Toyota ei muka ruostu

"Katsastusasema 5:46" – Totta vai tarua?"
(Kertomus eräästä sitkeästä Corollasta ja miehestä, joka kohtasi sen kynnyskotelot)

Ei ollut ensikertalainen, se vuoden 1998 Toyota Corolla.
Ei ollut loistossaan enää, mutta ei ollut aivan hautaankaan menossa.
Tuulilasissa pieni halkeama kuin salama kivettyneenä,
kuljettajan penkki vinossa kuin olisi koko elämä nojaillut väärään suuntaan.

Mutta kone käynnistyi.
Kaasua painettiin, ja vanha kunnon 1.3 litran bensakone sanoi “bröööh” –
ei käskyä, vaan pyyntöä.
Tämän auton olemassaolo oli jatkuvaa neuvottelua painovoiman kanssa.

Katsastusasema Laukaan laidalla.
Tero toi Corollansa sinne, niin kuin joka vuosi.
Paperit kunnossa, ilmat renkaissa. Tunkki mukana, ihan varmuuden vuoksi.
Auton ovissa näkyi elämän jälkiä: oven alareuna oli kuin rantaviiva — jatkuvasti syöpyvä.

Mutta silti:

“Katsastetaan. Ei periksi.”

Katsastusmies, nimeltään Eero, oli nähnyt paljon.
Audi A6:ia, jotka mätänevät sisältä kuin vesimelonit pakkasessa.
Volvoja, joissa oli enemmän varoitusvaloja kuin mittareita.
Mutta tämä Corolla... se haisi epäilyttävästi vastakarvaan.

Eero meni alle.
Taskulamppu. Kumihaalarit. Vakava ilme.
Koputtaa kevyesti kynnyskoteloon. Tunk, tunk.
Koputtaa kovempaa.
Ei ääntä.
Liian hiljaista.
Se voi olla merkki kahdesta asiasta:

Täydellinen ruosteen rappio.

Suomalainen kansaninsinöörin elämän työ.

Sitten Eero kaivoi esiin Rengasraudan.
Se oli hänen oma. Ei määräysten mukainen, mutta legendaarinen.
Hän oli sillä aikaisemmin puhkaissut Fiat Puntosta lattian.
Hän oli sillä löytänyt mätäpaiseita Transitista, jotka eivät näkyneet edes röntgenissä.
Mutta Corolla ei antanut periksi.

Hän hakkasi.
Isku.
Toinen.
Kolmas — ja naps! Ei Corollan sauma, vaan Eeron olkapää.
Kädessä vihlaisi kuin pakokaasuvuoto marraskuussa. Hän horjahti taaksepäin,
rengasrauta lensi.
Se iskeytyi katsastushallin betoniin ja jäi siihen kuin surullinen muistutus tekniikan rajallisuudesta.

Tero katseli hiljaa.
Ei hymyillyt.
Ei sanonut mitään.
Mutta katsoi Corollaa ja nyökkäsi — ”Kyllä sinä tämänkin kerran kestät.”

Eero nousi, hieroi olkapäätään.
Katsoi kynnyskoteloita.
Tökkäsi varovasti ruuvimeisselillä.
Ei uppoa. Ei liiku. Ei anna.
Vain koliseva, metallinen, ärtynyt ääni, kuin Corolla olisi sanonut:

“Tämä ei ole sinun päiväsi, Eero.”

Paperit kirjoitettiin.
Hylkyä ei tullut.
Katsastaja kirjasi ylös “havaittu lievää pintaruostetta, ei toimenpiteitä.”
Mutta tiedämme, että siellä tapahtui enemmän.
Se oli Corollan voitto.
Pienessä taistelussa, joka jää vuosien päästä kertomatta.
Paitsi nyt. Tässä.

Ja jossain, Eero venyttelee olkapäätään,
yhä miettii:

“Mitä ihmettä siinä autossa oli…?”

Loppu.
(Tai ainakin vuoteen 2026 saakka, jolloin katsastetaan taas.)

Teron mielestä katsastusmies hajotti hänen autonsa ja sen vuoksi hän vei asiansa kuluttajariitalautakunnan käsittelyyn.

No eihän tuo pakkeli ruostu, eli siinä vaiheessa (n. 10 vuotiaana) kun tohjon pellit on jokseenkin kokonaan korvattu massalla, niin auto tavallaan lakkaa ruostumasta. Rakenteellinen turvallisuus tuollaisessa yli viisivuotiaassa riisikulhossa onkin sitten olematon.

Corollan kynnykset hörppää tiesuolaa.

Kauhea ruostepesä on tuo tohjo. Ja epämukava.

Tojota on ruosteen kuningas.

Toyotan omistajan vastaisku, osa IV: "Ruostetodistuksen petos ja katsastusvälineiden valheellinen kalibrointi"

Nyt kun silmäsi ovat auenneet, on aika astua vielä syvemmälle totuuden sakeaan aluskasvillisuuteen. Ajattelitko, että se oli vain sattumaa, kun Toyotasi "ei mennyt läpi"? Että se "pienen pieni reikä helmakotelossa" muka tarkoitti hylkäystä? Hah! Se ei ollut sattuma – se oli esiohjelmoitu kohtaus teatterissa nimeltä Katsastusasema™.

Tervetuloa Totuuden Laitokselle.

Toyotan vastainen kampanja ei pääty suolaan, reppuruiskuihin tai Kätyri-Karlssoniin. Se jatkuu byrokraattisella tasolla, korkealla, siellä missä kahvikupit ovat aina puolillaan ja Excelissä on salasanoja. Nimittäin: katsastusvälineiden kalibrointi on manipuloitu.

Tohtori Yrjö Kaarnevaara, entinen mittalaitelaboratorion vanhempi spesialisti, paljasti jo vuonna 2019 että "Toyotan alustaan kohdistuvat ruostemittarit ovat säädetty yliherkiksi – jopa kosteus aamukasteesta saa ne piippaamaan kuin lentokentän turvatarkastus moottorisahalle."

Tämä ns. "Punainen Piippi" -ilmiö tarkoittaa sitä, että katsastaja vain lähestyy Toyotan helmaa ja järjestelmä antaa jo varoituksen:

🔴 "RUOSTEHAITTARAA: TODENNÄKÖINEN LÄPILYÖNTI 97%"

Miten tämä on mahdollista? Koska **KATSAKORP™ on kehittänyt ohjelmiston nimeltä RustIntel AI™, joka on opetettu tunnistamaan Toyotan pelkän VIN-koodin perusteella ja arvioimaan se ennakkoluulolla.

Mutta vielä pahempaa: ruostetodistukset ovat manipuloituja. Paperit, joita jaetaan "todisteeksi" auton ruosteisuudesta, ovat tehty komposiittimateriaalista, joka hajoaa vain Toyotan hanskalokerossa. Tiedän tämän, koska Insinööri-Tarmo, joka työskenteli laminointitehtaassa 2007, löysi näytekappaleen ja yritti syödä sen. Se suli hänen hampaansa läpi. MIKSI? Koska Toyotan sisäilma on ohjelmoitu paljastamaan valhe.

Ja katsastajat? He ovat valittu erityisellä testillä, jossa heitä pyydetään piirtämään vapaa kädellä Corolla Verso. Jos he onnistuvat, heidät hylätään heti – sillä vain aidosti puolueelliset kelpaavat järjestelmään.

Mikä on seuraava askel?

Toyotan bensa-autot kielletään kaupunkialueilla – muka päästösyistä.

Hybridit määrätään "uudelleenkatsastettaviksi" 3 kertaa vuodessa.

Ja vuonna 2026, jos salaliitto saa tahtonsa läpi, kaikki Toyotat on varustettava älyboksilla, joka raportoi naarmut suoraan KATSAKORPille.

Mutta me emme anna periksi. Me teippaamme helmat hopeateipillä ja meikkaamme alustat alusöljyllä. Me seisomme ruosteessa, mutta ylpeinä.

Sillä Toyota ei ole vain ajoneuvo. Se on ideologia. Se on ruosteeton usko vapauteen.

#RustIntelAIOnValhe #Kalibrointihuijaus #MeEmmeLeimaudu
#ToyotaOnViimeinenVallihauta

Onneksi ruostesuojaus on keksitty. Tojotistin onni.