Olisitko uskonut lapsuudessa, että kohtalonasi tulee olemaan yksinäisyys/syrjäytyminen aikuisena?

Anonyymi-ap

Alkajaisiksi mainittakoon, että en tarkoita yksinäisyydellä/syrjäytymisellä mitään pahaa. Olen itsekin yksinäinen ja syrjäytynyt, ollut jollain tasolla vuosikymmeniä. Käytännössä elämä on mennyt yksinäisenä jostain yläasteen alkamisesta ja ala-asteen loppumisesta lähtien. Elämämme nykypäivänä kulttuurissa, jossa moni rakastaa loukkaantua ja käsittää asioita tahallaan väärin. Ehkä jollain tasolla on menossa uhriutumisen aikakausi. On niitäkin, jotka varmaan kokevat yksinäisyyden hyvänä juttuna, mutta itse olen vakaasti sitä mieltä jonkinlaisena "kokemusasiantuntijana", että ihminen tarvitsee sosiaalista kanssakäymistä, eikä yksinäisyys pitkällä tähtäimellä mitään hyvää kenellekään tee. Jossain vaiheessa ne seinät alkavat väistämättä kaatumaan päälle ja kupoli leviää. On eri asia olla koukussa yksinäisyyteen ja kehittää siitä uusi normaali olotila/turvapaikka itselleen, kuin on aidosti nauttia siitä. Moni ihminen, joilla on normaali sosiaalinen kiireinen elämä, varmasti nauttii yksinäisyydestä, moni joilla ei ole sosiaalista elämää tuskin kovinkaan paljon. Pieninä annoksina yksinäisyys tekee hyvää, mutta vuosien mittaisina jaksoina ei niinkään. Harva oikeasti nauttii alkoholismista, peliriippuvuudesta tai vaikka huumeaddiktiosta, mutta on miljoonia ihmisiä, jotka ovat koukussa alkoholiin, uhkapelaamiseen ja huumeisiin. Ihminen on valmis valitsemaan jatkuvan kärsimyksen, jos saa palkinnoksi edes hetken mielenrauhan, jossa mieli on täysin tyhjä kaikista ajatuksista. Tavallaan pääsee irti kahleista ja demoneista hetkeksi. Näin ainakin itse koen addiktiot, jonkinlaisena kokemusasiantuntijana niissäkin. Niihin pakenee jollain tasolla asioita, joita ei saa osaa käsitellä. Etsii jotain takaporttia, jota ei ole olemassakaan, mutta tyytyy lopulta kompromissina hetken mielenrauhaan. Vähän niin kuin joku kauppa, joka mainostaa tuotetta, jota ei ole olemassakaan hyvällä hinnalla, mutta ihmisten tullessa sankoin joukoin ostoksille nämä tuotteet ovatkin "yllättäen" loppu, mutta jotain samankaltaista ei niin hyvää tuotetta onkin yllättäen myynnissä vähän kovemmalla hinnalla. Yksinäisyyden kanssa vähän sama homma, jonkinlainen kompromissi se loppupeleissä on. Siinä on omat hyvät puolensa. Kun saa sosiaalisissa ympyröissä vain kuraa niskaan, niin yksinäisyys alkaa tuntumaan hyvältä varteenotettavalta ostopäätökseltä ja sujahtaa lähes huomaamatta ostoskoriin.

Mitä tulee otsikon kysymykseen, niin itse en olisi uskonut lapsena yksinäisyyttä tai syrjäytymistä omaksi kohtalokseni. Olin lapsena toinen ääripää. Ylisosiaalinen, aktiivinen ja vilkas lapsi, joka oli aina menossa kavereiden kanssa. Muistan lapsuudesta sen, että minusta puhuttiin todennäköisempänä kandidaattina, joka joutuu vankilakierteeseen aikuisena. Lapsena pidin tätä jollain tasolla hienona saavutuksena, aikuisena en niinkään. Ehkä jollain naiivilla tasolla jopa koin tarvetta kasvaa tähän rooliin, jota minulle kaavailtiin ja pyrkiä sitä kohti, koska en ymmärtänyt mistään mitään. En lapsena loistanut koulussa, mutta mitättömällä yrittämisellä pysyin kyydissä mukana. Jos olisin vaivautunut yrittämään ja saanut jotain kannustusta/tukea omilta porukoilta, niin olisin pärjännyt ihan yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Muistan tehneeni usein koululäksyt koulumatkalla, joskus aamulla koulun vessassa ennen tuntien alkua. Mieleeni on syöpynyt vessan jo silloin vanhentuneet iloisen väriset keltaiset kaakelit ja hajanaiset kirjoitukset seinillä, jotka tehokkaasti eksyttivät keskittymistäni, kun yritin unenpöpperössä kiireellä kyhätä jotain kasaan, etten joutuisi ongelmiin. Niin paljon siellä tuli vietettyä aikaa ja tehtyä läksyjä. En koe olleeni laiska, asiat eivät vain kiinnostaneet minua millään tasolla. Eikä vanhempiakaan pahemmin kiinnostanut, kun koulu sujui kuitenkin jotenkin. Vanhemmillani oli täysi työ lasten kasvatuksessa ja työelämässä, tavallaan sitä kasvatti itse itsensä monessa suhteessa hyvin nuoresta pitäen. Jollain tasolla koen jopa olleeni itsenäisempi ja kykenevämpi lapsena kuin aikuisena. Kaikki aikani meni urheiluharrastuksissa ja kavereiden kanssa. Olen aina miettinyt, että onkohan minulla joku ADHD tai ehkä autismi. Asiat, jotka kiinnostavat itseäni kykenee oppimaan erittäin helposti ja niihin kehittää lähes pakkomielteisen kiinnostuksen. Vaikka jonkun mielenkiintoisen kirjan kykenee lukemaan alusta loppuun yhdeltä istumalta ja asioita tutkimaan yötä päivää viikkokausia menettämättä niihin mitään mielenkiintoa. Ihan sama kuinka älyttömistä aiheista ja asioista puhutaan. Asiat, jotka eivät kiinnosta itseäni millään tasolla, niitä ei kykene opiskelemaan millään tai pitämään mielenkiintoa yllä viittä minuuttia pidempään. Koulussa putosin kärryiltä aineissa, jotka eivät kiinnostaneet itseäni. Mutta aineet, jotka kiinnostivat itseäni, kykeni hoitamaan ilmaan minkäänlaista vaivaa/panostusta ja jopa olemaan niissä luokan parhaimmistoa. Jollain tasolla mieleni on kuin hydraulinen puristin, jolla on oma tahtonsa.

I

3

91

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Anonyymi

      Mitä tulee yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen kohtalona, koen että pikkuhiljaa elämän vastoinkäymiset vain muovasivat minut toiseen ääripäähän siitä mitä olin lapsena. Jostain yläasteen aikana koetusta koulukiusaamisesta vielä toipui jollain tasolla hyvin, mutta aikuisena koettu kaltoinkohtelu on eri asia. Lapsien kohdalla on helppo uskotella itselleen, että he eivät tiedä mitä tekevät, aikuisten kohdalla ei välttämättä enää itsekään tiedä mitä uskoa. Sama homma niiden omien vanhempien kanssa, jos kasvatus on jatkuvaa lyttäämistä ja nälvimistä, niin ei se kovin paljon tervettä itsetuntoa/itseluottamusta kasvata, saatikka tervettä minäkuvaa rakenna. Jos olisin päässyt sillä vielä lapsena jonkin aikaa omatulla terveellä itsetunnolla/itseluottamuksella elämänsyrjään kiinni, niin olisin varmaan pärjännyt ihan hyvin.

      Onhan tässä elämän matkan varrelle osunut kaikkea muutakin vastoinkäymistä, joten vaikea nostaa yhtä syytä ylitse muiden. Eikä tarkoituksena ole osoitella syyttävää sormea, en ole katkera ketään kohtaan. Ehkä sitä myös jollain tasolla putosi kriittisessä vaiheessa tutuista kaveriporukoista ja jonkinlainen sosiaalinen harjaantuminen jäi tekemättä ja askeleet aikuisuuden esikartanoon ottamatta. Olin yläasteikäisenä paljon sairaalassa neurologisista syistä ja jotenkin tänä aikana ehkä erkaannuin liikaa tutuiksi tulleista kuvioista. Sitä ei käsitellyt koskaan omaa sairastumistaan, työnsi kaiken vain sivuun ja tahtoi unohtaa. Ehkä joku häpeään liittyvä juttu, etenkin lapsena sitä tahtoo olla niin kuin kaikki muutkin, eikä erottua joukosta. Kyllähän sitä kaikenlaisia hyvänpäiväntuttuja on mahtunut kaikkiin elämänvaiheisiin, mutta ei juurikaan syvempiä henkisiä suhteita. Jonkinlainen spontaani kyky syvempään henkiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen jäi lapsuuteen. Ehkä jollain tasolla koen ihmiset ja sosiaalisen kanssakäymisen jonkinlaisena huonona teatterina, koska siitä näkee niin helposti läpi ihmisistä. Kun aikansa sosiaalisissa kuvioissa pyörii ja tajuaa että iso osa ihmisistä ajaa vain kaiken aikaa häikäilemättömästi omaa etuaan, niin ehkä sitä jollain tasolla karttaakin tietoisesti muita ihmisiä. Syy voi olla myös minussa itsessäni. Ehkä ylitulkitsen asioita, ehkä otan kaiken liian vakavasti, ehkä odotan liian paljon. Jostain syystä minulla on ollut aina joku jyrkkä oikeudenmukaisuuden taju. Tietenkin myös oma luonne on aika erikoinen, en ole koskaan aikuisena kokenut kuuluvani mihinkään porukkaan ja tuntenut oloani mukavaksi. Jollain tasolla sitä on ollut näyttelijä, joka on yrittänyt sopeutua porukkaan, jotta kykenee toimimaan siinä tilanteen pakosta. Jostain syystä minun on ollut aina helpompi kommunikoida ja keskustella itseäni huomattavasti vanhempien ihmisten kanssa. Jutut ovat olleet mielenkiintoisempia ja ehkä jollain tasolla syvempiä.

      II

    • Anonyymi

      Kyllähän sitä varmaan saisi mielenterveydellisiä diagnoosejakin, mutta en ole jaksanut edes vaivautua valittamaan vaivojani tai avautumaan kokemuksistani. Ehkä osaltaan tähän on vaikuttanut myös lapsuuden kasvatus, jossa päähän iskostettiin ajatus, että mistään ei saa valittaa ja kaikki pitää ottaa vastaan hymyssä suin. Ei tekosyitä. Työ on kunnia ja valittaminen heikoille. Ja eiköhän ratkaisu kaikkeen olisi joku pillerikuuri, joka vetää loppupeleissä pään vielä enemmän jumiin ja toimintakyvyn vieläkin alemmaksi. Ehkä jotain satunaisia tuttutuokioita asianmukaisen hoitohenkilön kanssa, joista ei ole mitään hyötyä, muttei varmaan mitään haittakaan. Tavallaan tietää etukäteen, että mitään toimivaa "parannuskeinoa" ei ole saatavilla, niin ei jaksa edes vaivautua. Jos nyt jostain pitäisi edes parantua. Sitä on, mitä on, niin hyvässä kuin pahassa.

      Tavallaan tuntuu, että on elänyt kaksi elämää. Toisen elämän suosittuna lapsena ja toisen elämän syrjäytyneenä/yksinäisenä/outona aikuisena. Onhan tässä aikuisenakin tullut tiettyjä pätkiä, että on päässyt jotenkin elämänsyrjään kiinni, mutta koska oma pääkoppa ja traumat ovat, mitä ovat, niin ne päättyvät aina jonkin tasoiseen loppuunpalamiseen.

      Elämä on mennyt vähän niin kuin olisi jossain Buffalo Billin kaivossa vankina. Sitä kerää aina kaivon pohjalla voimia ja valaa itseensä täyteen uskoa, joiden siivittämänä lähtee kiipeämään kaivosta pois, mutta juuri kun on onnistumassa kipuamaan kaivosta vapauteen, putoaa takaisin kaivon pohjalle. Sitten taas uusi yritys, kun onnistunut parsimaan itsensä kuntoon. Jonkinlainen loputon taistelu, jonka lopputuloksen tietää etukäteen, mutta silti kokee tarvetta yrittää. En tiedä mikä tähän toimintaan on motivaattori. Ehkä oma tyhmyys, ehkä näyttämisen halu, ehkä kaipuu johonkin parempaan, ehkä tarve miellyttää omia sukulaisia tai ehkä kombinaatio näitä kaikkia yhdessä. Olisin varmaan fyysisesti ja henkisesti miljoona kertaa paremmassa kunnossa, jos olisin hyväksynyt suosiolla "nyljetyksi" tulemisen ja päättänyt tehdä oloni mahdollisen mukavaksi kaivon pohjalla. Luopunut suosiolla yrityksistä kiivetä "vapauteen" ja hyväksynyt sen, että en minä koskaan sovellu ns. normaalin ihmisen muottiin ja miksi siihen pitäisi edes soveltua.

      III

    • Anonyymi

      Minulle oli jotenkin ihan selvä asia että olen yksin. Olin ainut lapsi, ei sisaruksia, äit kirjoitti iltaisin toisen. Jälkeen hän oli poliittinen kolumnisti ja ei saanut häiritä kun kirjoitti kun sanoi että on saatava keskittyä . Luonteeltani olin kuitenkin sosiaalisen ja lnautin ollamosana leikeissä jossa oli toisia lapsia.
      Nuorena tyttönä olin hyvin varovainen mitä tulee poikien kanssa seurustelu, kaikilla tytöillä, oli koulussa joku poika mistä tykkäsivät , minä en tykännyt yhdestäkään ,sain kulla ettei oman kylän pojat kelpaa , ja etä,olin leuhka . Se ei ollut totta olin vaan pelokas koska olin aina ollut yksin niin en tiennyt oikein miten sellaisen pojan kanssa ollaan josta tykkää , enkö sitäkään että miksi alkoivat sanomaan leuhkaksi koska en vaan pitänyt niistä yhdestäkään .
      Tietysti menin avioonkin miehennkanssa joka oli yli sadan kilometrin päästä kotikylästä ja taas alkoi juorut ettei oman kyläläiset kelpaa
      Vuodet vieri ja lapset kasvatettiin kunnes hekin lähtivät maailmalle , löysivät puolisonsa ja silloin tunsin että oli; todella yksin vuodet lapsien kanssa oli minulle törkeitä juuri siksi kun itselläni ei ollut sisaruksia ja sain nähdä heissä mitä se ” sisaren rakkaus ”on kun välillä riitelivät että,kolina kävi , sekin oli minulle outoa että riitelivät , koska minä en ollut koskaan riidellyt lapsena toisten lasten kanssa vuodet heidän kanssaan opettivat minuakin paljon ihmisistä . Ja nyt on. Sitten vanhuus sitäkin on taas opeteltava koska kukaan ei ole sitä omakohtaisesti kokenut kaikille se on uusi rooli. Asioita toki oppii aina vaan, esim digitaalisten asioiden opettelu , ja sekin ottaa oman aikansa , kodin työt jakaa monelle päivälle m siis jne mitkä teki nuorena yhtenä päivänä . Kaksimparastanystövää kuoli ja taas oli yksinäisyys totaalinen. Joten kaikilla meillä on omanlainen yksinäisyyden
      Tunne sisällä , kullakin eri muodossa . Ystävät vaan vähenee kun viikatemies käy hakemassa . Niin että yksinäinenkin voi olla seuranhaluinen vaan ei oikein tiedä mite niitä uusia ystöviä hommataan . Monesta ihmisestä näkyy jpäin keitä,ovat,

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Upea peppuisella naisella

      Upea peppuisella naisella on upea peppu.
      Ikävä
      100
      6484
    2. Nikkalassa vauhdilla nokka kohti taivasta

      Mitähän Darwin sanoisi näistä 4 suomalaisesta, jotka kävivät Haparandan puolella näyttämässä, kuinka Suomi auto kulkee t
      Tornio ja Haaparanta
      30
      3873
    3. törniöläiset kaaharit haaparannassa

      isäpapan autolla kaahatta 270 km/h metsään https://www.lapinkansa.fi/nsd-kaksi-suomalaista-kuoli-kolarissa-haaparannall/
      Tornio ja Haaparanta
      28
      3260
    4. Sitä saa mitä tilaa Perussuomalaiset!

      https://yle.fi/a/74-20160212 SDP:n kannatus se vain nousee ja Keskusta on kolmantena. Kokoomus saanut pienen osan persu
      Maailman menoa
      376
      1774
    5. Mihin se sysipska hävisi?

      Katso Frida Kahlo elämäkerta ja opi.
      Ikävä
      33
      1408
    6. Upea peppuisella miehellä

      Upea peppuisella miehellä on upea peppu.
      Ikävä
      27
      1350
    7. Eelin, 20, itsemurhakirje - Suomalaisen terveydenhuollon virhe maksoi nuoren elämän

      Yksikin mielenterveysongelmien takia menetetty nuori on liikaa. Masennusta sairastava Eeli Syrjälä, 20, ehti asua ensi
      Maailman menoa
      47
      1023
    8. Anteeksi kulta

      En oo jaksanut pahemmin kirjoitella, kun oo ollut tosi väsynyt. Mut ikävä on mieletön ja haluisin kuiskata korvaasi, hyv
      Ikävä
      11
      976
    9. Perttu Sirviö laukoo täydestä tuutista - Farmi Suomi -kisaajista kovaa tekstiä "Pari mätää munaa..."

      Ohhoh, Farmilla tunteet alkaa käydä kuumana, kun julkkiksia tippuu jaksosta toiseen! Varo sisältöpaljastuksia: https:
      Tv-sarjat
      11
      910
    10. Tykkään susta todella

      Paljon. Olet ihana ❤️
      Ikävä
      42
      879
    Aihe