Olisitko uskonut lapsuudessa, että kohtalonasi tulee olemaan yksinäisyys/syrjäytyminen aikuisena?

Mitä tulee yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen kohtalona, koen että pikkuhiljaa elämän vastoinkäymiset vain muovasivat minut toiseen ääripäähän siitä mitä olin lapsena. Jostain yläasteen aikana koetusta koulukiusaamisesta vielä toipui jollain tasolla hyvin, mutta aikuisena koettu kaltoinkohtelu on eri asia. Lapsien kohdalla on helppo uskotella itselleen, että he eivät tiedä mitä tekevät, aikuisten kohdalla ei välttämättä enää itsekään tiedä mitä uskoa. Sama homma niiden omien vanhempien kanssa, jos kasvatus on jatkuvaa lyttäämistä ja nälvimistä, niin ei se kovin paljon tervettä itsetuntoa/itseluottamusta kasvata, saatikka tervettä minäkuvaa rakenna. Jos olisin päässyt sillä vielä lapsena jonkin aikaa omatulla terveellä itsetunnolla/itseluottamuksella elämänsyrjään kiinni, niin olisin varmaan pärjännyt ihan hyvin.

Onhan tässä elämän matkan varrelle osunut kaikkea muutakin vastoinkäymistä, joten vaikea nostaa yhtä syytä ylitse muiden. Eikä tarkoituksena ole osoitella syyttävää sormea, en ole katkera ketään kohtaan. Ehkä sitä myös jollain tasolla putosi kriittisessä vaiheessa tutuista kaveriporukoista ja jonkinlainen sosiaalinen harjaantuminen jäi tekemättä ja askeleet aikuisuuden esikartanoon ottamatta. Olin yläasteikäisenä paljon sairaalassa neurologisista syistä ja jotenkin tänä aikana ehkä erkaannuin liikaa tutuiksi tulleista kuvioista. Sitä ei käsitellyt koskaan omaa sairastumistaan, työnsi kaiken vain sivuun ja tahtoi unohtaa. Ehkä joku häpeään liittyvä juttu, etenkin lapsena sitä tahtoo olla niin kuin kaikki muutkin, eikä erottua joukosta. Kyllähän sitä kaikenlaisia hyvänpäiväntuttuja on mahtunut kaikkiin elämänvaiheisiin, mutta ei juurikaan syvempiä henkisiä suhteita. Jonkinlainen spontaani kyky syvempään henkiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen jäi lapsuuteen. Ehkä jollain tasolla koen ihmiset ja sosiaalisen kanssakäymisen jonkinlaisena huonona teatterina, koska siitä näkee niin helposti läpi ihmisistä. Kun aikansa sosiaalisissa kuvioissa pyörii ja tajuaa että iso osa ihmisistä ajaa vain kaiken aikaa häikäilemättömästi omaa etuaan, niin ehkä sitä jollain tasolla karttaakin tietoisesti muita ihmisiä. Syy voi olla myös minussa itsessäni. Ehkä ylitulkitsen asioita, ehkä otan kaiken liian vakavasti, ehkä odotan liian paljon. Jostain syystä minulla on ollut aina joku jyrkkä oikeudenmukaisuuden taju. Tietenkin myös oma luonne on aika erikoinen, en ole koskaan aikuisena kokenut kuuluvani mihinkään porukkaan ja tuntenut oloani mukavaksi. Jollain tasolla sitä on ollut näyttelijä, joka on yrittänyt sopeutua porukkaan, jotta kykenee toimimaan siinä tilanteen pakosta. Jostain syystä minun on ollut aina helpompi kommunikoida ja keskustella itseäni huomattavasti vanhempien ihmisten kanssa. Jutut ovat olleet mielenkiintoisempia ja ehkä jollain tasolla syvempiä.

II

Kyllähän sitä varmaan saisi mielenterveydellisiä diagnoosejakin, mutta en ole jaksanut edes vaivautua valittamaan vaivojani tai avautumaan kokemuksistani. Ehkä osaltaan tähän on vaikuttanut myös lapsuuden kasvatus, jossa päähän iskostettiin ajatus, että mistään ei saa valittaa ja kaikki pitää ottaa vastaan hymyssä suin. Ei tekosyitä. Työ on kunnia ja valittaminen heikoille. Ja eiköhän ratkaisu kaikkeen olisi joku pillerikuuri, joka vetää loppupeleissä pään vielä enemmän jumiin ja toimintakyvyn vieläkin alemmaksi. Ehkä jotain satunaisia tuttutuokioita asianmukaisen hoitohenkilön kanssa, joista ei ole mitään hyötyä, muttei varmaan mitään haittakaan. Tavallaan tietää etukäteen, että mitään toimivaa "parannuskeinoa" ei ole saatavilla, niin ei jaksa edes vaivautua. Jos nyt jostain pitäisi edes parantua. Sitä on, mitä on, niin hyvässä kuin pahassa.

Tavallaan tuntuu, että on elänyt kaksi elämää. Toisen elämän suosittuna lapsena ja toisen elämän syrjäytyneenä/yksinäisenä/outona aikuisena. Onhan tässä aikuisenakin tullut tiettyjä pätkiä, että on päässyt jotenkin elämänsyrjään kiinni, mutta koska oma pääkoppa ja traumat ovat, mitä ovat, niin ne päättyvät aina jonkin tasoiseen loppuunpalamiseen.

Elämä on mennyt vähän niin kuin olisi jossain Buffalo Billin kaivossa vankina. Sitä kerää aina kaivon pohjalla voimia ja valaa itseensä täyteen uskoa, joiden siivittämänä lähtee kiipeämään kaivosta pois, mutta juuri kun on onnistumassa kipuamaan kaivosta vapauteen, putoaa takaisin kaivon pohjalle. Sitten taas uusi yritys, kun onnistunut parsimaan itsensä kuntoon. Jonkinlainen loputon taistelu, jonka lopputuloksen tietää etukäteen, mutta silti kokee tarvetta yrittää. En tiedä mikä tähän toimintaan on motivaattori. Ehkä oma tyhmyys, ehkä näyttämisen halu, ehkä kaipuu johonkin parempaan, ehkä tarve miellyttää omia sukulaisia tai ehkä kombinaatio näitä kaikkia yhdessä. Olisin varmaan fyysisesti ja henkisesti miljoona kertaa paremmassa kunnossa, jos olisin hyväksynyt suosiolla "nyljetyksi" tulemisen ja päättänyt tehdä oloni mahdollisen mukavaksi kaivon pohjalla. Luopunut suosiolla yrityksistä kiivetä "vapauteen" ja hyväksynyt sen, että en minä koskaan sovellu ns. normaalin ihmisen muottiin ja miksi siihen pitäisi edes soveltua.

III

Minulle oli jotenkin ihan selvä asia että olen yksin. Olin ainut lapsi, ei sisaruksia, äit kirjoitti iltaisin toisen. Jälkeen hän oli poliittinen kolumnisti ja ei saanut häiritä kun kirjoitti kun sanoi että on saatava keskittyä . Luonteeltani olin kuitenkin sosiaalisen ja lnautin ollamosana leikeissä jossa oli toisia lapsia.
Nuorena tyttönä olin hyvin varovainen mitä tulee poikien kanssa seurustelu, kaikilla tytöillä, oli koulussa joku poika mistä tykkäsivät , minä en tykännyt yhdestäkään ,sain kulla ettei oman kylän pojat kelpaa , ja etä,olin leuhka . Se ei ollut totta olin vaan pelokas koska olin aina ollut yksin niin en tiennyt oikein miten sellaisen pojan kanssa ollaan josta tykkää , enkö sitäkään että miksi alkoivat sanomaan leuhkaksi koska en vaan pitänyt niistä yhdestäkään .
Tietysti menin avioonkin miehennkanssa joka oli yli sadan kilometrin päästä kotikylästä ja taas alkoi juorut ettei oman kyläläiset kelpaa
Vuodet vieri ja lapset kasvatettiin kunnes hekin lähtivät maailmalle , löysivät puolisonsa ja silloin tunsin että oli; todella yksin vuodet lapsien kanssa oli minulle törkeitä juuri siksi kun itselläni ei ollut sisaruksia ja sain nähdä heissä mitä se ” sisaren rakkaus ”on kun välillä riitelivät että,kolina kävi , sekin oli minulle outoa että riitelivät , koska minä en ollut koskaan riidellyt lapsena toisten lasten kanssa vuodet heidän kanssaan opettivat minuakin paljon ihmisistä . Ja nyt on. Sitten vanhuus sitäkin on taas opeteltava koska kukaan ei ole sitä omakohtaisesti kokenut kaikille se on uusi rooli. Asioita toki oppii aina vaan, esim digitaalisten asioiden opettelu , ja sekin ottaa oman aikansa , kodin työt jakaa monelle päivälle m siis jne mitkä teki nuorena yhtenä päivänä . Kaksimparastanystövää kuoli ja taas oli yksinäisyys totaalinen. Joten kaikilla meillä on omanlainen yksinäisyyden
Tunne sisällä , kullakin eri muodossa . Ystävät vaan vähenee kun viikatemies käy hakemassa . Niin että yksinäinenkin voi olla seuranhaluinen vaan ei oikein tiedä mite niitä uusia ystöviä hommataan . Monesta ihmisestä näkyy jpäin keitä,ovat,

Lyhyt vastaus: en.

En sellaista lapsena ajatellut, enkä ole ajatellut lapsuuden jälkeenkään, vaikka leskeydyin ja siitä lähtien olen elänyt yksin.
Viihdyn hyvin itseni kanssa, ystäviä ja sukulaisia on riittävästi. Ei tarvitse ihan yksinkään olla, jos ihmisiä kaipaa.