jalankaisten hätyyttäminen

"Jalankainen on Kainuun metsissä liikkuva salaperäinen olento, joka muistuttaa kooltaan hobittia mutta on karvainen ja ketterä kuin isojalka. Se välttelee ihmisiä ja liikkuu äänettömästi metsän siimeksessä. Jalankainen tunnetaan erityisesti oudoista jalanjäljistään, jotka ilmestyvät lumeen tai mutaan ilman selkeää alku- tai loppupistettä. Paikalliset uskovat, että jalankainen on metsän suojelija, joka ilmestyy vain silloin, kun luonto on uhattuna."

Luultavasti siellä liikkuu karhu. Jalankainen yrittää varoittaa.

Älä pelkää, eivät nuo otukset yleensä aggressiivisia ole. Hyvällä säkällä tyttäres ja kaverit saa uuden leikkikaverin, mut saattaa kyl syödä istutukset.. oon kuullu et tyypit on karkottanu valuttamalla tomaattisosetta tontin rajoille, siin hajussa on jotain mistä jalankaiset ei vissiin tykkää. Kokeile sitä?

Kauan sitten, juuri sodan jälkeen, eräs nuori mies nimeltä Eero lähti Kainuussa metsätöihin syrjäiselle hakkuualueelle, jonka vanhemmat miehet kutsuivat Hiljaisuuden metsäksi. Nimi ei ollut sattumaa — siellä ei laulaneet linnut, ei havissut tuuli, ja joskus jopa oma hengitys tuntui katoavan puiden väliin.

Eero ei uskonut vanhojen miesten puheisiin. Hän nauroi tarinoille "metsän vartijasta", joka valvoi alueen rauhaa. Hän sanoi, että puut ovat puita, ei niissä henkiä asu.

Ensimmäinen yö sujui rauhallisesti. Mutta toisena yönä Eero heräsi siihen, että metsässä rasahti — ei oksa, vaan askeleet. Raskas, pehmeä, kuin märkä turkis olisi laahautunut sammalta vasten. Hän meni ulos taskulamppunsa kanssa, mutta valo ei kantanut pitkälle sumuisessa metsässä.

Aamulla hän löysi hakatun koivun viereen painuneet jalanjäljet. Ne olivat suuret, mutta ei ihmisen tai karhun. Varpaat erottuivat, kynsien painaumat näkyivät. Jäljet päättyivät keskelle polkua — kuin joku olisi vain kadonnut ilmaan.

Kolmantena yönä Eero kuuli ääniä: matalaa murinaa, joka ei tullut yhdestä suunnasta vaan kaikui puiden lomasta. Hän juoksi takaisin majaan, mutta ovi oli auki. Sisällä, seinään raapustettuna, oli sana: "POIS."

Eero juoksi yön halki takaisin kylälle, jättäen kaikki mukanaan olleet tarvarat mökkiin. Hän ei koskaan palannut metsään. Vuodet kuluivat, mutta hän ei puhunut kokemastaan kuin kerran. Vanhalle naapurille hän sanoi:

"Se ei ollut eläin. Se ei ollut ihminen. Se on vanhempaa perua kuin yksikään toinen. Ja se hyökkää, jos kaadat puita."

Siitä lähtien kukaan ei mennyt Hiljaisuuden metsään hakkaamaan puita. Ja kun joku joskus yritti — heidän jälkeensä löytyi vain reppu, ja sen vierestä jalanjälki, joka ei kuulunut yhdellekään tunnetulle olennolle.

Tuo täältä enää puuttukaan. Se on tuo avohoito, kun kaikenlaiset elävät vaeltaa vapaana räpyläkylällä.
Ja sit ihmetellään kun nuoriso nostaa kytkintä heti kun mahollista.

Kannattaisi rueta satukirjailijaksi kun noin sujuvaa tekstiä suoltaa 😀

Oli kerran vanha metsämies, nimeltään Antti, joka kulki yksinään Kainuun korvessa. Oli myöhäinen syksy, ja metsä oli sumusta raskas. Hirviä hän oli lähtenyt etsimään, mutta saalis oli karttanut miestä koko päivän.

Kun ilta alkoi hämärtää ja taivas veti pilvet ylleen, Antti huomasi polun sivussa jotain outoa. Siellä, pehmeässä sammalessa, suuria jalanjälkiä, isompia kuin minkään hirven tai karhun. Ne olivat pyöreitä ja leveitä, mutta varpaat erottuivat selvästi, kuin ihmisen jalan, mutta suuremmat.

Antti seurasi jälkiä uteliaana ja varovasti. Hän kulki syvemmälle metsään, missä puut kasvoivat tiheässä ja ilma oli kylmä kuin kaivosta noussut. Silloin hän kuuli sen: matalan murahduksen, joka tuntui tulevan suoraan maan sisältä.

Yhtäkkiä sumun keskeltä ilmestyi hahmo — lyhyt, roteva ja kauttaaltaan harmaanruskean karvan peitossa. Antti jähmettyi paikoilleen. Olento ei näyttänyt vihaiselta, mutta sen syvällä loistavat silmät katsoivat suoraan hänen lävitseen. Jalankainen.

Olento nosti kätensä hitaasti ja osoitti syvemmälle metsään päin. Antti tunsi, että hänen pitäisi lähteä — ja nopeasti. Hän kumarsi kevyesti, kääntyi ja lähti takaisinpäin, varoen astumasta jälkien päälle.

Palatessaan kylälle Antti kertoi, että jalankainen oli varoittanut häntä: syvemmällä metsässä liikkui jotain muuta, jotain vaarallisempaa. Sen jälkeen hän ei enää koskaan metsästänyt samalta alueelta, ja hän kielsi muitakin menemästä sinne luvatta.

Vanhan kyläläistarinan mukaan jalankainen suojelee metsää — ja joskus myös varoittaa niitä, jotka ovat eksymässä pahempiin vaaroihin.

Kainuun syvimmissä metsissä, siellä missä puut kohoavat taivasta kohti ja varjot tanssivat hämärässä, kuljeskeli salaperäinen olento, jalankainen. Tarinat hänestä olivat kulkeneet suusta suuhun, mutta harva uskoi niihin oikeasti. Ne, jotka uskoivat, tiesivät kuitenkin, että jalankainen oli metsän suojelija. Mutta oli myös niitä, jotka kantoivat mukanaan pelkoa.

Eräänä talviyönä, kun kuu valaisi lumen peittämää maata hopeanhohtoisella valollaan, nuori nainen nimeltä Elina päätti ottaa riskin. Hän oli kuullut vanhuksilta tarinoita jalankaisesta, ja uteliaisuus oli voittanut pelon. Hän halusi nähdä tämän karvaisen olennon omin silmin. Elina pukeutui lämpimästi ja lähti matkaan, jättäen taakseen pienen kylänsä.

Metsän siimeksessä Elina huomasi, että oli täysin hiljaista. Lumi narskui hänen jalkojensa alla, ja tähtien valot loistivat taivaalla. Hän kulki syvemmälle metsään, kunnes tunsi kylmän tuulen puhaltavan kasvoilleen. Jossain kaukana kuului matalaa murinaa, mikä sai hänen sydämensä jyskyttämään. Elina pysähtyi, mutta päätti pian jatkaa eteenpäin.

Yhtäkkiä hän huomasi suuria jalanjälkiä lumen pinnalla. Ne olivat leveitä ja syviä, aivan kuin jokin valtava olento olisi kulkenut siitä ohi. Elina tunsi kylmien väreiden kulkevan selkärankaansa ylös, mutta uteliaisuus sai hänet edelleen liikkumaan. Hän seurasi jalanjälkiä, kunnes ne katosivat pimeään metsään.

Juuri silloin hän kuuli uuden äänen. Se oli syvä, matala murahdus, joka sai puut värähtelemään ympärillä. Elina käänsi päänsä ääntä kohti, mutta ei nähnyt mitään. Sydän pamppaillen hän jatkoi matkaansa, kunnes saapui avaralle aukealle. Siellä, kuun valossa, hän näki sen.

Jalankainen seisoi hänen edessään – karvainen, lyhyehkö, mutta niin voimakas, että se tuntui täyttävän koko aukean. Sen silmät loistivat hämärässä kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. Elina jäi aloilleen, pelko ja ihastus sekoittuen hänen sisimmässään. Jalankainen katsoi häntä hetken, kunnes sen ilme muuttui uhkaavaksi. Se askelsi kohti häntä, ja Elina tunsi, kuinka kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

"Älä häiritse metsää", jalankainen murahti matalalla äänellä. "Tämä on pyhä paikka, ja sinä et kuulu tänne."

Elina yritti puhua, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän ymmärsi, että jalankainen oli todellinen ja ettei se ollut ystävällinen. Se oli metsän puolustaja, ja hän oli astunut sen alueelle ilman kutsua. Jalankainen nosti kätensä ja viittoi, ja Elina tunsi äkkiä valtavan voiman ympärillään. Puut alkoivat liikkua, ja maa tuntui värisevän hänen jalkojensa alla.

Hänen oli pakko paeta. Hän kääntyi ja juoksi niin nopeasti kuin pystyi, jalankaisen murinan kaikuessa takanaan. Hän juoksi metsän halki, kunnes pääsi takaisin kyläänsä. Hengästyneenä ja pelokkaana hän lupasi itselleen, ettei koskaan enää tulisi metsään yöllä.

Kyläläiset kuuntelivat hänen tarinaansa hiljaisina. Nyt he tiesivät, että jalankainen oli todellinen – ja että se suojeli Kainuun metsiä kaikilta, jotka olivat valmiita rikkomaan sen rauhaa. Ja niin Elina oppi, että kunnioitus luontoa kohtaan on tärkeää, sillä joskus salaperäiset olennot voivat ilmestyä, kun vähiten odotamme.

hyvä että joku vihdoin puhuu näistä!!! ovat olleet naapuruston riesa ja kissaakin kiusasivat... milloin viranomaiset herää että tälle pitäisi tehrä jotain??? mietinpähän vain...

Olen huomannut että tomaattikastikkeen lisäksi kalanperkkeet karkoittaa jalankaisia. Kesämökkiä kun rakennettiin niitä näkyi usein työmaan liepeillä mutta ahvenen päillä saatiin kartoitettua, että rakentaminen onnistui lopulta.

menkää töihin vihervassarit

Oon kuullut, että Sotkamossa uskotaan noitiin.
Miten on?

Kun kuu oli korkealla taivaalla ja tähdet tuikkivat kuin kadonneet sielut, kuului Kainuun metsissä lasten iloinen nauru. He olivat kokoontuneet nuotiolle kertomaan tarinoita ja jakamaan salaisuuksia salaisuuksia. Tuona yönä metsän levollisuuden rikkoivat oudot äänet, jotka kaikuivat puiden lomassa – kuiskauksia ja narinaa, kuin joku olisi liikkunut varjojen seassa.

Lapset päättivät ryhtyä rohkeiksi ja tutkia metsäpolkua, joka vei syvemmälle varjoihin. Jossain vaiheessa he huomasivat, että kaikki heidän takanaan maahan painuneet jalanjäljet eivät olleetkaan heidän omiaan – yhdet olivat suuremmat, kynnelliset ja pelottavat. Aivan kuin joku olisi seurannut heitä hiljaa, selän takana huohottaen.

Pelko valtasi lapset. Heidän iloinen naurunsa vaihtui hiljaisuuteen, ja he juoksivat pakoon, mutta jalankainen arvasi heidän liikkeensä. Metsän suojelija ei ollut ystävällinen; hän oli vihainen, sillä lapset olivat häirinneet hänen rauhaansa. Ja yksi lapsista oli pieraissut peloissaan, eikä jalankainen pitänyt kaasuista.

Lapset juoksivat polkua pitkin, mutta jokaisen askeleen kohdalla he tunsivat luissaan, että joku seurasi heitä. Kauempana he näkivät häilyvän varjon, jonka silmät hehkuivat uhkaavina. He käänsivät katseensa takaisin eteenpäin ja huomasivat, että metsän pimeys tuntui sulkeutui heidän ympärilleen. Yksi lapsista kompastui juureen ja kaatui maahan, mutta kun hän nousi, jalankainen seisoi jo häntä vastassa, karvaisena ja uhkaavana.

Heidän sydämensä hakkasivat, ja he juoksivat niin nopeasti kuin vain pystyivät, kunnes viimein pääsivät takaisin nuotion valoon. Kaukana metsän syvyydessä he kuuntelivat, kuinka jalankainen palasi takaisin varjoihin, ja he tiesivät, että Kainuun metsissä oli voimia, joita ei kannattanut herättää. He oppivat, että joskus on parasta kunnioittaa metsän hiljaisuutta ja sen salaisuuksia, ja ettei kaikki, mikä liikkuu varjoissa, ole ystävällistä.

Ai mitä sille juureen kompastuneelle lapselle sitten kävi? Häntä ei nähty enää koskaan.

Hiidenportilla niitä on vaikka kuinka paljon.

Nämä on näitä jotka herkimmät vaistoaa mutta suurin osa luonnista vieraantuneista ei niihin usko. Ei kannata kartoittaa, sulassa sovussa vaan elellä ja olla suututtamatta, aivan kuten ennenvanhaan....

JALANKAINEN ON TAIVAHAN TOSI!

Käveleevät koipiensa välissä kun vastaan tulevat,hurttiensa kanssa

Jalankaisen väitettyjä jalanjälkiä on löydetty tuhansittain, joista suurimmat ovat olleet 60 cm pitkiä ja 20 cm leveitä, ja joitakin on voitu seurata kilometrikaupalla. Jalkapohjien kaarre, huokoset ja kulumat ovat saaneet jotkut tutkijat vakuuttumaan siitä, että jälkien polkija on ollut jokin ihmisapinaa muistuttava otus. Ensimmäiset jalanjäljet kuvaili ruotsalainen tutkimusmatkailija ja Kajaanin linnan vanki Johannes Messenius teoksessaan Scondia Illustrata, joka julkaistiin vasta vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1700.

Bockin perheen saagassa mainitaan, että Paavin armeija, joka koostui sveitsiläisistä ja saksalaisista sotilaista, nousi maihin Hankoniemellä 24. heinäkuuta 1050. Sotaretken seurauksena Uusimaa hävitettiin. Suomalaisten viimeinen kuningas Eerik pakeni paavin armeijaa rajujen taistelujen jälkeen ja heillä oli mukana kuninkaalliset vallan merkit jotka kätkettiin Kainuuseen. Tuolloin kerrotaan Eerikin tehneen liiton jalankaisten kanssa ja nyt jalankaiset vartioivat noita vallanmerkkejä. Tarinan mukaan se joka ne löytää ja pukee päälleen hallitsee koko Pohjolaa seuraavat 1000 vuotta!

Tarinoissa kerrotaan, että jalankaiset liittoutuivat jatulien kanssa. Jatulit vetäytyivät koko ajan kohti pohjoista ihmisasutuksen levitessä. Vuokatinvaaran laella sijaitsevalla seitapaikalla elokuussa 1332 kokoontuivat 12 johtavaa Jatulia ja 7 jalankaista. Siellä sovittiin ikuinen pyhäliitto jalankaisten ja jatulien välillä. Nämä kaksi luonnossa viihtyvää kansaa vannoivat valan, jossa luvattiin suojella luontoa, uhrilehtoja ja muinaisia tapoja. Osa jatuleista jäi asumaan jalankaisten keskuuteen ja osa jatkoi kohti pohjoista.

Onko Sotkamossa yhtään jatulintarhaa?

Nukkuuko jalankaiset talviunta?