ja selviytyä joka päivä iltaan saakka. pikkuhiljaa, joskus paha olo on ohi ja voi katsoa taas eteenpäin. nyt on aikaa itselle, jos ei muuta.
Monet kuitenkin onnistuvat samalla vauhdilla parisuhteissaan ja nopeamminkin. Enkä minäkään usko ensihullaantumiseen ja tiedän eron rakastumisen ja rakkauden välillä. Osaan varoa ja katsastella. Itseasiassa olen erittäin varovainen, mutta kuitenkin aina minut pääsee yllättämään toisen haluttomuus sitoutua, kehittää suhdetta ja etsiä niitä syitä jatkaa juuri tuon ihmisen kanssa. En usko, että ihminen löytää onnensa juuri toisesta ihmisestä, vaan se löytyy enemmänkin omasta itsestään ja siihen voi ottaa toisen kanssakulkijan rinnalleen.
Arki tulee jokaiselle. Se on selvää ja se on oikeastaan mielestäni ihan hyvä asia. Mutta miksi ihmiset eivät kestä arkea, kun se tulee kaikkien kanssa kuitenkin. Vai onko niin, että suurin osa lesboistakin elää hullaantumisvaiheesta toiseen, eikä koskaan annakaan se arjen tavoittaa itseään. Minä itse olen aikamoinen realisti, eikä minulla ole paljonkaan mitään haavekuvia elämästä. Olen aika tasainen puurtaja, jonka elämää sotkevat vain ylä- ja alamäet suhteissa muihin ihmisiin. Haluaisin voida tasaantua. Pitääköhän elää yksin.
ihminen sitä onnea tuo, täydentää sitä kyllä.
Tuossa sinun tapauksessa voisi tietysti sanoa että toimitte liian nopeasti, mutta vaikeahan se on ulkopuolisen sanoa mikä kellekkin on nopeaa ja mikä harkittua. Ja kun kyse on rakkaudessa asia mutkistuu entisestään.
Mä olen kyllä samaa mieltä että se arkielo on parasta.
Olen joskus pohtinut saadessani seurata muutaman ystäväni armotonta seurustelukierrettä, tuota samaa eli miksi se arki on niin iso mörkö.
Onkohan se että kuitenkin ne odotukset on jossain muualla ja ei haluta luopua omista tavoistaan tehdä toisen takia isoja muutoksia yms.
Ajatellaan että asioiden pitäisi toimia jotenkin ilman suuriakin muutoksia.
Oisko se niin että nykyään tai tarpeeksi kauan ollessaan yksin tai monta pettymystä kokeneena haluaa pitää kiinni omista tavoistaan.
En tiedä, mutta sen tiedän kun itse löysin sen jonka kanssa haluan elää loppuelämäni, tein isojakin muutoksia elämääni ja paljon oppimista ja tytö suhde vaati. Mutta nyt elämä on ihanaa arkea ja juhlaa ja tietoisuus siitä että molemmat todella panostivat/panostavat suhteeseemme kaiken mitä se vaatii luo luottavaisen ja turvallisen ilmapiirin.
MÄ en usko että sun tarvitsee elää yksin, mutta sen tiedän että vaikeaa on löytää.
Pitää vain jaksaa uskoa, se on tärkeintä.
Kestipä sen hyvän suhteen löytäminen kuinka kauan tahansa se palkitsee kyllä kaiken.
puolitoista vuotta tai pari viikkoa, niin se menee tässä naismaailmassa, mikään ei riitä...
Minä itse olin harkitsevaa ja yleensäkin aikaa vaativaa tyyppiä, ollut jo aina (pois lukien rakstuminen, mikä vain tapahtui :) ) . Meille tuli ero ja exällä oli uusi (n)muija asumassa omassa kämpässään kahden viikon päästä.
Oli joskus ollu tuttuja ja se sitten oli pointti että oli vanhoja tuttuja vuosikymmenen takaa.
Voi vaan myöhemmin sarkastisesti todeta että hyvin niillä tuntuu menevän yhä, ollaan edelleen niin yhdessä ja rakastetaan ja tapellaan,petetään ja muuta mukavaa.
Minä kuulemma vihdoin viimein olen vuosien myötä tajunnut että ne on onnellisia ja niin rakastuneita?!.
Se vaan pointtina; Voi vaan miettiä mikä on nopeaa ja mikä hidasta ja mikä sydämen tahtista toimintaa.
"Ravintolassa hän antoi muiden naisten vähätellä suhdettamme."
Sain sen käsityksen että sinun hälytyskellot ovat soineet ainakin kun olette olleet ravintolassa. Paljonko käytätte yhdessä tai erikseen alkoholia? Alkoholi vaikuttaa joihinkin ihmisiin melkoisesti, joku saattaa olla kuin toinen ihminen pienessä sievässä ja selvin päin.
..ja jatkaa sitten oikeaan suuntaan joko yhdessä tai yksin..
Tarina kuullosti todella tutulta..
Valitettavasti meitä lesboja on joka junaan.. Ja myös siis ailahtelevaisia yksilöitä mahtuu joukkoon..
Parempaa jatkoa Sinulle, toivottavasti löydätte punaisen langan suhteestanne tai Sinä löydät seestyneen ja tasapainoisen naisen..
ja mikä sinä olet kirjoittamaan naisystävästäsi henkilökohtaisia asioitanne näin julkisella kanavalla?
Vihaatko häntä niin paljon, että teet suhteenne julkiseksi?
Miltä kuvittelet hänestä sinun kirjoituksesi tuntuvan? Niinkö julma olet, että ajattelet sen vain olevan hänelle oikein?
Onneksi kukaan naisystävistäni ei ole ollut kaltaisesi! Toivon myös varjeltuvani kaltaisiltasi.
Haluatko vain tukea itsellesi, kun selität suhteestanne pätkän omalta kannaltasi?
tosi surkeaa ja ala-arvoista meininkiä.
Miettikää naiset mitä kirjoitatte! Mikä kukaan on toisesta ihmisestä kirjoittamaan julkisesti ja repimään suhdetta auki julkisesti?
Ala-arvoista käyttäytymistä!
Yöks ja pthyi!
Tämän on pakko olla provo.
Onhan täällä asioista ennenkin keskusteltu (ennen tätä oonks lepso-mistä tuntee lepson-onks juliette lewis lepso -kautta), miksi tämä kirjoitus nyt niin silmiäsi vihloo? Miten niin suhde julkiseksi? Ketään ei mainita nimeltä, ja stoori on vastauksista päätellen tuttu monille. Mitä ihmettä höpötät julkisuudesta tällaisella anonyymilla palstalla? Pelkäätkö, että kirjoittaja on sinun tyttöystäväsi?
Kommenttisi on minua syvästi loukkaava.
Oma viestisi on ala-arvoinen!
Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.
varmasti sinun kirjoituksesi on syvästi loukkaava sen naisen mielestä, josta sinä tässä yksityisiä asioita julkisesti kirjoitat.
Mitä vastaat hänelle, jos hän sinulle kirjoittaisi:
sinun kirjoituksesi on minua syvästi loukkaava.
ja mistä tiedät, että se nainen en olisi minä?
Joten kysyn: oliko pakko kirjoittaa toisesta naisesta sellaisesta, mikä ei ole julkista?
... piiloon ja pysy siellä. Tai vaihtoehto, vältä tätä palstaa. Säästyt "julkisuudelta" ja voit ihailla itseäsi, koskaan muuttamatta piiruakaan käytöksestäsi missään suhteessa, ikinä kehittymättä ihmisenä. Me muut ei tunneta sinua, ei vieläkään. Moniko välittäisi tunteakaan?
Se nainen, josta kirjoitin et todellakaan ole sinä. Kyllä hän tietää, että kirjoitin palstalle, sillä meillä ei ole salaisuuksia. Kirjoituksessani ei ole myöskään mitään sellaista, että sitä ei voisi tänne kirjoittaa. Mikä onkaan parempi kuin anonyymipalsta, jossa vain pelkkä tarina elää ilman, että kukaan tuntee tarinan ihmisiä henkilökohtaisesti. Ainoa ikävä näissä palstoissa on, että täällä saattaa joku ihminen ottaa oikeudekseen alkaa kirjoittajaa moralisoimaan, vaikka ei todellisuudessa tiedä asiasta mitään. Tuollainen henkilökohtainen hyökkäys on käsittämätöntä ja niin kohtuuttomalta. Siis vaikka kirjoitettu tarina kuulostaisi omalta tarinaltaan, niin pitää ottaa huomioon, että se ei ehkä sittenkään ole. Parempi olisi kysyä jotakin sellaista, josta selviää, että kyseessä on sittenkin jonkun toisen ihmisen elämä.
Ja olisiko parempi ystäviä rasittaa parisuhdeongelmilla tai mahdollisesti pitää kaikki sisällään, eikä kertoa kenellekään. En ymmärrä tällaista ajatusmaailmaa ollenkaan. Mutta haluan nyt lopettaa tämän aloituksestani keskustelemisen tähän.
Ei mitään tollasta neuvoa!
tasapuolisuuden nimessä: kirjoittaisi tämä toinen osapuoli, josta ex:sä täällä juoruilee, myös oman aloituksensa!
Hänen on syytä myös juoruilla tuosta exästä! Mitä hemmettiä varten vain toinen osapuoli saisi tehdä suhteesta julkista kamaa?! hei haloo!!!
Toimisi kuten tuo toinenkin toimii: revittelisi suhteen tänne palstalle.
Täytyishän sen toisenkin osapuolen kertoa suhteesta julkisesti omalta kannaltaan, jotta asiasta jokin kokonaiskuva tulisi.
Saatais omat mervi ja matti tälle palstalle.
Ei siinä ole mitään mieltä, että vain mervi tai matti revittelee suhdetta julkisesti. Molempien sitä täytyy tehdä, että molempien kannat tulis luettavaiksi.
Kohta kukaan ei uskalla kirjoittaa tälle palstalle kuin näitä "kevytaiheita". "Olenkohan lesbo, onkohan tuo julkkis lesbo, mistä tuntee lesbon".........tätäkö sinä haluat?
En minä, mutta keskustelun avaaja kylläkin.
kannattais miettiä, että miltä se tuntuu kun oma eksä alkaa kirjoitella sinusta ja entisestä suhteestanne omia tulkintojaan julkisesti.
On ikävää, että sellaisia kirjoituksia on, eikä ollenkaan ajatella miltä toisesta tuntuu niitä lukea. samahan se sille on, että joku eksä nikin suojissa revittelee suhdetta ja sun ominaisuuksiasi julkiseksi ja vaikkei kukaan sua siitä tunnistaisikaan. Itse sinä itsesi siitä tunnistat ja ei kivalta tunnu.
palsta paranisi huomattavasti jos kukin kirjoittelisi itsestään eikä eksistään ilman niiden lupaa. Musta tästä ei kannattais tehdä juorupalstaa, jossa kirjoitellaan eksistä. Mukavampaa olis jos kaikki kirjoittelis itsestään paremminkin. Jos siitä entisestä suhteesta on pakko tehdä julkinen ja tänne kirjoitella nikin suojissa sääliä kerjäten, niin kannattais ensteksi kysyä sitä siltä eksältä, että käykö se sillekin. Jotenkin tällainen nikkikäyttäytyminen on vetänyt pohjat pois kaikelta etiikalta.. ainakin melkein...
Kyllä muakin loukkaa tällaiset aloitukset ja kirjoittelut, joissa kirjoitetaan sellasia, joka varmasti menee yli luottamuksen ja ystävyyden ja rakkauden, kun toisesta kirjoittelee ilman sen lupaa...
Olen seurannut tätä ketjua ja ikäväkseni todennut, että tässähän onkin alettu keskustella siitä, mitä saa kirjoittaa ja mitä ei tällä palstalla. Jos minä luen mitä tahansa parisuhdepalstaa, niin johan löydän sieltä oman tarinani. Siis aivan kuin omasta elämästäni! Mutta mitä pahaa siinä on, että näin käy. Jollakin ihmisellä on siis samoja ongelmia kuin itselläni ja joku miettii minun tyyppiseni ihmisen käytöstä ja joku vastaa ja esittää omia mielipiteitään. Ainakin itse ajattelen, että se on todella antoisaa seurata, mitä muut ihmiset ajattelevat ja reagoivat tuon tyyppisiin juttuihin, joiden kanssa itsekin painin. Jos joka kirjoituksesta otan itseeni, niin on todella parempi, että jätän kaiken lukemisen sikseen. On saatettu kirjoittaa jopa kirjoja ja ihan kuin minun elämästäni. Ja vieläpä aivan ilman minun lupaani!
Onhan niitä toisten asioita mukava lukea. Siihen perustuu esim keltaisen lehdistön menekki.
Minusta kuitenki pitäis itsekunkin vähän ajatella että mitä kirjoittaa toisesta ihmisestä, että miltä se tuntuu tuosta toisesta. Ei se, että sanotaan että niinhän tehdään muillakin palstoilla, ole mikään puolustus moraalittomuudelle.
Jos sitä kirjottaa menneestä suhteesta sillei, että ei kirjoita mielipidettään, tulkintaansa tai muutakaan siitä eksästä, vaan ainoastaan omasta itsestä ja omista fiiliksistä, niin silloin se on okei ja sitä lukee mielellään, koska siitä saa itselleenkin. Mut sellaset kirjoitukset, joissa kirjoittaja on katsonut parhaimmakseen hieman kommentoida eksänsä luonnetta tai toimintatapoja tai muuten vain tulkita eksäänsä tai hänestä jotakin kirjoittaa, niin sellainen saa vain pahalle mielelle.
On siis okei, jos sinä esim. kirjoitat itsestäsi ja selität itsesi reagointeja ja analysoit omaa itseäsi. Siitä varmaan me muutkin saadaan ja aatellaan, että katos kun toi Ilona on just kuin minäkin. Mutta jos sinä kirjoitat siitä eksästäsi, niin silloin sinä olet kyllä ylittänyt kaikki hyvänmaun ja sopivuuden rajasi.
On niin eri juttu kirjoittaa itsestään kuin se, että kirjoittaa toisesta. Eikä se, että muilla menee sekasin nämä rajat, oikeuta ketään muuta toimimaan samalla tavalla.
Taitaa olla turha väitellä tästä asiasta kanssasi, koska kantasi on sinulle niin selvä. Aloittajaa puolustan sillä, että hän ei millään tavalla kirjoittanut moralisoivasti tai ilkeään sävyyn exästään, vaan pikemminkin pohti tapahtunutta.
Omat kommenttisi sitä vastoin eivät ole kovinkaan rakentavia, ainakaan nuo ylhäällä. Enkä oikeastaan ollenkaan ymmärrä, miksi tähän aloitukseen puutuit näin voimakkaasti ja kuitenkin jätät aloittajan lisäselvennökset kokonaan huomiotta.
Kun kerran aloittaja kirjoittaa loukkaavasti, niin saa kai siitä huomauttaa?
Pitäiskö sitä vaan niellä se, että toinen kirjoittaa loukkaavasti?
pitäisikö toisista kirjoittavien ihmisten kirjoituksia vaan hyväksyä?
Jos minä kirjoitan mielestäsi asiattomasti, niin aloituskirjoitus on mielestäni kyllä asiattomuuden huippu.
En kyllä luottais sellaisiin ihmisiin, jotka toisista kirjoittelee netissä.
Jos sinä siitä juoruamisesta itsellesi saat, niin tyypillinen juorujen lukijahan olet: kyllä ne mervin ja matinkin jutut pitää juorupalstoja pystyssä.
En minä sitä sano, että tuollainen juoruaminen olisi jotenkin harvinaista. Yleistähän se on. Mutta ei se sitä poista, että kuvottavaa se on.
Enkä minä ole mitenään yhtään juoruajaa parempi ihminen. paljon pahempikin todennäköisesti olen. Mutta ei se sitä poista, etteikö tuollaisesta toisten ihmisten asioiden kirjoittamisesta pitäisi mainita näkemyksiään.
Pitäisikö sitä vaan hyssytellä ja ottaa osaa ja vahvistaa sitä väärää etiikkaa, että toinen kirjoittaa netissä toisesta ihmisestä?
Olis tosi antoisaa lukea niitä itseanalyysejä ja muuta ihmissuhdejuttua, jos niissä ei kirjoiteta toisesta, vaan itsestä.
Luotettavat ystävät on sitä varten, että niille voi puhua vähän siitä eksästäkin. Mutta ei siitä eksästä tule tehdä julkista tapausta.
Itsestä voi kukin tehdä julkisen ja kirjoittaa itsestään vaikka mitä mielipiteitä, mutta se, että entisestä rakkaudestaan tekee niin, se on jo sietämätöntä.
Kaikille palstoille ilmestyy ajoittain päsmäreitä, jotka latelevat muille a) mitä ne saavat kirjoittaa tai b) mitä niiden pitää kirjoittaa. B-tapaus hillui äiti&lapsi-ketjussa.
Ei välitetä, asiat voisivat olla paljon pahemmin. Parempi 10 räksyä palstalla kuin yksi kotona.
Joo. Täällä palstalla on niitä naisia, kun sanovat mitä saa kirjoittaa ja mitä ei. Ne alkaa nimitellä sitten toisia miehiksi ja ajaa ne pois tältä palstalta. Ei niistä vakipalstalaisista täällä kannata välittää.
On hyvä, että joku ilmaisee mielipiteenään sen, että toisista ihmisistä kirjoittaminen on eettisesti arveluttavaa ja että kannattaa miettiä miltä tuntuu siitä toisesta, kun se lukee itsestään toisen kirjoittamana täältä.
Hyvä, että tuodaan näitä erilaisia näkökantoja esiin, eikä yritetä hiljentää sillä tavoin kuin siinä kaksi äitiä ja lapsi keskustelussa savustettiin setalaiset lesbot tältä palstalta pois.
Samaa mieltä.
Täällä palstalla on niitä naisia, kun sanovat mitä saa kirjoittaa ja mitä ei. Ne alkaa nimitellä sitten toisia miehiksi ja ajaa ne pois tältä palstalta. Ei niistä vakipalstalaisista täällä kannata välittää.
On hyvä, että joku ilmaisee mielipiteenään sen, että toisista ihmisistä kirjoittaminen on eettisesti arveluttavaa ja että kannattaa miettiä miltä tuntuu siitä toisesta, kun se lukee itsestään toisen kirjoittamana täältä.
Hyvä, että tuodaan näitä erilaisia näkökantoja esiin, eikä yritetä hiljentää sillä tavoin kuin siinä kaksi äitiä ja lapsi keskustelussa savustettiin setalaiset lesbot tältä palstalta pois.
Samaa mieltä.
Ehkä he ovat niitä katkeria, joiden omia kirjoituksia on joskus moitittu. Suomi24 palstoilla on vanhemmuus- ja ihmisuhdekeskusteluja muutamia muitakin. Ei tämä palsta ole poikkeus, joten aiheita vaan peliin. Se on oma näkemykseni.
Käy sinäkin tutustumassa Suomi24 Suhteet osion alla oleviin keskustelupalstoihin. Saat uutta ajattelemisen aihetta. Mutta tämä tästä. Hyvää kesää palstalaisille!
Tiedän palstan. En viihdy siellä, enkä käy siellä. Se on yhtä juoruamista ja toisten ihmisten julkista panettelua lähes koko palsta. Ikävä, kun ihmiset on kadottaneet kykynsä empatiaan ja siihen, että ajattelisivat ensin ennen kirjoittamistaan miltä toisesta tuntuu lukea itseänsä koskevia asioita ja tulkintoja.
Hyvää kesää sinullekin!
Ihmiset puhuvat, halusit sinä sitä tai et. Puhuminen on tärkeätä. Juoruamisella halutaan vahingoittaa toista ihmistä ja se on väärin. Panettelu, herjaus ja solvaus ovat epätoivottavia asioita ja sellaiset puheet kyllä kääntyvät ennen pitkää ihmistä itseään vastaan. Normaali asioista puhuminen, myös muista kuin pelkästään omista asioista puhuminen, on hyvä asia. Puhuminen on välittämistä. Ei ole aina helppo tietää, miten pitäisi puhua ja keneen voisi luottaa. Ei ole mikään pakko olla hiljaa, kun ja jos haluaa puhua. Jokaisella pitäisi olla oikeus puhua, ei se ole kenenkään yksinoikeus. Puhuminen on normaalia sosiaalista toimintaa. Ei ole kysymys luottamuksen pettämisestä, jos kantaa huolta omasta suhteestaan toiseen ihmiseen!
Ei haukku haavaa tee, jotakin pitää sietääkin!
... sinun kanssasi. SammaHärMariaLena käsitti kommenttini tavallaan. Ihmissuhdepalstoilla kirjoitetaan ihmissuhteista. MinäMinäMinä ei ole vielä suhde. Tietenkin vain omaa itseään voi purkaa, ja tärkeää se on, mutta koska emme elä tyhjiössä, niin niihin huolen ja ilon aiheisiin liittyvät yleensä toiset ihmiset ja suhde heihin. Jos joku ei sitä tajua, niin ei tajua.
Ja minä olen vakkari, en vain viitsi saada terrierimäisiä tarraajia kintuilleni. Mieleen ei todellakaan edes juolahda avautua tällä palstalla, aina ajoittain löytyy joku loukkaava päsmäri julistamaan, mitä saa/ei saa sanoa. Muutenkin herkässä sieluntilassa oleva voi haavoittua silloin pahastikin. Myötätuntoni avaajalle.
"Ikävä, kun ihmiset ovat kadottaneet kykynsä empatiaan ja siihen, että ajattelisivat ensin ennen kirjoittamistaan miltä toisesta tuntuu lukea itseänsä koskevia asioita ja tulkintoja." Mitenkä tämä nyt sopii tällaiseen anonyymipalstaan, jossa kukaan ei tunne toisiaan. Ja jos tuntee, niin se on sitten heidän välinen asia, ei muiden. Minunkaan ei ehkä pitäisi pistää lusikkaani tähän keitokseen, mutta en millään voi enää olla hiljaa minäkään. Yrittäkää nyt hyvät ihmiset ymmärtää, että ihmissuhteet vain harvoin noudattelevat jotain niin erikoista linjaa, ettei samanlaisia suhteita löydy pilvin pimein. Jokainen löytää jostakin itsensä. Mutta entä sitten?!? Minä esimerkiksi olen tyyppinä sellainen, että toisaalta haluan sitoutua ja toisaalta en. Tämän ristiriidan kanssa joudun elämään, eikä minua loukkaa, vaikka joku jollain keskustelupalstalla moitiskelisi sitoutumiseen kykenemättömyyttä. Ymmärrän että jollekin sitoutuminen on selvää ja joillekin erittäin vaikeaa, vaikka kuinka rakastaa kumppaniaan. Ihmiset ovat niin kamalan erilaisia. Keskeneräisiä kapistuksia.
Tulipa tästä suosittu ketju, vaikka kukaan ei puhukaan itse aiheesta. Jospa nyt joku vastaisi minulle, mitä ajatuksia herää, kun en osaa sitoutua, vaikka haluaisinkin. Se on jonkinlainen vamma, joka on syntynyt joskus, jossain vaiheessa jostakin. En vain tiedä mistä ja milloin.
mitä olen itse kokenut.
Kaikissa suhteissa mulla oli aina ns takaovi, ovi josta voin poistua suhteesta ja vähemmällä tuskalla itseäni ajatellen.
En luottanut siihen tunteeseen jota aina silloinen tyttöystäväni minussa herätti. Vaika uskoin ihan vilpittömästi että rakastuin niin silti jokin pieni osa minua jätti takaoven auki.
Pelkäsin että menetän vapauteni olla oma itseni, että minusta tulisi osa jotain "no ne pirjo ja pirkko"- asetelmaa enkä olisi enään pelkkä pirkko.
En halunnut sitoutua kunnolla, ehdoitta, peloitta, koska minusta tuntui etten voisi antaa kuitenkaan sitä mitä nämä naiset minusta halusivat.
En halunnut antaa kaikkea itsessäni rakkaudelle joka tuntui hyvälle mutta jonka tiesin kestävän vain hetken, minun puoleltani.
Asiat muuttuivat erään naisen myötä joka vei sydämeni ja joka ilmoitti että hänellä on yleensä takaovi joka suhteessa mutta tässä tapauksessa hän haluaa sulkea sen. Ja me puhuttiin paljon tästä ja huomasimme että ovet sulkeutuivat molemmilla.
Nykyään meillä on yhteinen takapiha jo ties kuinka monennetta vuotta ja elämä on kaunista.
Sitoutuminen vaatii sen uskon siihen asiaan, koska muuten sitä elää jalka ovenvälissä.
Luottaminen, asian omaksi ottaminen ja hyväksi tuntuminen, se auttaa sitoutumaan.
Minulla tarttui ajatuksiin erityisesti yksi kohta tästä tarinasta:
"Keskinäisiä ongelmia oli koko ajan, mutta mielestäni ne ovat juuri sellaisia, joita on jokaisella parisuhteessaan. Ei kai kukaan voi olla aina niin yhteensopiva, ettei mitään sanomista tule."
Tämä juttu on ollut ennenkin esillä täällä palstalla ja yhä edelleen olen sitä mieltä, että jatkuvat ongelmat tai pienet / suuret väännöt EIVÄT kuulu hyvään parisuhteeseen! On eri asia, jos silloin tällöin tulee pientä sanaharkkaa kuin se, että jokin asia - näkyvä tai näkymätön - hiertää koko ajan. Puheet "haasteesta" suhteessa ovat minusta ihan kukkua. Kuka rehellisesti sanoen haluaa elää vuosikausia jatkuvassa vuoristoradassa? Kuka tosissaan toivoo sellaista yleensäkään suhteessaan?
En tietenkään tiedä mikä tekstin kirjoittajan tilanne oikeasti on ollut mutta jos todellakin ongelmat pulpahtivat esiin puolen vuoden jälkeen, kyseessä oli vain klassisesti kaksi toisilleen väärää ihmistä. Ja vielä suhteellisen vahvasti, koska ristiriidat alkoivat heti ensimmäisten kuukausien hullun ihastuksen jälkeen. Niin ikävältä kuin se tuntuukin, siihen alkuaikojen valtaisaan hullaantumiseen ei kannata suoraan uskoa, jos etsii pysyvää suhdetta. Se sotkee alleen monenlaista, sekä siitä toisesta että myös toisen silmissä minusta itsestäni.
Minusta oikea rakastuminen alkaa siinä vaiheessa, kun alkaa todella nähdä millainen toinen on ihmisenä ja edelleen tuntuu siltä, että tuossa SE ihminen on. Se vie aikaa. Vaatii kärsivällisyyttä ja todellakin malttia. Ei ihminen ole mikään kirja, jonka voi vain selata läpi ja päästä selville juonesta.
Mietimme tuossa eilen illalla murun kanssa, että mitä se rakkaus ensisilmäyksellä sitten on. Kun me molemmat koemme, että meille kävi niin. Silti seurustelimme pitkään ennenkuin muutimme yhteen, meillä oli omia menoja ja tekemisiä, tutustuimme vähitellen toisiimme ja tunne vaan kasvoi ja kehittyi. Ei se aito tunne mihinkään katoa, vaikkei heti myllerrä koko elämäänsä ylösalaisin. Siihen voi luottaa aivan rauhassa.
Kiitos että joskus saa lukea näin fiksuja kommentteja tällä palstalla. Itse uskon aivan samoin. Valitettavasti olen parisuhteessani käynyt läpi valtavan linnunradan kokoisen vuoristoradan joka toivonmukaan on nyt ohu. En olisi voinut kuvitella miten rankkaa toiseen ihmiseen tutustuminen voi olla, jos aloitaan suhde liian suurella vaihteella. Näin kävi meille. Mutta olemme molemmat kyllä mielestämme toisillemme ne oikeat, joten tämä nyt vain alkoi vähän näyttävämmin kuin olisi tarvinnut. Siperia opettaa :)
Haluaisin vielä sanoa sille henkilölle joka arvosteli parisuhteen 'levittämistä julkisesti', että itse olen ollut todella kiitollinen, että ihmiset ovat jakaneet arkoja asioita toisilleen ja pyytäneet neuvoja. Eikö se jo kerro siitä, miten yksin monet ihmiset ovat ongelmiensa kanssa? On hienoa, että on esimerkiksi tällainen foorumi näiden asioiden käsittelemiseen.
Iloista kesää kaikille :)