Katin potta

Kati, 47-vuotias kirjastoapulainen, istui keittiönsä puutuolilla ja tuijotti ikkunasta ulos. Oli syyskuun ilta, viileä ja harmaa. Hänen pieni rivitaloasuntonsa oli hiljainen, vain jääkaapin tasainen hurina rikkoi äänettömyyden. Pöydällä höyrysi teekuppi, mutta Kati ei siihen koskenut. Hänen katseensa oli kiinnittynyt nurkassa seisovaan vanhaan emalipottaan, joka oli kulkenut suvussa vuosikymmeniä.Potta oli hänen mummonsa perintö, valkoinen, reunasta hieman lohjennut, mutta yhä ehjä. Lapsena Kati oli inhonnut sitä – mummolan ulkohuussiin oli ollut pitkä matka pimeässä, ja potta oli tuntunut nöyryyttävältä. Nyt, vuosia myöhemmin, se oli alkanut merkitä jotain muuta. Ehkä se oli nostalgiaa, ehkä kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin. Tai ehkä se oli vain kapinaa, hiljaista vastarintaa maailman loputonta kiirettä vastaan.Kati oli viime aikoina tuntenut itsensä väsyneeksi. Työ kirjastossa oli muuttunut raskaammaksi, kun budjettileikkaukset olivat vieneet puolet henkilökunnasta. Kotona odotti pyykkivuori ja laskupino. Hänen ex-miehensä, Jari, oli soittanut aamulla ja muistuttanut yhteisen koiran eläinlääkärikuluista. Kaikki tuntui kaatuvan päälle. Mutta potta – se oli jotain konkreettista, jotain, mitä hän saattoi hallita.Hän nousi, sipaisi tummia, olkapäille ulottuvia hiuksiaan ja käveli potan luo. Se oli painava, viileä hänen käsiään vasten. Hän nosti sen lattialle, keskelle keittiötä, ja istui sen viereen. Hymy nousi hänen huulilleen, pieni ja ilkikurinen. "Miksi ei?" hän mutisi itsekseen.Kati veti farkkunsa ja alushousunsa alas ja kyykistyi potan ylle. Hetken hän epäröi, tunti itsensä naurettavaksi. Entä jos naapurit näkisivät ikkunasta? Entä jos joku kuulisi? Mutta sitten hän rentoutui. Lorina alkoi, tasainen ja rauhoittava, kuin pieni puro. Emalin pintaan osuvat pisarat kaikuvat keittiössä, ja Kati naurahti ääneen. Se oli absurdi hetki, mutta juuri siksi niin vapauttava.Kun hän oli valmis, hän nousi, veti housunsa ylös ja katsoi pottaa. Se oli nyt täynnä, ja jotenkin se tuntui symboliselta. Kati oli päästänyt jotain irti – ehkä vain muutaman desilitran nestettä, mutta myös palan siitä painosta, joka oli painanut hänen rintaansa viikkoja. Hän kaatoi sisällön varovasti vessanpönttöön, huuhteli potan hanan alla ja asetti sen takaisin nurkkaan.Kati istuutui takaisin teekuppinsa ääreen. Tee oli jo jäähtynyt, mutta hän siemaisi sitä silti. Ulkona alkoi sataa, ja pisarat rummuttivat ikkunalautaa. Hän tunsi olonsa kevyemmäksi, melkein kuin olisi tehnyt jotain rohkeaa. Potta seisoi hiljaa nurkassa, odottaen seuraavaa hetkeään. Ja Kati tiesi, että se hetki tulisi.

Loppu